Kirkkotarhassa on pieni kivi, johon on piirretty: "Meidän pikku Sven."
Se on asetettu kummulle, joka kaartuu jo aikoja sitten lehtensä
pudottaneen lehmuksen alla. Lehmuksen juurella on penkki, jolla istuu
yksinäinen mustaan puettu nainen niin pitkä suruharso hatussaan kuin
leskellä. Hän istuu siellä kauvan ja syksyisenä päivänä hän puhuu
siellä jonkun kanssa, jota ei kukaan voi nähdä.
Hän käskee ajajan, joka seisottaa haudan läheisyydessä, ajamaan
maantielle. Sitten hän kumartuu kokoamaan multaa haudalta
nenäliinaansa. Ottaa ompelulaukustaan mustaa silkkiä, neulan, lankaa
ja sakset. Silkistä hän leikkaa ja neuloo pienen pussosen. Täyttää sen
mullalla. Sitten painaa hän huulensa tuota mustaa multaa vasten ja
sen tehtyään neuloo pussosen kiinni. Hän neuloo sen niin tiehään ja
lujasti, ettei murustakaan voi hävitä ja kiinnittää sen kulmiin lujan
nauhan. Sen tehtyään hän panee neulomatarpeensa pois ja istuu kauvan
tuo pieni, musta taikakapine kädessään, ajatellen sitä, että nyt hän on
vihitty häneen, joka makaa haudassa.
Sitten polvistuu hän lehmuksen kylmien oksien alle ja suutelee kiveä,
jossa on hänen rakastettunsa nimi. Hiljaa ja juhlallisesti, niinkuin
hän toimittaisi pyhää toimitusta suuren ihmisjoukon nähdessä, ripustaa
hän pussosen nauhalla kaulaansa, avaa vaatteensa ja asettaa tuon pyhän
mullan rintaansa vasten.
Koko ajan hänen kasvonsa ovat vakavat, mutta onnelliset ja kirkkaat,
ja ennenkuin hän nousee haudalta suutelee hän multaa jalkojensa alla
ja seisoo sitten heittääkseen silmäyksen haudalle. Tiheänä metsänä
kukkivat kasvit pienissä ruukuissa haudan ympärillä ja tuoreimpia
kukkia on asetettu kummulle. Ei kenenkään hauta ole niin kaunis eikä
niin hyvin hoidettu, ei kenenkään hauta ole niin runsaasti kaunistettu
juuri tähän aikaan, kun syystuuli jo puita riuhtoo.
Hän hymyilee ilosta ja puhuu taas hiljaa jollekin, jota ei kukaan näe.
Sitten hän menee maantielle, jossa ajaja odottaa ja ajaa kotia.
Mutta kotia saavuttuaan hän tulee suoraan minun luokseni, ottaa esille
tuon mustan taikakapineen ja sanoo, mitä se sisältää. Sitten hän
ojentaa sen minulle ja pyytää minua suutelemaan sitä. Minä teen sen,
etten häiritsisi hänen iloaan ja onnellinen hymy huulillaan hän kätkee
sen jälleen povelleen, sanoo samassa:
-- Jospa sinä tietäisit kuinka onnelliseksi minä tunnen itseni
ollessani Svenin luona, niin et koskaan pahastuisi, että minä matkustan
niin usein sinne. Minä tyynnyn moneksi päiväksi, kun vaan saan käydä
hänen luonaan.
Sitten hän menee taas pois, jättäen minut yksin. Ja kun minä parin
tunnin kuluttua nousen työstäni ja etsin häntä niin minä löydän hänet
Svenin leikkikalukaapin luota kääntelemästä niitä esineitä, jotka
kerran kuuluivat hänelle.