Illoin yksin jäätyäni minä istun usein ja haihduttaakseni ajatuksiani
tai ylimalkaan tehdäkseni jotain kirjoitin eräänlaista päiväkirjaa,
jonka kätkin kirjoituspöydän laatikon pohjalle niin, ettei Elsa
onnettoman sattumuksen kautta saisi nähdä sitä.
Minä olen sen lukenut nyt uudestaan ja kaikki mitä siinä on, tuntuu
minusta niin kauvan sitten kirjoitetulta, että minä tuskin voin uskoa,
ettei siitä vielä ole kulunut kahtakaan vuotta. Mutta lukiessani sitä
muuttuvat kaikki tapaukset niin eläviksi ja lähelle, ja minä tunnen
taas sen turhan toiveen kidutusta, joka silloin minua piti valveilla.
Päiväkirja.
Syyskuun 4.
Istun täällä ja ajattelen pikku Sveniä. Kaikki on hiljaa ympärilläni ja
minä olen näkevinäni hänet viimeisinä päivinä, jolloin hän vielä oli
yläällä ja käveli puutarhan käytävillä pieni hyväilevä kätensä minun
kädessäni ja puhui yhtenään tähystellen ajattelevilla lapsensilmillään
minun kasvoihini. Ja syvennyttyäni tähän muistoon valtaa minut
sanomattoman katkera toivottomuus, etten minä koskaan enää saa nähdä
häntä. Aina hän tuli juosten meitä isoja vastaan täyttäen huoneen
liverryksellään, kun tulimme kotia. Hänen ympärilleen me kokoonnuimme
kuullaksemme miten hän piti jokaisesta pikku seikastakin, joka tuotti
iloa. Nyt liikuskelee hänen isänsä täällä ja täytyy jäykistyä muistolle
ja työntää se pois pysyäkseen valppaana kaikelle muulle. Ei saa edes
ajatellakaan liian paljon. Ei edes surrakaan. Sillä silloin kaikki
murtuisi.
Tuliko hän vain ottaakseen äitinsä mukaansa ja jättääkseen meidät
suremaan? Tai tuliko hän vain mennäkseen niin hiljaa ja kauniisti, kuin
hän meni, ja opettaakseen kuolemallaan meille kaikille elämisen suurta
taitoa?
Lokakuun 16.
Minä olen ajatellut kaikkea ja nähnyt kaikki ja tiedän nyt, mistä
taistellaan. Päivä päivältä minä olen nähnyt kuinka se on käynyt yhä
huonommaksi. Ja se ei ole mitään hauskaa voida ymmärtää. Se tuo vain
tuskaa. Näinä aikoina minä olen voinut seurata joka ainoaa piirrettä,
ja yksi sana tai katse on voinut saada koko olentoni horjumaan siksi,
että minä tiesin mitä se merkitsi. Minun ja poikieni läsnäollessa minä
olen nähnyt hänen vaipuvan mietteisiinsä ja keskustelevan näkymättömän
kanssa. Äärimmäisyyteen saakka minä olen saanut pinnistää hermostoani
kiusatakseni hänen silmistään sellaista katsetta, joka osoittaisi
hänen tietävän, ettei hän ole yksin. Minä olen nähnyt hänen tuntevan
ja ymmärtävän kaikki tyyni itse, aavistavan ja tietävän, mikä hänessä
väijyi. Hän on heittäytynyt minun eteeni tuskaisena ja pyytänyt
minulta, etten lähettäisi häntä pois -- vaan kärsivällisesti sietäisin
häntä.
Minä kärsein kamalasti seuratessani hänen taisteluaan ja minä tiedän
kumminkin, että se, joka nyt tuo minulle tuskaa, on toiseltapuolelta
juuri saman rikkaan ja voimakkaan luonteen ominaisuuksia, jonka hyökyt
nyt suurina meren laineiden lailla vierivät -- samoja ominaisuuksia,
jotka kerran ovat minulle lahjoittaneet kaiken elämän onnen ja riemun.
Lokakuun 30.
Hirmuinen jännitys alkaa mennä ohi ja vaimoni tulee päivä päivältä
paremmaksi. Talven pimeöiden jälkeen kerran vielä päivät pitenevät ja
hetket tulevat valoisemmiksi.
Joulukuun 8.
