Niitä päiviä, jotka nyt seurasivat, minä koetan turhaan eroittaa
toisistaan. Niin, minun olisi mahdoton edes sanoa kuinka monta
niitä olikaan. Yötä seurasi päivä ja päivää yö, ja meidän elämämme
liikkui yhden ainoan pisteen ympärillä: tuossa pienessä huoneessa,
jonka edustalla kaprifoliot peittivät eteisen seiniä täyttäen ilman
tuoksullaan, ja jossa pienokaisemme makasi taistellen kuoleman kanssa.
Täällä me liikuimme, istuimme vierivieressä, nukuimme, söimme ja
valvoimme. Täällä sulasi kaikki, mitä olimme eläneet ja haaveilleet
yhteen äärettömän kuluttavaksi tuskaksi. Täällä puuhaili vaimoni, kun
viimeinen toiveemme näytti sammuneen, ja pani korkin myskipulloon.
Hän, joka tahtoi kuolla hänen kanssaan otti pois viimeisen elämää
kiihottavan välineen, jott'ei hänen tarvitsisi myöhemmin syyttää
itseään, että hän oli häirinnyt pienokaisen viime hetkiä ainoastaan
itse iloitakseen nähdessään hänen suuren silmänsä loistavan meille.
Sillä oikea silmä oli jo sammunut ja poissa. Silmäluomi oli sulkenut
sen alleen, ikäänkuin puoli hänen päästään olisi jo aikoja sitten
kuollut, mutta kun vasen silmäluomi aukesi, kiilteli silmä niin kovin
suurena. Se tuli niin vakavaksi ja suureksi, niinkuin se olisi jo
katsonut siihen maailmaan, johon hänen isänsä ja äitinsä eivät vielä
voineet päästä, ja jonne emme voisi mennä, ennenkuin viimeinen esirippu
murtuisi ja seuraisimme häntä sillä tiellä, missä kuoleman kello
soi, ja jota hänen, joka kuulee sen soivan, täytyy vaeltaa, vaikka
minkälaiset siteet hyvänsä häntä vielä kiinnittäisivätkin mailmaan.
Täällä me istuimme, kun aurinko heitti kultaisia säteitään, kun
sade räiskyi akkunoihin ja kun yölampun heikon, tuikuttavan liekin
valo levisi valkealle vuoteelle. Ja pikku Sven itse, hän, joka etsi
katseitamme, jota meidän hiljaiset keskustelumme koskivat, ja jolle me
vihdoinkin toivoimme vapautusta kaikista tuskistaan! Hiljaa niinkuin
hän oli elänytkin, makasi hän viimeisellä vuoteellaan, ja kun vaimoni
kumartui hänen ylitseen, liikutti hän väsyneitä huuliaan ja suuteli
häntä.
-- Taputtele isää, Sven, sanoi hän. Isä on täällä.
Silloin hän käänsi suuren, väsyneen silmänsä minuun ja asetti hennon,
valkean kätensä minun poskelleni ja liikutti sitä niin heikosti kuin
hän olisi liikkunut vain unissaan.
Sitten me istuimme viimestä yötä eikä kutkaan ihmiset ole koskaan
istuneet lähempänä toisiaan kuin me. Me pidimme lapsen vuoteen yli
toistemme käsistä kiinni ja vavahdimme, ettei pieninkään elonilmaus
hänen kasvoissaan olisi hävinnyt meiltä, kun hän katsoi etsien meitä
ainoalla suurella silmällään. Me kyselimme toisiltamme: "Näitkö sitä?
Näitkö?" Ja ahneesti kootessamme noita muistojen aarteita, jotka olivat
ainoat, mitkä meillä vielä oli saatavissa, soluivat yön pitkät tunnit
ohi ja aamurusko alkoi punata lahdelmaa, heijastua tammien yli ja
valaista vanhaa puutarhaa akkunamme alla.
Ikäänkuin olisimme tahtoneet antaa pikku-veikon sielulle vapaata
tilaa lentääkseen sitä tietä, jota me emme voineet häntä seurata,
avasimme eteisen oven ja raitis aamuilma virtaili sisälle. Yöllä oli
satanut ja pirstoutuneiden pilvien lomista murtautuivat auringonsäteet
kultailemaan maisemaa sumun vielä lahdella lennellessä. Aurinko nousi
ja nousi ja sen säteissä alkoivat linnutkin visertelemään. Ja tuo ihana
luonnon herääminen valtasi meidät niin, että meidän täytyi pakottautua
olemaan hiljaa, ettemme häirinneet nukkuvaa pienokaistamme.
