XIX.

Niitä päiviä, jotka nyt seurasivat, minä koetan turhaan eroittaa

toisistaan. Niin, minun olisi mahdoton edes sanoa kuinka monta

niitä olikaan. Yötä seurasi päivä ja päivää yö, ja meidän elämämme

liikkui yhden ainoan pisteen ympärillä: tuossa pienessä huoneessa,

jonka edustalla kaprifoliot peittivät eteisen seiniä täyttäen ilman

tuoksullaan, ja jossa pienokaisemme makasi taistellen kuoleman kanssa.

Täällä me liikuimme, istuimme vierivieressä, nukuimme, söimme ja

valvoimme. Täällä sulasi kaikki, mitä olimme eläneet ja haaveilleet

yhteen äärettömän kuluttavaksi tuskaksi. Täällä puuhaili vaimoni, kun

viimeinen toiveemme näytti sammuneen, ja pani korkin myskipulloon.

Hän, joka tahtoi kuolla hänen kanssaan otti pois viimeisen elämää

kiihottavan välineen, jott'ei hänen tarvitsisi myöhemmin syyttää

itseään, että hän oli häirinnyt pienokaisen viime hetkiä ainoastaan

itse iloitakseen nähdessään hänen suuren silmänsä loistavan meille.

Sillä oikea silmä oli jo sammunut ja poissa. Silmäluomi oli sulkenut

sen alleen, ikäänkuin puoli hänen päästään olisi jo aikoja sitten

kuollut, mutta kun vasen silmäluomi aukesi, kiilteli silmä niin kovin

suurena. Se tuli niin vakavaksi ja suureksi, niinkuin se olisi jo

katsonut siihen maailmaan, johon hänen isänsä ja äitinsä eivät vielä

voineet päästä, ja jonne emme voisi mennä, ennenkuin viimeinen esirippu

murtuisi ja seuraisimme häntä sillä tiellä, missä kuoleman kello

soi, ja jota hänen, joka kuulee sen soivan, täytyy vaeltaa, vaikka

minkälaiset siteet hyvänsä häntä vielä kiinnittäisivätkin mailmaan.

Täällä me istuimme, kun aurinko heitti kultaisia säteitään, kun

sade räiskyi akkunoihin ja kun yölampun heikon, tuikuttavan liekin

valo levisi valkealle vuoteelle. Ja pikku Sven itse, hän, joka etsi

katseitamme, jota meidän hiljaiset keskustelumme koskivat, ja jolle me

vihdoinkin toivoimme vapautusta kaikista tuskistaan! Hiljaa niinkuin

hän oli elänytkin, makasi hän viimeisellä vuoteellaan, ja kun vaimoni

kumartui hänen ylitseen, liikutti hän väsyneitä huuliaan ja suuteli

häntä.

-- Taputtele isää, Sven, sanoi hän. Isä on täällä.

Silloin hän käänsi suuren, väsyneen silmänsä minuun ja asetti hennon,

valkean kätensä minun poskelleni ja liikutti sitä niin heikosti kuin

hän olisi liikkunut vain unissaan.

Sitten me istuimme viimestä yötä eikä kutkaan ihmiset ole koskaan

istuneet lähempänä toisiaan kuin me. Me pidimme lapsen vuoteen yli

toistemme käsistä kiinni ja vavahdimme, ettei pieninkään elonilmaus

hänen kasvoissaan olisi hävinnyt meiltä, kun hän katsoi etsien meitä

ainoalla suurella silmällään. Me kyselimme toisiltamme: "Näitkö sitä?

Näitkö?" Ja ahneesti kootessamme noita muistojen aarteita, jotka olivat

ainoat, mitkä meillä vielä oli saatavissa, soluivat yön pitkät tunnit

ohi ja aamurusko alkoi punata lahdelmaa, heijastua tammien yli ja

valaista vanhaa puutarhaa akkunamme alla.

Ikäänkuin olisimme tahtoneet antaa pikku-veikon sielulle vapaata

tilaa lentääkseen sitä tietä, jota me emme voineet häntä seurata,

avasimme eteisen oven ja raitis aamuilma virtaili sisälle. Yöllä oli

satanut ja pirstoutuneiden pilvien lomista murtautuivat auringonsäteet

kultailemaan maisemaa sumun vielä lahdella lennellessä. Aurinko nousi

ja nousi ja sen säteissä alkoivat linnutkin visertelemään. Ja tuo ihana

luonnon herääminen valtasi meidät niin, että meidän täytyi pakottautua

olemaan hiljaa, ettemme häirinneet nukkuvaa pienokaistamme.