En ole pitkiin aikoihin koskenut päiväkirjaani. Mutta se johtuu siitä,
että olen tehnyt työtä. Minä olen kirjoittanut näytelmäkappaleen
ja se on tapahtunut ihmeellisesti. Keskellä korehtuurin lukua ja
kaikellaisia muita töitä, vaimoni sairaloisuutta ja hermostumista,
joka vaikutti sen, että koko minun olentoni on tuntunut minusta
pinnistetyltä kuin jousenjänne, olen minä noussut aamuin ja varastanut
aikaa kirjoittaakseni. Minä olen kirjoittanut kello 2:teen yöllä. Olen
juonut whiskyä pysyäkseni valveilla. Minä olen käynyt ravintoloissa
illastelemassa työn kestäessä saadakseni kuulla melua ja nähdäkseni
ihmisten kasvoja, ollakseni keskellä kuumeista elämää, tunteakseni sen
lainehtivan ympärilläni ja polttavan ohimoitani.
Mutta näytelmä valmistui ja minä tunnen vain ilkeää väsymystä.
Mitä minä tahdoin saavuttaa, ei nyt ollut todellakaan kunniaa eikä
kirjailijailoa. Minusta tuntuu, niinkuin aivoni eläisivät yksinään koko
muun ruumiini kustannuksella. Niin, se on vahinko, että vuorokauden
tunnit käyvät niin lyhyiksi, kun on kysymyksessä mahdottomuuden
saavuttaminen.
Joulukuun 17.
Minusta tuntuu, niinkuin kaikki, mitä olen elänyt ja elän, ilman
tietämättäni jouduttaisi sen toteumista, mikä tapahtuu, enkä minä voi
sormeanikaan liikahuttaa vastustaakseni sitä. Tällaisen painon alla
minä elän tavallista elämääni enkä usko kenenkään voivan sanoa minun
oikeastaan muuttuneen. Olen iloinen, kun menen ihmisiä tapaamaan,
vieläpä vallatonkin. Sillä se lievittää.
Mutta perheen keskuudessa on minun oikea kotini, siellä minä elän
todellista elämääni. Ja lakkaamatta minä tunnen siellä, ikäänkuin minun
ja hänen ympärillä liikkuisi jotain siitä, mistä minä itse kerran aivan
toisessa yhteydessä olen kirjoittanut, että se on suurempaa kuin onni
ja onnettomuus, jotain siitä, jolla ei ole mitään nimeä.
Tämän kaiken keskipisteenä on luonnollisestikin vaimoni. Jos hän
paranee tai kuolee, sitä en tiedä. Se näyttää nyt minusta sellaiselta,
jota en voi käsittää. Minusta tuntuu toisinaan, niinkuin olisin aivan
ulkopuolella sitä eikä minulla olisi mitään tehtävää sen suhteen,
enkä koskaan voisi saada ottaa osaa siihen tai saavuttaa sitä. Ja
tässä kaikessa ei ole vähintäkään liioittelua, ainoastaan kohtaloonsa
tyytyvää ikävää, joka on hyvin kolkosti kalvennut.
Tammikuun 25.
Vaimoni istui tänään ensikerran pianon ääressä. Laulaa hän ei vielä
tahtonut, mutta minä olen kumminkin taas kuullut musiikkia kotonani ja
menneisyyden säveleet ovat virittäneet meidän mieliimme ikäänkuin uuden
ja kirkkaamman äänen. Ylipäätään viime aikoina häneen on ilmestynyt
jotain uutta, jotain, joka lupaa enemmän kuin ennen. Hän on herännyt
elämään ja hän on meidän mukanamme kuin ennenkin. Ehk'ei oikein vielä.
Mutta minä tunnen kuinka hän joka päivä lähenee meitä. Toisinaan minä
uskon mitä hän sanoo, että kaikki tuo tulee siitä, että hän tietää
pian pääsevänsä pois ja että tämä toive pitää häntä valveilla. Mutta
toisinaan minä uskon, että joskin nyt on niin, niin kumminkin kaikki
tuo on muuttumaisillaan joksikin suuremmaksi, jonka hän itse tuntee
tuskalla ja ihmetyksellä, muttei tahdo uskoa.
Kuinka sen suhteen lienee, sitä minä en tiedä. Mutta minä tiedän, etten
minä nyt ole niin epätoivoinen, kuin ennen olin. Sillä nyt minä elän
sen kohtalon alaisena, joka on minun, ja joka tapahtukoon mitä tahansa
-- niinkuin minä nyt huomaan -- ei voi heittää mitään ilkeää hänen ja
minun elämään. Sitä minä juuri olen peljännyt.
