I.

Ei mitään siitä, mitä olin odottanut ja peljännyt, jäänyt tulematta.

Ainoa eroitus oli se, että kaikkia sitä, mistä onnettomuus kasvoi, minä

en tahtonut uskoa, vaikkakin olin aavistanut ja tiennyt sen tulevan.

Että suru tulee, sen me ihmiset voimme tietää. Mutta sitävastoin emme

koskaan tiedä kuinka se tulee.

Ensiksikin minä tunsin ja ymmärsin sanomattomalla kauhulla, kun edes

niin monta päivää oli kulunut, että minä voin rauhoittua ja ajatella

mitä oli tapahtunut, ettei vaimoni ollut koskaan puhunut niin todella

sielustaan, kuin hän istuessaan huoneessani oli sanonut syntyneensä

vain onnettomuudelle ja nyt Svenin pois mentyä elävänsä ainoastaan

kuollakseen. Yhä uudestaan ja uudestaan minä toistin hänen sanojaan,

yhä uudestaan ne kaikuivat minun korvissani, ja mitä kauvemmin minä

niitä ajattelin, sitä varmemmaksi kävi minulle, että hänen sielussaan

taisteli kuolemanikävä ja hänen rakkautensa minuun ja lapsiinsa, jotka

vaativat hänen elämään. Yhä enemmän ja enemmän alkoi kuitenkin se, mitä

hän oli kertonut rakkaudestaan meihin, valtaamaan minun ajatuksiani ja

syrjäyttämään noita hirmuisia sanoja, jotka kertoivat kuolemanikävästä,

mikä tuntui melkein muodostuneen kuolemantuomioksi. Minä huomasin

hänessä kuluttavasti taistelevan sen tunteen, joka sitoi hänet meihin

kolmeen, jotka vielä elimme, ja sen tunteen, joka veti häntä sen

luo, joka oli jo poissa. Me olimme olleet hänelle kaikki kaikessa ja

siitä johtui hänen kärsimyksensä, ettei hän tuntenut voivansa koskaan

sovittaa noita riitaisia tunteita, jotka taistelivat hänen sielustaan.

Minä näin tämän kaiken. Minä näin sen matkalla, jolle olin temmannut

hänet mukaani lahjoittaakseni hänelle auringonpaistetta ja raikasta

meri-ilmaa, uusia tuttavuuksia ja viedäkseni hänet hieman elämää

näkemään. Minä en unhota koskaan tätä matkaa. En koskaan voi unhottaa

sitä toivottomuuden tunnetta, joka valtasi minut viikko viikolta yhä

selvemmin huomatessani kaiken mitä hän näki, liukuvan vain hänen

ohitseen, niinkuin se ei olisi ensinkään kuulunut hänelle. Hän salasi

paljon minulta, hän salasi kyyneleitäänkin, ja minä ymmärsin hänen

tekevän sen siksi, että hän näki minun elävän ainoastaan toivossa voida

johtaa hänet takaisin elämään ja hän niin mielellään tahtoi, että minä

tuossa ikävässä saisin säilyttää toiveeni. Minä ymmärsin sen eräänä

iltana istuessamme verannalla katselemassa norjalaista tunturi- ja

vuonomaisema maalausta. Elsa tarkasteli sitä kauan, sulki silmänsä

siltä, jota hän rakasti ja katsoi poispäin.

-- Georg, sanoi hän, Georg! miksi sinä sallit minun nähdä tätä?

Sitten hän purskahti hiljaiseen itkuun, mutta koetti jälleen hillitä

itkuaan ja kohotti katseensa minuun.

-- Miksi sinä teet niin paljon minun tähteni? Miksi sinä olet niin hyvä

minulle? Se olisi paljon parempi, että sinä antaisit minun kulkea omaa

tietäni.