-- Näetkö, sanoi Elsa, näetkö! Niin kauniiksi täytyy luonnonkin

muuttua, kun hän kuolee.

Mutta vielä viipyi kuollon-enkeli, vielä jatkui lapsen levollinen ja

säännöllinen hengitys ja meidät valtasi väsymys. Minä pakoitin vaimoni

puolittain väkisin levolle sohvaan pojan vuoteen viereen. Siihen hän

nukkui käsi hänen vuoteensa laidalla, ja aamuauringon noustessa istuin

minä yksin valveilla kuunnellen heidän rauhallista hengitystään, ja

tässä istuessani vaipui kaikki rauhaksi minussa ja minä huusin vain

kaikkien tuskiemme loppua. Minä istuin siinä, kunnes vaimoni heräsi.

Silloin me vaihdoimme paikkoja minä vaivuin väsyneenä uneen käsi

samalla paikalla, missä vaimoni käsi oli äsken levännyt.

Niin kului pari tuntia ja aurinko nousi yhä korkeammalle ja

korkeammalle kesän kirkkaalle taivaalle. Minä heräsin vaimoni laskiessa

kätensä käsivarrelleni.

-- Herää, Georg, sanoi hän. Nyt Sven kuolee.

Minä en voinut jäädä sisälle. Menin ulos puutarhaan ajatellen valmistaa

hänelle viimeisen ilon -- hänelle, joka aina rakasti kukkia -- taitoin

vasta puhjenneen ruusunnupun, kauneimman mitä voin löytää, palasin

takaisin ja asetin sen poikani tyynylle sen silmän puolelle, jolla

hän vielä voi nähdä. Kykenemättä kauvemmin hillitsemään itseäni menin

takaisin verannalle. Sinne minä kuulin, kuinka Svante tuli sisälle ja

istui vuoteen viereen. Mutta minä en kääntynyt takaisin. Minä kävelin

vain kuunnellen tuota pitkää, hirmuista hengitystä, joka tuli kuin

täysikasvuisen miehen rinnasta ja vihloi minun sieluani. Silloin minä

kuulin vaimoni ääntävän sillälailla, joka sai minut kääntymään takaisin.

Sven oli avannut silmänsä ja katsonut ruusua. Sitten oli hän ojentanut

kätensä kukkaa kohti, nostanut sitä niinkuin olisi tahtonut katsoa

ruusua viimeisen kerran ja antanut sen sitten pudota takaisin tyynylle.

Äkkiä pudisti koko hänen ruumistaan kamala ja pitkäveteinen suonenveto.

Se alkoi päästä, jonka se veti kieroon, ja näytti jatkuvan jäseniin,

jotka tulivat kankeiksi ja sinerviksi. Silloin painoi vaimoni päänsä

alas, ettei tarvinnut nähdä sitä. Mutta suonenvedon lakattua hän itki

hiljaa ja ojensi taas kätensä tuon pienen vuoteen yli minulle.

Niin me istuimme siellä, kunnes hengitys lakkasi... jatkui jälleen...

piteni, kävi voimakkaammaksi... ja lakkasi. Sitten muuttui kaikki

hiljaiseksi. Kuoleman hiljaisuus ympäröitsi meitä. Allapäin ja itkien

me seurasimme sen sielun lentoa, joka oli nyt alkanut matkansa.

Me olimme pitäneet hänen käsiään kumpikin oman puoleistaan omassa

kädessään, ja nyt laskimme me nuo kylmät kädet peitteelle.

Sitten meni vaimoni huoneesta etsiäkseen lepoa. Mutta minä istuin yksin

siellä ja tunsin kauhulla, kuinka hiljaiseksi kaikki oli käynyt.

* * * * *

Iltapäivällä tuli Olof ensimäiseltä matkaltaan mailmasta ja meni

yhdessä isän ja äidin kanssa sen vuoteen luo, jossa pikku-veikko makasi

kuolleena. Siellä hän itki miesmäisesti ja hiljaa ja tultuaan saliin

näytti Svante hänelle vakavana sormeaan.

Siinä oli syvä kolo ja Svante kuvaili kuinka pikku-veikko ennen

kuolemaansa oli sen kynnellään painanut. Hän säilytti sitä useita

päiviä ja kun se hävisi, niin hän ikävöitsi sitä.

Pikku-veikon kirja: Avioliittoromaani · 第 36 / 55 题