-- Näetkö, sanoi Elsa, näetkö! Niin kauniiksi täytyy luonnonkin
muuttua, kun hän kuolee.
Mutta vielä viipyi kuollon-enkeli, vielä jatkui lapsen levollinen ja
säännöllinen hengitys ja meidät valtasi väsymys. Minä pakoitin vaimoni
puolittain väkisin levolle sohvaan pojan vuoteen viereen. Siihen hän
nukkui käsi hänen vuoteensa laidalla, ja aamuauringon noustessa istuin
minä yksin valveilla kuunnellen heidän rauhallista hengitystään, ja
tässä istuessani vaipui kaikki rauhaksi minussa ja minä huusin vain
kaikkien tuskiemme loppua. Minä istuin siinä, kunnes vaimoni heräsi.
Silloin me vaihdoimme paikkoja minä vaivuin väsyneenä uneen käsi
samalla paikalla, missä vaimoni käsi oli äsken levännyt.
Niin kului pari tuntia ja aurinko nousi yhä korkeammalle ja
korkeammalle kesän kirkkaalle taivaalle. Minä heräsin vaimoni laskiessa
kätensä käsivarrelleni.
-- Herää, Georg, sanoi hän. Nyt Sven kuolee.
Minä en voinut jäädä sisälle. Menin ulos puutarhaan ajatellen valmistaa
hänelle viimeisen ilon -- hänelle, joka aina rakasti kukkia -- taitoin
vasta puhjenneen ruusunnupun, kauneimman mitä voin löytää, palasin
takaisin ja asetin sen poikani tyynylle sen silmän puolelle, jolla
hän vielä voi nähdä. Kykenemättä kauvemmin hillitsemään itseäni menin
takaisin verannalle. Sinne minä kuulin, kuinka Svante tuli sisälle ja
istui vuoteen viereen. Mutta minä en kääntynyt takaisin. Minä kävelin
vain kuunnellen tuota pitkää, hirmuista hengitystä, joka tuli kuin
täysikasvuisen miehen rinnasta ja vihloi minun sieluani. Silloin minä
kuulin vaimoni ääntävän sillälailla, joka sai minut kääntymään takaisin.
Sven oli avannut silmänsä ja katsonut ruusua. Sitten oli hän ojentanut
kätensä kukkaa kohti, nostanut sitä niinkuin olisi tahtonut katsoa
ruusua viimeisen kerran ja antanut sen sitten pudota takaisin tyynylle.
Äkkiä pudisti koko hänen ruumistaan kamala ja pitkäveteinen suonenveto.
Se alkoi päästä, jonka se veti kieroon, ja näytti jatkuvan jäseniin,
jotka tulivat kankeiksi ja sinerviksi. Silloin painoi vaimoni päänsä
alas, ettei tarvinnut nähdä sitä. Mutta suonenvedon lakattua hän itki
hiljaa ja ojensi taas kätensä tuon pienen vuoteen yli minulle.
Niin me istuimme siellä, kunnes hengitys lakkasi... jatkui jälleen...
piteni, kävi voimakkaammaksi... ja lakkasi. Sitten muuttui kaikki
hiljaiseksi. Kuoleman hiljaisuus ympäröitsi meitä. Allapäin ja itkien
me seurasimme sen sielun lentoa, joka oli nyt alkanut matkansa.
Me olimme pitäneet hänen käsiään kumpikin oman puoleistaan omassa
kädessään, ja nyt laskimme me nuo kylmät kädet peitteelle.
Sitten meni vaimoni huoneesta etsiäkseen lepoa. Mutta minä istuin yksin
siellä ja tunsin kauhulla, kuinka hiljaiseksi kaikki oli käynyt.
* * * * *
Iltapäivällä tuli Olof ensimäiseltä matkaltaan mailmasta ja meni
yhdessä isän ja äidin kanssa sen vuoteen luo, jossa pikku-veikko makasi
kuolleena. Siellä hän itki miesmäisesti ja hiljaa ja tultuaan saliin
näytti Svante hänelle vakavana sormeaan.
Siinä oli syvä kolo ja Svante kuvaili kuinka pikku-veikko ennen
kuolemaansa oli sen kynnellään painanut. Hän säilytti sitä useita
päiviä ja kun se hävisi, niin hän ikävöitsi sitä.