Helmikuun 19.
Minä en kestä tätä kauvan. Minä olen nähnyt mustaa ja mustaa ja mustaa
vain silmissäni niin, että minä joudun raivoon, kun näen vain itseni
peilissä. Ja se on parasta, että vaimoni näyttää alkavan hieman itsekin
tuntea tätä kaikkea.
Maaliskuun 26.
Minä odotan vain talven vihdoinkin loppuvan, että saisimme matkustaa
täältä pois. Minä olen kovin kummallisen mielentylsyyden vallassa ja
pelkään toisinaan, että tämä talvi on murtava minut. Mitä kesä voi
tuoda mukanaan, se ei ole ehkä sellaista, että sitä voisi odottaa. Me
muutimme Tukholmaan tai oikeimmin vuokrasimme huoneuston, kun luulimme,
että kaikki veisi meitä parempaan päin, joskin vitkalleen. Kumminkin
olisi ollut parempi, jos olisimme jääneet maalle, pysyneet muista
eroitettuina, joka näyttää olevan paras kohtalomme. Täällä on vielä
yksinäisempää kuin siellä.
Suru peloittaa.
Toukokuun 31.
Tänään on hääpäivämme. "Im wunderschönen Monat Mai." Minä en voi
jättää muistiini merkitsemättä erästä asiaa, kuinka lapselliselta se
minusta itsestänikin tuntuneekin. Tänään me olemme olleet 14 vuotta
naimisissa, ja mennyt vuosi oli kaikkein raskain. Viime vuosihan oli
13:sta -- onnettomuuden vuoden edeltäjä. Minä uskoin, että joku nyt
oli tasoittamaisillaan tietä meille, tai ikäänkuin joku minussa olisi
ollut parantumaisillaan. Ja kaikki tuo johtui vain siitä, että olin
tullut ajatelleeksi numeroita, jotka tavallisissa olosuhteissa olisivat
varmastikin menneet huomaamatta ohitseni.
Heinäkuun 25.
Päivät vierivät ajatellessani, että minun pitäisi alkaa tekemään työtä.
Mutta runoperhoset lentelevät vain rauhattomina edestakaisin jonkun
yli, joka on autiota ja palanutta. Toisinaan minusta näyttää, ikäänkuin
voisin seurata heidän lentoaan. Mutta sitten todellisuus muistuttaa
jälleen minulle siitä mikä nyt on ja tulee olemaan, samoin kuin kun
tuli puhalletaan huoneessa yöllä sammuksiin.
Voisinpa minä vain lakkaamatta olla sellainen, ettei vaimoni huomaisi
mitään. Voisinpa vain olla tyyni ja iloinen tai edes näyttää siltä.
Mutta minä en voi ja minä tiedän, ettei hän sure ainoastaan itseään,
vaan myöskin sitä tuskaa, jota hän minulle saattaa. Se mahtanee olla
hirmuista, että elää hänen laillaan, ei jaksaa tehdä mitään eikä voida
millekään mitään, vaan luhistua vain kokoon pienimmästäkin tunteesta,
joka tuo hänelle rauhattomuutta ja surua. Miettiä vain kuolemaa,
jonka hän uskoo tulevan, vaan joka ei tule. Monin kerroin kamalampaa
mahtanee olla, että keskellä tätä kaikkia saattaa sille miehelle, jota
enimmän rakastaa, parantumatonta tuskaa eikä voida tehdä mitään sen
lievittämiseksi.
Hän voi istua ja katsoa minua, kun hän ei luule minun sitä huomaavan ja
hänen kasvonsa saavat silloin sellaisen epätoivoisen ilmeen, että se
vihloo minun sieluani.
Eilen hän tuli minun viereeni istumaan ja laski kätensä minun kädelleni.
-- Jos ei sinulla vain olisi minua, sanoi hän, miten paljon
onnellisempi sinä olisitkaan.
Minä luulen hänen uskoneen omien sanojensa totuuden ja vastaukseni
voi ehkä hetkeksi järkähyttää hänen uskoaan ja houkutella toiveen
vilahduksen hänen silmiinsä, mutta se ei voinut hänelle antaa sitä
varmaa vakuutusta, että hän oli välttämätön ja senvuoksi tarvitsi elää.