Sitten minä istuin eräänä yönä yksin huoneessani ja tiesin seuraavana
päivänä lääkärien tulevan tuomitsemaan pikku-veikon elämään tai
kuolemaan.
Minä tiesin niitä tulevan kaksi, siksi että perhelääkärimme tahtoi
neuvotella specialistin kanssa, koskei hän enää luottanut omaan
arvosteluunsa. Minä istuin yksin, lamppu paloi pöydällä ja minun
edessäni oli käsikirjoitus, josta puuttui loppukappale.
Minä olin sanonut hyvää yötä vaimolleni ja maininnut tekeväni työtä
vielä.
-- Että sinä voit kirjoittaa tänä iltana! oli hän sanonut.
Hänen äänessään oli katkeralta vivahtava sävy, ikäänkuin hän olisi
tarkoittanut, etten minä tuntenut samoinkuin hän.
Sitten hän oli katunut sitä painaen päänsä minuun ja sanonut:
-- Onnellinen sinä, joka voit.
Ja täällä minä istuin nyt yksinäni ja jokainen hermosäije värisi
sieluntuskasta, joka oli niin täydellinen ja niin ääretön, että
minä tuskin voin kiivaillakaan sitä. Minä toivoin vastoin kaikkia
mahdollisuuksia, että minun lapseni eläisi, niin, minä uskoin niin
käyvänkin. Mutta samalla kertaa minulla oli aavistus, että nyt minun
täytyy kirjoittaa, nyt tai ei koskaan. Minä tiesin melkein jokaisen
sanan, joka tulisi niillä papereilla olemaan, jotka olivat valkoisina
ja kirjoittamattomina pöydällä edessäni. Välttämättömyys pakoitti
minua työhön, ja minä kirjoitin, täytin sivun toisensa perästä noista
valkoisista lehdistä ja laskin ne yhteen käsikirjoitusten kokoon, joka
kasvoi minun edessäni pöydällä. Tuntui niinkuin näkymätön ääni olisi
kuiskannut käskynsä minun korvaani, minun täytyi totella tuota ääntä,
totella sitä sokeasti, ja minut valtasi ahdistava kiire, niinkuin minä
olisin tiennyt, että oli kysymys elämästä.
-- Huomenna, kaikui minun sielussani, huomenna! Kuka tietää, mitä huomenna
tapahtuu? Voi käydä niin, että sinun lapsesi kuolee. Ja silloin sinä et
voi kirjoittaa. Silloin sinulta vaaditaan: "Rahaa ja taas rahaa." Sinä
voit kirjoittaa uudestaan kirjasi, sinä osaat kirjoittaa sen paremmin,
mutta sinä et voi koskaan kirjoittaa valmiiksi kirjaasi, jos lapsesi
kuolisi.
Kuin piiskan läiskäykset ajoivat ajatukseni minua eteenpäin, ja minä
näin jo aamusarastuksen akkunaverhojen läpi lampun kelmeässä valossa,
joka levisi papereille. "Rahaa! Rahaa! Sinun täytyy hankkia rahaa, jos
lapsesi kuolee, ja sinun täytyy voida pelastaa vaimosi."
Ja niiden äänien läpi, jotka ahdistivat työtäni valmistumaan, kuulin
minä erään äänen, jonka minä olin tuntevinani: "Es ist ein Vater mit
seinem Kind!" Isä lapsineen! Missä minä olen sen ennen kuullut?
Milloin minä olen sen ennen kuullut? Milloin minä olin tuntenut tätä
ahdistavaa kiirettä? Tuntui kuin ruoskat olisivat vinkuneet, niinkuin
kaviot olisivat iskeneet säkeniä kivisestä tiestä, niinkuin minä olisin
tuntenut yökylmän jäähdyttävän polttavaa päätäni. Minä kirjoitin ja
kirjoitin. Ja minä muistin, kuinka minä olin ajanut kuin matkustaja, ja
ajatellut lapseni kuolleen.
Minä en ajatellut enää lastani. Minä ajattelin häntä, jonka täytyy
omistaa minut kokonaan, jos oli mieli ajatellakaan, että hän voisi
jäädä minun luokseni, jos tuo käsittämättömyys toteutuisi ja Sven
kuolisi. Minä kirjoitin ja kirjoitin, kirjoitin niinkuin ei kukaan
ihminen ole kirjoittanut rahan edestä, kirjoitin parhaimpia sivuja kuin
koskaan ennen on lähtenyt minun kynästäni. Ja kun voimani pettivät niin
minä join, join paljon pysyäkseni itse hengissä.
Kun aurinko jo oli hyvän aikaa ollut yläällä, kirjoitin minä viimeiset
rivit. Ja minä istuin turtuneena.
Minä kokosin läjään täyteen kirjoitetut arkit ja asetin laatikkooni,
hiivein huoneestani ja kuuntelin sen oven takana, jonka sisäpuolella
Sven makasi. Silloin avasi vaimoni sen katsoakseen ulos. Minä huojuin
häntä kohti ja sanoin:
-- Se on valmis.
Hän hymyili minulle, ja hänen äänensä värähteli äärettömästä onnesta,
kun hän vastasi:
-- Hän nukkuu niin rauhallisesti. Se ei voi olla vaarallista. Minä
menin hänen luotaan ja hetkeä myöhemmin minä vaivuin uupuneena
äärettömän raskaaseen uneen.