Pieni keltainen ruumisarkku on keskellä huonetta juuri samalla
paikalla, jossa vähän aikaa sitten oli vuode ja siinä elävä lapsi. Nyt
on huone kaunistettu ruusuilla. Eipä näe juuri muuta kuin ruusuja, ja
ovesta astuu sisään yksinäinen nainen.
Hän kantaa lasta rinnoillaan ja lapsi on kuollut. Hän ei salli
kenenkään muiden koskea rakastettuunsa, omilla käsillään, jotka
eivät vapise, laskee hän sen arkkuun. Tuon pienen villakoiran, jonka
kanssa hän tapasi nukkua terveenä ja iloisena ollessaan, jolloin
kukaan ei ajatellut kuolemaa, asettaa hän nyt hänen käsivarrelleen.
Se on Villatukko, joka nyt seuraa herraansa. Hän on niin rauhallinen
vuodetoveri eikä häiritse ketään. Äiti huolehtii, että hänen poikansa
makaa hyvin ja laittaa hänen vuodettaan ikäänkuin hän olisi juuri
lukenut iltarukouksensa ja äiti on tullut vain sanomaan hyvää yötä. Hän
katsoo häntä, niinkuin hänen sydämensä tahtoisi haljeta, ja suutelee
hänen kylmiä huuliaan.
Sitten hän väistyy seisoen yksin arkunkansi kädessään ja hän on
luvannut, ettei kukaan muu kuin minä saa ruuvata sitä kiinni. Minä
väännän ja väännän kiinni ja ruuvitaltan ääni ruuvinauloissa, jotka
uppovat puuhun, kiljuu niinkuin minä itse tuskassa purisin hampaitani.
Mutta kun se on tehty, minä en enää tunne mitään tuskaa. Tuntuu
niinkuin viime päivien tuskat olisivat polttaneet minun sielustani
kaiken mahdollisuuden tuntea enää sitä, mutta minne vain silmäni luon,
kohtaa katseeni ainoastaan kukkia.
Sitten minä menin verannalle ja minua kohtasi siellä kaprifolioiden
tuoksu, joka kohoaa pimeästä, sama tuoksu, joka ympäröitsi minua
tuntiessani pienokaiseni sormien pusertavan kuolonvoimalla kättäni.
Kaikki on minun sielussani murtunut ja ohi. Minä ajattelen häntä, joka
meni äsken ulos, ja kaikkea minkä tiedän tulevan. Minä tunnen, etten
minä saa koskaan aikaa surrakseni häntä niinkuin tahtoisin, pientä
enkelisilmäistä poikaani, ja yksinäisyydessäni minä polvistun hänen
arkkunsa viereen, minä, joka en tiedä kenen eteen minä polvistun tai
ketä minä rukoilen.