Niin liikkuivat hänen ajatuksensa alinomaan hänessä, joka oli kuollut,
eikä mikään voinut häiritä hänen ajatuksiaan. Hän kertoi pian
seuraavansa häntä ja hän teki sen levollisena, levollisella äänellä,
niinkuin sen pitäisi olla muille yhtä luonnollinen asia kuin hänelle
itselleenkin.
Toisinaan tapaa hän lisätä:
-- Minä tahtoisin vain niin mielelläni elää, kunnes pojat ehtisivät
vähän suuremmiksi eivätkä tarvitsisi minua enää.
Silloin voivat hänen kasvonsa saada epätoivoisesti murtuneen ilmeen,
niinkuin hän tietäisi, että tähän toiveeseen sisältyy enemmän kuin
hän voi toivoa tai pyytää ja hänen otsaansa ilmestyy syvä ryppy
silmien väliin, ikäänkuin hänen mietteensä toisivat hänelle tuskaa.
Hän tuntee, että hänen täytyy valita elämän ja kuoleman välillä,
kumminkin toiveessaan ja hän ei voi tehdä sitä. Siksi hän tahtoo ensin
elää jonkun aikaa saadakseen tehdä heille kaikki mitä hän voi, jotka
vielä elävät, ja sitten kuolla päästäkseen hänen luo, jolle hän tuntee
kuuluvansa. Hän koettaa sovittaa kuolemantoivetta ja elämisentarvetta
ja hän pelkää molempia, kun ne taistelevat vallasta hänen sielussaan
ja kumpikin tavallaan kiduttaa häntä rajattomasti. Samalla kertaa hän
kumminkin aavistaa mikä noista hengistä voittaa ja siksi hän kertoo
siitä ei minään eriskummallisena tapauksena, jonka pitäisi herättää
ihmetystä ja kummastelua, vaan niinkuin itsestään selvää asiaa, jonka
hän on kokenut ja jota ei kukaan voi epäillä.
-- Muistatko, kun minä en sanonut uskovani tulevaiseen elämään? kysyy
hän. Sinähän opetit minua uskomaan niin.
Hänen kasvonsa synkkenee tätä sanoessaan ja hänen äänensä sorahtaa niin
kovin kummallisesti, että se tekee minuun kipeää. Hän näkee sen ja
sovittaen laskee kätensä minun kädelleni, jatkaa samassa:
-- Minä uskon sen nyt ja tiedän voivani alkaa elää sellaista elämää jo
täällä maan päällä. Tarvitaan vain, että joku sellainen menee pois,
johon on niin sidottu, että tuntuu kuin sen sielu seuraisi aina mukana.
Melkein joka ilta tulee Sven minun luokseni. Hän ei tule silloin, kun
minä tahtoisin tai kun minä pyydän häntä tulemaan. Ei kun minä itken
ja ikävöin, ojennan käteni hänelle ja huudan hänen nimeään. Mutta
silloin kun minä vähimmän aavistankaan, silloin minä näen hänen istuvan
vieressäni. Ja kun minä silloin vain olen oikeen levollinen ja iloinen,
silloin hän hymyilee minulle ja näyttää niin onnelliselta. Hän katsoo
minua silloin aivan niinkuin hän tapasi ennenkin katsoa, ja ennenkuin
minä ehdin tyyntyä häviää hän pois. Mutta silloin minä olen kumminkin
onnellinen. Sillä minä tiedän, että hän on ollut minun luonani. Hän on
tullut usein, kun sinä olet nukkunut ja minä olen maannut valveillani.
Useinkin olen ajatellut herättää sinua. Mutta minä en ole tohtinut
tehdä sitä. Sillä minä olen pelännyt, että kun sinä heräisit olisi hän
jo poissa ja silloin sinä ehken et olisi uskonut minua, kun olisin
kertonut, mitä olin nähnyt.
Hän katsoi minua koko ajan arasti, niinkuin hän olisi luullut minun
vastustavan häntä. Minä en tee sitä koskaan. Enhän minä tiedä itsekään
mitä minä uskon. Minä olen tuntenut niin hirmuista kaipuuta, etten
uskalla sanoa, mikä on todellisuus ja mikä vain muiden kokemuksien
varjoa. Tiedänkö minä edes omasta uskostanikaan? Tiedänkö, että
se, mitä minä voin järjelläni saavuttaa, on todellisuus. Eikö ole
ajateltavissa, että on olemassa todellisuus, joka voidaan saavuttaa
tunteella tai -- miks'ei -- haaveilussa? Tuntuu minusta ikäänkuin
se olisi oman itsensä rajoittamista, jos alentaisin tunteeni ja
mielikuvitukseni elääkseni vain järjen masentamana. Ajatuksissani minä
vertaan sitä samaksi kuin antaisin silmien kieltää ruumiin tuskat
siksi, että ne ovat näkymättömiä, tai korvani arvostella makua siksi,
ettei sitä voida kuulla. Ja kuinka hyvin tahansa minä tuntisinkin
kaikki ne todistuskeinot, joilla vastustettaisiin moisia ajatuksia,
on minun kuitenkin mahdotonta sovittaa niitä joka tapaukseen. Minä en
usko enkä epäilekään. Minä kuljen ikäänkuin tuskaisesti odottaen saada
kerran selvyys siitä, mitä en tiedä.
