Olimme muuttaneet pikku Svenin vuoteen eteisen viereiseen huoneeseen,
että hän avoimista ovista saisi kuulla lintujen laulua ja tuulen
huminaa. Siellä hän makasi nyt valkealla vuoteellaan ja kun hän kohotti
katseensa, niin teki hän sen vain odottaessaan suuteloa, tai myöskin,
jos hän liikutti pieniä heikkoja käsiään, niin silloin me kumarruimme
häntä lähelle siksi, että ymmärsimme hänen tahtovan hyväillä meitä.
Svante hiipi varpaillaan sairaan huoneessa ja hänen sydämensä oli
ihmetyksestä täysi, että pikku-veikko kuolisi. Pitkiä hetkiä hän seisoi
hiljaa katsellen häntä tai kumartui suutelemaan hänen poskiaan. Mutta
kun äiti heräsi horroksistaan, niin silloin hän meni häntä vastaan, kun
hän tuli sisälle, ja kietoi molemmat käsivartensa hänen kaulaansa.
Minä en voi koskaan unohtaa sitä äärettömän epätoivoista katsetta,
millä hän pidellen pojan päätä käsiensä välissä katsoi häntä silmiin.
-- Oletko lähettänyt sähkösanoman Olofille? kysyi hän minulta.
Minä nyökäytin päätäni vastaukseksi ja näin taas hänen pusertavan
Svanten oikeen lähelle itseään. Jonkunlaisen vaiston ajamana minä
nousin äkkiä ja menin ulos jättäen vaimoni yksin terveen ja kuolevan
lapsen kanssa. Käännyttyäni ovessa näin vaimoni vievän Svanten
pikku-veikon vuoteen viereen. Sinne hän istuutui toiselle puolelle
vuodetta ja antoi pojan istua toiselle puolelle. Sitten hän kumartui
Svenin yli. Mutta koko ajan hän piti Svanten kättä omassaan ja minä
näin hänen yhtä hellästi hyväilevän molempia lapsia.
Kun Svante vihdoinkin meni ulos, otin minä hänen paikkansa vastapäätä
vaimoani. Silloin hän ojensi kuolevan lapsen yli kätensä minulle ja
sanoi:
-- En tiedä, josko se on onni tai onnettomuus. Mutta minä jään sinun
luoksesi. Elän sinulle, sillä minä uskon Jumalan tahtovan niin.
Ja hetken perästä hän lisäsi:
-- Sven myöskin tahtoo niin. Minä olen puhunut hänen kanssaan.
Voimatta vastata minä kumarruin suutelemaan hänen kättään. Ja tällä
hetkellä ei tiennyt kukaan meistä mikä oli onni tai onnettomuus.