Ennenkuin seuraava päivä oli kulunut, tiesimme me, ettei mitään
apua ollut toivottavissakaan ja että pikku Sven kuolisi. Varmuus
oli koskenut meihin kuin kova isku, sillä me olimme koko ajan tähän
asti toivoneet. Me seisoimme eteisessä, molemmat lääkärit hiljaa ja
vakavina, vaimoni katse kiinnitettynä heidän kasvoihinsa, niinkuin hän
olisi luullut, etteivät he vielä olleet sanoneet kaikkia. Minä katsoin
heitä kaikkia pitäen kättäni vaimoni vyötäisillä koettaen vetää häntä
lähemmäs itseäni, ja huomasin kuinka ystävämme tohtorin tunteelliset
kasvot vavahtelivat. Professori puhui hiljaa, hyvin matalalla äänellä,
ikäänkuin joka ainoa sana olisi maksanut hänelle voittoja. Minä
en tuntenut mitään muuta kuin välttämättömyyden tulevan, ja että
minun täytyy terästää itseni voidakseni kestää sitä. Mutta tarttuen
sellaisella kouristuksella minun käteeni, jossa minä tunsin koko hänen
tuskansa, riuhtaisi vaimoni irti minun käsivarteni vyötäisiltään, ja
väännellen käsiään niin, että aivan helposti kuuli jäsenten rutisevan,
sanoi hän:
-- Sanokaa, että vielä on vähänkään toivoa. Sanokaa se vain.
Molemmat miehet välttivät hänen katsettaan, mutta silloin kiihtyi tuo
nuori nainen ja sanoi:
-- Hän ei saa kuolla. Minä näytän teille, että hän elää.
Hän meni pois ja me seisoimme hiljaa katsellen hänen jälkeensä, kun hän
hävisi sairashuoneeseen päin. Me ymmärsimme kaikki, kuinka syvästi hän
tunsi kaiken toivomisen mahdollisuuden olevan todellakin ohi, ja että
siksi hän lupasi riistää hänet kuolemalta, -- kaikesta huolimatta. Me
jättelimme hyvästi hyvin harvasanaisina ja minä menin samaa tietä kuin
vaimonikin oli mennyt, tietämättä mitä sanoisin hänelle, ainoastaan
saadakseni olla hänen läheisyydessään ja nähdä, ehkä juuri sitä, mitä
minä enimmän pelkäsin.
Minä en löytänyt häntä sairaan huoneesta. Minä löysin hänet omasta
huoneestani ja hänen ilmeensä olivat jäykistyneet. Hän istui kokoon
lyhistyneenä sohvassa, käsi kovasti painettuna poskea vasten, hänen
silmänsä olivat kuivat ja sameat, ja hän katseli äärettömään pimeään
yöhön, joka lähestyi. Hänen olentonsa, kasvonsa, niin, vieläpä
kätensäkin todistivat siitä. Minä koetin puhua hänelle, koetin mainita
hänen nimeään, mutta hän ei vastannut, ja lopulta minun täytyi
jättää hänet omaan tuskaansa odottaen tuskaisena niitä sanoja, jotka
tulisivat, kun tuska kerran purkautuisi sanoiksi.
Viipyi kauvan ennen kuin tämä hiljaisuus katkaistiin, ja kun se
tapahtui, niin se ei katkennut sanoihin. Vaimoni ojensi vain kätensä
minulle vetäen minut luokseen sohvalle. Hän painautui syliini ja pitkä
nyyhkytys, joka tuntui tulevan käsittämättömän laajasta rinnasta,
täristytti meitä molempia.
-- Miten sääli minun on sinua! kuiskasi hän. Oi miten sääli.
-- Minuako?
Minä riuhtasin itseni irti ja katsoin häntä. Sillä hänen äänessään oli
jotain, joka täytti minut aavistuksella, jonka minä en tahtonut antaa
selvetä ajatukseksi.
Hän puristi kätensä ristiin ojentaen minua kohti ja melkein huusi:
-- Ethän pyydä minua elämään tämän jälkeen, elämään ilman Sveniä. Minä
en voi. Minä en voi.
