Se ei ollut mitään mitättömämpää kuin taistelua kuoleman kanssa, jonka
minä olin alkanut ja seuraava aika oli lakkaamatonta mitä synkimmän
epätoivon ja mitä vaivaloisimman toivon vaihtelua. Kiusallisinta
sellaisissa suhteissa on luonnollisestikin tuo alinomainen
toimettomuus, joka vain on hiljaista odottelemista mitä tulee, ja
kaikki on kärsivällisesti jätettävä ajan ratkaistavaksi, kun samalla
tapahtumat tuntuvat vain jouduttavan sitä yötä, jota toivoo voivansa
torjua. Kuinka tuskaisin katsein minä seurasinkaan vaimoni liikkeitä
tähän aikaan! Kuinka minä seurasinkaan hänen matkojaan haudalle! Ja
kuinka minä iloitsinkaan nähdessäni hänen tyyneenä ja iloisena kokoavan
pojat ympärilleen, kertovan ja lukevan heille tavalla, joten ainoastaan
hän osasi, ja sain taas kuulla heidän iloisia ääniään, jotka kaikuivat
huoneissa, kun luettu antoi aihetta hupaisiin keskusteluihin, jotka
tekivät lapsille lukemisen tavallaan juhlalliseksi. Ja kuinka minä voin
päivällispöydässä tai iltalampun ääressä seurata tuskaisia, vieraita
ilmeitä vaimoni kasvoissa, jotka voivat pilvenhattaroiden lailla tulla
ja tehdä kaikki mykiksi.
Silloin tuntui niinkuin hänen sielunsa olisi mennyt äkkiä pois
meidän seurastamme ja jättänyt meidät yksinäisiksi. Pojat vaihtoivat
silmäyksiä minun kanssani, silmäyksiä, jotka kyllin selvästi sanoivat,
että, niin paljon kuin heidän ikänsä salli, he ymmärsivät yhtä hyvin
kuin minäkin ja kärseivät myöskin, joskin heidän oli helpompi päästä
ajatuksistaan. Svante nousi seisomaan ja hyväili äitiä eikä hän
hämmästynyt, vaikk'ei hän onnistunutkaan saamaan hänen katsettaan
kirkastumaan. Hän voi tulla jälestäpäin minun luokseni ja sanoa:
-- Minun on niin sääli äitiä.
Se oli hänelle kaikki tyyni ja siksi hän oli parempi lohduttaja kuin
minä.
Olof istui sellaisissa tilaisuuksissa enemmän hiljaa ja koetti puhella
minun kanssani, ikäänkuin kaikki olisi ollut niinkuin pitikin. Mutta
hänen silmänsä seurasivat äitiä, ja jos hän poistui saadakseen olla
yksin, joka tapahtui usein, kun hän huomasi, ettei hän enää voinut
puhua meidän kanssa, silloin tapasi Olof hiipiä äidin huoneen oven taa
ja seisoa siellä kauvan kuuntelemassa. Jos hiljaisuutta kesti liian
kauvan, niin hän meni hiljaa sisälle, ja jos hänet käskettiin pois,
niin poika tuli hiljaa takaisin ja istui tuskainen ilme kasvoillaan,
niinkuin hän olisi tiennyt, ettei hän saanut pyytää kerralla kaikkia.
Hänen suhteen oli samoin kuin minunkin, että hän olisi tuntenut
helpotusta, jos hän vain olisi tiennyt mitä hän tekisi.
Ja kun me kolmen istuimme sellaisina hetkinä miettimässä mitä mahtanee
tapahtua tuon suljetun oven takana, jossa vaimoni pyrki yhä lähemmäs ja
lähemmäs sitä rajaa, jossa elämä lakkaa, hän taisteli kuolemaa kohden.
-- Tiedättekö te mistä äiti kärsii? kysyin minä eräänä päivänä.
Olof käänsi sanaakaan sanomatta katseensa poispäin, mutta Svante
vastasi:
-- Kyllä.
Muuten minun ei olisi tarvinnut kysyäkään. Sillä tiesinhän minä hänen
valmistaneen heidät vastaanottamaan sitä, mikä tulisi.