Ei mitään siitä, mitä olin odottanut ja peljännyt, jäänyt tulematta.
Ainoa eroitus oli se, että kaikkia sitä, mistä onnettomuus kasvoi, minä
en tahtonut uskoa, vaikkakin olin aavistanut ja tiennyt sen tulevan.
Että suru tulee, sen me ihmiset voimme tietää. Mutta sitävastoin emme
koskaan tiedä kuinka se tulee.
Ensiksikin minä tunsin ja ymmärsin sanomattomalla kauhulla, kun edes
niin monta päivää oli kulunut, että minä voin rauhoittua ja ajatella
mitä oli tapahtunut, ettei vaimoni ollut koskaan puhunut niin todella
sielustaan, kuin hän istuessaan huoneessani oli sanonut syntyneensä
vain onnettomuudelle ja nyt Svenin pois mentyä elävänsä ainoastaan
kuollakseen. Yhä uudestaan ja uudestaan minä toistin hänen sanojaan,
yhä uudestaan ne kaikuivat minun korvissani, ja mitä kauvemmin minä
niitä ajattelin, sitä varmemmaksi kävi minulle, että hänen sielussaan
taisteli kuolemanikävä ja hänen rakkautensa minuun ja lapsiinsa, jotka
vaativat hänen elämään. Yhä enemmän ja enemmän alkoi kuitenkin se, mitä
hän oli kertonut rakkaudestaan meihin, valtaamaan minun ajatuksiani ja
syrjäyttämään noita hirmuisia sanoja, jotka kertoivat kuolemanikävästä,
mikä tuntui melkein muodostuneen kuolemantuomioksi. Minä huomasin
hänessä kuluttavasti taistelevan sen tunteen, joka sitoi hänet meihin
kolmeen, jotka vielä elimme, ja sen tunteen, joka veti häntä sen
luo, joka oli jo poissa. Me olimme olleet hänelle kaikki kaikessa ja
siitä johtui hänen kärsimyksensä, ettei hän tuntenut voivansa koskaan
sovittaa noita riitaisia tunteita, jotka taistelivat hänen sielustaan.
Minä näin tämän kaiken. Minä näin sen matkalla, jolle olin temmannut
hänet mukaani lahjoittaakseni hänelle auringonpaistetta ja raikasta
meri-ilmaa, uusia tuttavuuksia ja viedäkseni hänet hieman elämää
näkemään. Minä en unhota koskaan tätä matkaa. En koskaan voi unhottaa
sitä toivottomuuden tunnetta, joka valtasi minut viikko viikolta yhä
selvemmin huomatessani kaiken mitä hän näki, liukuvan vain hänen
ohitseen, niinkuin se ei olisi ensinkään kuulunut hänelle. Hän salasi
paljon minulta, hän salasi kyyneleitäänkin, ja minä ymmärsin hänen
tekevän sen siksi, että hän näki minun elävän ainoastaan toivossa voida
johtaa hänet takaisin elämään ja hän niin mielellään tahtoi, että minä
tuossa ikävässä saisin säilyttää toiveeni. Minä ymmärsin sen eräänä
iltana istuessamme verannalla katselemassa norjalaista tunturi- ja
vuonomaisema maalausta. Elsa tarkasteli sitä kauan, sulki silmänsä
siltä, jota hän rakasti ja katsoi poispäin.
-- Georg, sanoi hän, Georg! miksi sinä sallit minun nähdä tätä?
Sitten hän purskahti hiljaiseen itkuun, mutta koetti jälleen hillitä
itkuaan ja kohotti katseensa minuun.
-- Miksi sinä teet niin paljon minun tähteni? Miksi sinä olet niin hyvä
minulle? Se olisi paljon parempi, että sinä antaisit minun kulkea omaa
tietäni.
Minä tunsin olevani mittaamattoman kärsimyksen edessä. Minä tunsin
katumusta siitä, että olin tahtonut kohottaa häntä surustaan ja että
olin hänen antanut huomata sen. Että ylimalkaa koettaa kohottaa häntä
tuskastaan tai vaikuttaa siihen suuntaan, näytti minusta tällä hetkellä
vain kurjalta ja pikkumaiselta. Minä vedin vain hänet luokseni ja
sanoin:
-- Itke minun luonani! Itke niin paljon kuin tahdot! Älä hillitse
itseäsi! Etkö usko minun surevan samoin kuin sinäkin?
Kyyneleet virtailivat hänen silmistään ja kumminkin, käännyttyään
minuun päin hänen kasvonsa loistivat ilosta, niinkuin hän olisi
saavuttanut suurimman onnen mitä voi ajatella.
-- Teetkö todellakin niin? sanoi hän.
Se valtasi minut niin, kun vaimoni ilmaisi luulleensa minun jo
unhottaneen tai olevan unhottamaisillaan, että tuskani alkoi
purkautua, ja minä en kuullut enkä nähnyt mitään muuta kuin mitä itse
tunsin, ja mikä minua oli piinannut. Minä kerroin kuinka köyhältä ja
täysikasvuiselta kotimme tuntui nyt, kun Sven oli poissa. Minä kerroin
hänelle pelkääväni palata kotia ja alkaa jokapäiväistä työtäni, kun
tiesin, ettei hänen kirkas äänensä toivottaisi minua tervetulleeksi
eikä hän olisi enää piilossa oven takana minua odottamassa. Niin minä
kerroin hänelle ja tunsin hänen vaipuvan rauhoittuneena rintaani
vastaan. Minä olin onnellinen tietäessäni kuinka me vielä voimme
yhdessä tuntea. Mutta minä ymmärsin myöskin hänen pelkonsa, etten
minä jakanut hänen surujaan niinkuin hän tahtoi, johtuvan siitä, että
hän aavisti sanomattanikin kaiken toimintani, kaikkien ajatusteni ja
puheeni kohdistuvan vain yhteen ainoaan tarkoitukseen voittaa hänet
jälleen elämälle.
Tätä minä istuin ajattelemassa. Mutta tämän illan jälkeen muutin minä,
kuten itsekin oikeen hyvin huomasin, käytökseni vaimoani kohtaan. Minä
tyydyin kohtalooni enkä odottanut niin pian hänen kääntävän ajatuksiaan
hänestä, joka oli mennyt pois, meihin, jotka hänellä vielä oli jälellä.
Siten hän muuttui enemmän luottavaisemmaksi minua kohtaan. Mutta matka
liukui ohitsemme, ikäänkuin kaikki mitä olimme nähneet olisi ollut
vain haavekuvia. Tapasimme ystäviä, mutta heidän osanottavaisuutensa
ei pystynyt herättämään vaimossani muuta kuin kiitollisuutta, ihmiset
liukuivat ohitsemme niinkuin me olisimme olleet sellaisen rajan
sisällä, jonka yli ei kukaan omasta tahdostaan voi kiivetä.
Sitä rauhaa, jota etseimme, emme saavuttaneet ennenkuin muutimme uuteen
kotiimme. Se oli huoneusto Tukholmassa, johon me muutimme maalta
asunnostamme, jossa olimme eläneet sekä surun että ilonpäiviä. Olimme
tehneet sen, ennenkuin aavistimmekaan mitä meille oli tapahtunut tai
mitä tulisi tapahtumaan, ja peläten talvea me muutimme huoneisiimme.
Mutta sitävastoin elimme täällä ensimäiset päivät tuntien helpoitusta
ja rauhaa suruistamme. Tuhansia kertoja me kaduimme, että olimme
koskaan matkustaneetkaan ja ikäänkuin laahanneet suruamme muitten
nähtävänä.