Tuo oli minun aavistukseni, jonka hän ilmaisi sanoissaan, ja minä
seisoin siellä neuvotonna saamatta sanaakaan suustani.
-- Istu viereeni, sanoi hän. Minä en kiivastu. Minä puhun vain
levollisesti. Sillä minä en ole enää rauhaton. Minä tunnen vain kaiken
murtuvan. Minä olen jo poissa, vaikka sinä et voi sitä ymmärtää
vielä siksi, että sinä tiedät niin vähän ja siksi, että minä olen
voinut niin vähän sanoa sinulle. Sillä minä olen tahtonut elää sinun
kanssasi, Georg, minä olen tahtonut elää sinulle siksi, että minä
olen rakastanut sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Minä
en ole enää nuori. Minähän olen niin vanha, ettet sinä koskaan voi
tullakaan niin vanhaksi. Se on hyvä, ettet sinä koskaan ole tiennyt
siitä, et koskaan tahtonut nähdäkään sitä ja kun minä olen nähnyt sinut
onnellisena, niin en ole tahtonut häiritä sinua. Mutta niin kauvas
minä voin muistaa taapäin, minä olen tiennyt, etten ole ollut kuin
muut ihmiset. Sydämessäni minä olen tuntenut tarvetta saada kuolla.
Voitko ymmärtää, mitä minä nyt sanon, Georg? Tuskin minä ymmärrän
itsekään sitä. Kaikkein suurinta onnea tuntiessanikin sinun ja lasten
seurasta sekä kaikesta, mikä mailmassa on kaunista, olen minä aina
tiennyt, että kerran koittaisi se päivä, jolloin minä jättäisin
kaikki eikä mikään voisi estää minua. Minä tahtoisin, ja en tahtoisi,
toivoisin ja en toivoisi. Mutta minä menisin pimeään, siellä on minun
kotini. Minä olen tuntenut niin, että joku tulisi pakoittamaan minua,
sanomaan minulle, että minun täytyy. Muistatko sitä talvea, Georg,
kun meidän välimme oli niin raskas ja synkkä? Silloin minä koetin
kirjoittaa sinulle, mitä tunsin. Sillä puhua minä en voinut. Mutta minä
en osannut kirjoittaakaan. Mitä minä tahdoin sanoa sinulle, sitä en
sanonut, ja minä muistan, kuinka minä ihmettelin, ettet sinä kysynyt
minulta sittenkin, kysynyt usein ja sovinnossa, vaikkakin minä pyysin,
ettet sitä tekisi. Toisinaan minä tahdoin, että sinä olisit kysynyt.
Mutta minä olin enimmän iloinen, ettet sinä sitä tehnyt. Miten minä
kärsein siihen aikaan, Georg! Jospa sinä voisit aavistaa kuinka minä
kärsein. Sinä tulit ja otit minun käteni ja istuit viereeni enkä minä
ollut onnellinen niin kuin ennen. Sillä minä tiesin päivä päivältä
ajattelevani kuinka minä voisin saada kuolla ja jättää sinut. Minä
tahdoin tehdä sen itse, Georg. Voitko ymmärtää, että keskellä onneani
minä tahdoin tehdä sen itse? Ja sinä olit hyvä minulle, ystävällinen
ja iloinen, ja minä tunsin, ikäänkuin olisin ollut uskoton nainen ja
pettänyt sinua. Tiedätkö miksi minä tahdoin jättää sinut? Niin, siksi,
että minä tiesin niin varmasti sen kerran tapahtuvan ja siksi minä
tahdoin mieluummin mennä, kun sinä olit vielä nuori ja voimakas ja
olisit pian voinut unhottaa minut ja tulla onnelliseksi jonkun toisen
kanssa.
Hän vaikeni hetkeksi ja hänen silmänsä uivat kyynelissä.