Minä tunsin olevani mittaamattoman kärsimyksen edessä. Minä tunsin

katumusta siitä, että olin tahtonut kohottaa häntä surustaan ja että

olin hänen antanut huomata sen. Että ylimalkaa koettaa kohottaa häntä

tuskastaan tai vaikuttaa siihen suuntaan, näytti minusta tällä hetkellä

vain kurjalta ja pikkumaiselta. Minä vedin vain hänet luokseni ja

sanoin:

-- Itke minun luonani! Itke niin paljon kuin tahdot! Älä hillitse

itseäsi! Etkö usko minun surevan samoin kuin sinäkin?

Kyyneleet virtailivat hänen silmistään ja kumminkin, käännyttyään

minuun päin hänen kasvonsa loistivat ilosta, niinkuin hän olisi

saavuttanut suurimman onnen mitä voi ajatella.

-- Teetkö todellakin niin? sanoi hän.

Se valtasi minut niin, kun vaimoni ilmaisi luulleensa minun jo

unhottaneen tai olevan unhottamaisillaan, että tuskani alkoi

purkautua, ja minä en kuullut enkä nähnyt mitään muuta kuin mitä itse

tunsin, ja mikä minua oli piinannut. Minä kerroin kuinka köyhältä ja

täysikasvuiselta kotimme tuntui nyt, kun Sven oli poissa. Minä kerroin

hänelle pelkääväni palata kotia ja alkaa jokapäiväistä työtäni, kun

tiesin, ettei hänen kirkas äänensä toivottaisi minua tervetulleeksi

eikä hän olisi enää piilossa oven takana minua odottamassa. Niin minä

kerroin hänelle ja tunsin hänen vaipuvan rauhoittuneena rintaani

vastaan. Minä olin onnellinen tietäessäni kuinka me vielä voimme

yhdessä tuntea. Mutta minä ymmärsin myöskin hänen pelkonsa, etten

minä jakanut hänen surujaan niinkuin hän tahtoi, johtuvan siitä, että

hän aavisti sanomattanikin kaiken toimintani, kaikkien ajatusteni ja

puheeni kohdistuvan vain yhteen ainoaan tarkoitukseen voittaa hänet

jälleen elämälle.

Tätä minä istuin ajattelemassa. Mutta tämän illan jälkeen muutin minä,

kuten itsekin oikeen hyvin huomasin, käytökseni vaimoani kohtaan. Minä

tyydyin kohtalooni enkä odottanut niin pian hänen kääntävän ajatuksiaan

hänestä, joka oli mennyt pois, meihin, jotka hänellä vielä oli jälellä.

Siten hän muuttui enemmän luottavaisemmaksi minua kohtaan. Mutta matka

liukui ohitsemme, ikäänkuin kaikki mitä olimme nähneet olisi ollut

vain haavekuvia. Tapasimme ystäviä, mutta heidän osanottavaisuutensa

ei pystynyt herättämään vaimossani muuta kuin kiitollisuutta, ihmiset

liukuivat ohitsemme niinkuin me olisimme olleet sellaisen rajan

sisällä, jonka yli ei kukaan omasta tahdostaan voi kiivetä.

Sitä rauhaa, jota etseimme, emme saavuttaneet ennenkuin muutimme uuteen

kotiimme. Se oli huoneusto Tukholmassa, johon me muutimme maalta

asunnostamme, jossa olimme eläneet sekä surun että ilonpäiviä. Olimme

tehneet sen, ennenkuin aavistimmekaan mitä meille oli tapahtunut tai

mitä tulisi tapahtumaan, ja peläten talvea me muutimme huoneisiimme.

Mutta sitävastoin elimme täällä ensimäiset päivät tuntien helpoitusta

ja rauhaa suruistamme. Tuhansia kertoja me kaduimme, että olimme

koskaan matkustaneetkaan ja ikäänkuin laahanneet suruamme muitten

nähtävänä.

Pikku-veikon kirja: Avioliittoromaani · 第 41 / 55 题