Ja kaikesta siitä kasvaa minussa ajatus, joka on versonut siitä
hetkestä, jolloin minä tiesin, että lapseni kuolisi. Minä en ymmärrä,
mitä tuo kaikki lieneekään, jos se on haaveilua tai todellista, niin
kumminkin se jonakin päivänä eroittaa vaimoni minusta. Hän on kasvanut
yhteen minun omaan elämääni enkä minä voi kadottaa häntä. Minun omaa
onneani vastaan, joka kerran tuntui niin kestävältä, että minä sen
kukkuloilta voin katsella muiden onnea, nousee sellainen voima, joka
hävittää kaiken. Kuolema ilmestyy minulle niinkuin se kerran ilmestyi
pikku Svenille taulussa, jonka sisällystä hän aina pyysi äidin satuna
kertomaan. Se soittaa kelloa, ja se, jota ei saisi, kutsutaan, mutta
se, jolle kutsumus ei kuulu, jää elämään. Eroitus on vain se, että minä
näen kuoleman kaukaa ennenkuin se on ehtinyt saapuakaan, ymmärrän, että
hänen kellonsa soi ja hän, jolle se soi, menee ilolla.
Mutta minä en tahdo istua yksin kiroamassa kuoleman valtaa. Minussa
kasvaa halu, joka kohoaa korkeammalle kuin minä itsekään tiedän. Sama
halu, joka, kun lapsemme kuolemisen varmuus painoi vaimoni maahan,
ahdisti hänet sanomaan: "Hän ei kuole. Hän ei saa kuolla. Minä tiedän,
ettei hän kuole." Samalla tavalla sanon minä myöskin itselleni: "Minä
en tahdo sitä. Minä en tahdo kadottaa häntä. Hän elää -- kaikesta
huolimatta." Minä en huomaa, että minä koetan saavuttaa mahdotonta.
Arvostelu oli kohta valveilla, kun se koski häntä, nukkunutta nyt,
kun se koskee minua itseäni. Minä tahdon taistella kuoleman kanssa
säilyttääkseni hänen ja oman onneni sellaisena kuin se kerran kukoisti,
ei juuri sellaisena kuin jolloin elämä hymyili meidän ympärillämme,
mutta edes sellaisena, kun olimme tunteneet sen kuritusta ja kumminkin
tiesimme elämän voivan hymyillä meille. Orfeuksen lailla minä tahdoin
astua alas kuoleman valtakuntaan ja rakkaudellani pakoittaa hänet
palaamaan takaisin ja jos hän seuraisi minua, minä en koskaan kääntyisi
katsomaan varjoja selkäni takana.
Niin minä lupasin itselleni enkä koskaan odota palkkion tulevan pian.
Päinvastoin minä valmistauduin odottamaan pitkää ja kovaa koetusaikaa,
ja minä tiedän jo edeltäpäin, että ensimäiseksi minä tarvitsen taitoa
osata odottaa.
Mutta minä olen niin varma uskossani, että voin hymyillä itsekseni
kuullessani hänen puhuvan kuolemasta. Minä voin kuulla hänen sanovan
ikävöivänsä pois ja tuntea hänen hyväilyjään, kun hän pyytää minulta
anteeksi. Silloin minä nautin hyväilyistä ja unhotan hänen sanansa.
Suurena, äärettömänä varmuutena minä tunnen peruuttamattomasti
voiton olevan minun eikä hänen, joka uinuu mullassa. Minä otan hänet
ajatuksissani liittolaisekseni, jopa sanon vaimollenikin, samassa
koskettaen hänen omia ajatuksiaankin, että hän elää siksi, kun Sven
tahtoo hänen elävän, niin, hän on sen kuiskannut minulle nukkuessani.
Hän kuuntelee minua ihmettelevin, kiiltävin silmin ja kauvan tämän
jälkeen -- niin kauvan, etten minä ensin tahdo oikeen muistaakaan mitä
itse olen sanonut -- kertoo hän minulle Svenin istuneen vuoteensa
reunalla uuteen valkoiseen pukuunsa puettuna, sininen vyö vyöllään ja
sanoneen:
-- Äiti ei huoli itkeä niin paljon minua. Se tekee niin kipeää minun
päähäni, kun äiti itkee.
Minä kuuntelen noita sanoja ja takerrun niihin kuin enteeseen.
Toivorikkaampana kuin koskaan ennen minä haaveilen tulevaisuudesta,
jossa kuollut pienokaisemme on lujempana yhdyssiteenä, kuin hän oli
eläissään ollutkaan, ja minä muistan kyyneleet silmissä ne sanat, jotka
vaimoni kerran oli minulle opettanut: Vanhetaan yhdessä.