-- Sitten tuli pikku Sven, Georg, ja kaikki muuttui. Muistatko, että
minä sanoin sen jo silloin sinulle? Muistatko, että minä sanoin? Minä
uskoin silloin, että Jumala oli lähettänyt hänet pitääkseen minut
elämässä voidakseni tehdä sinut niin onnelliseksi, kuin minä toivoin
ja joka ilta minä rukoilin Jumalaa, että voisin tehdä sen. Minä uskoin
niin varmasti Jumalan kuulleen rukoukseni ja siitähän minä puhuin pikku
Svenille, kun olimme kahden eikä kukaan voinut kuunnella sanojamme.
Mutta nyt, Georg, nyt hän jättää minut. Nyt minä tiedän, että kaikki
muu, kaikki tuo, josta sinä et ole tiennyt ennen kuin nyt, palaisi
takaisin, ja nyt minä tahtoisin vain, että sinä soisit minulle anteeksi
kaikki surut, mitä minä olen sinulle valmistanut, ja kaikki surut, mitä
minä nyt saattaisin. Mutta sinä et saa pyytää minua jäämään. Sillä
sinne mihin Sven menee, menen minä myöskin.
Hän seisoi edessäni ja hän näytti minusta tällä hetkellä suuremmalta
kuin ihmiset tavallisesti ovat. Minä olin siinä määrässä valmistumaton
tuohon kaikkeen, mitä hän nyt oli minulle sanonut, että se tuntui
minusta niinkuin hän olisi kertonut ilkeästä painajaisunesta, jota minä
en voinut muuttaa todellisuudeksi. Mutta minä tunsin, että samalla
kertaa kuin hän oli valmistanut minulle mitä suurinta surua, avasi hän
sellaisen rakkauden aavikon, jonka edessä minä en vain tahtonut ojentaa
käsiäni, jottei sitä anastettaisi minulta samassa silmänräpäyksessä
kuin olin sen kokonaan saanut omakseni.
-- Minä en voi sitä kestää, minä melkein huusin. Minä en voi sitä
kestää. Menettää sinut ja hänet. Sinä et voi tarkoittaa sitä.
Hän nousi tyyneesti seisoalleen ja kuin Niobe, joka levittää
käsivartensa lastensa ympäri, joita jumalien nuolet vaanivat
äidinhelmaankin, seisoi hän edessäni.
-- Salli minun ottaa Sven mukaani, sanoi hän. Hän kuolee kumminkin.
Minä kannan hänet lahteen tänä iltana, kun kaikki nukkuvat. Sehän on
niin lyhyt taistelu. Ja niin minä pääsisin tuottamasta sinulle enemmän
tuskaa kuin mitä olen jo tehnyt.
Minä asetuin hänen eteensä ja käsieni koko voimalla painoin hänet
väkivaltaisesti sohvaan.
-- Odota, sanoin minä. Odota! Sinähän et tiedä itsekään, mitä teet.
Mutta hän vastasi vain:
-- Se on sinun ja minun onnettomuus, jos estät minua. Älä syytä sitten
minua, kun se tulee.
Hän väänteli itseään minun käsissäni ja vaipui hetken perästä pitkäksi
aikaa horroksiin. Minä asetin hänet sohvaan, ja minusta tuntui kuin
kaikki, mitä hän oli sanonut, olisi ollut mieletöntä unta. Minä seisoin
kauvan katsellen häntä kunnes hänen hengityksensä kävi pitemmäksi
ja säännölliseksi ja tiesin varmasti hänen vain nukkuvan. Silloin
minä asetin tyynyn suoraan hänen päänsä alle ja panin peitteen hänen
päälleen.
Mielenliikutuksesta horjuen menin sitten siihen huoneeseen, jossa Sven
makasi. Hänen oikea silmänsä oli kiinni ja vasen oli muuttunut niin
kummallisen suureksi ja kirkkaaksi. Minä kumarruin häntä lähelle, otin
hänen pienen, viattoman kätensä ja vein sen huulilleni.
-- Sinä rakas lapseni, ajattelin minä. Et sinä enkä minä voi auttaa
tuota toista.