Kuinka kummallinen, täynnä toivoa, levottomuutta, epätoivoa ja pelkoa
oli se aika, joka sitten seurasi! Tohtori oli meille ennustanut pitkää
sairastusaikaa, me valmistauduimme kärsivällisyydellä kestämään ja
koetimme myöskin harjoittaa tätä hyvettä. Kahden seuraavan pitkän
viikon kuluessa oli Svenin sairaus muuttunut jokapäiväisen elämämme
päivittäiseksi tavallisuudeksi, kuten sairaus aina tekee, kun se ottaa
kodin oikeen tyyssijakseen. Minä kirjoitin siksi joka päivä kirjaani
sallimatta häiritä itseäni, ja vaimoni kulki joka päivä minun ja hänen
väliä, istui hänen huoneessaan, koska Sven rauhottui tuntiessaan
äitinsä läsnäoloa, ja Svenin nukkuessa hän hiipi ulos saadakseen
raitista ilmaa ja kertoakseen minulle kaikista hyvistä oireista, joita
hänen valppaat silmänsä olivat alinomaan huomaavinaan. Svante kulki
hiljaa yksin, meni lahden yli kertomaan ystävilleen, pienille tytöille,
että pikku-veikko oli hyvin sairas ja että kaikki oli kotona muuttunut
hiljaisiksi.
Meidän oli täytynyt hankkia sairaanhoitajatar, että vaimoni saisi
levätä öisin. Elsa oli ensin hirveästi vastustanut sitä. Sillä hän oli
niin mustasukkainen pienokaisestaan, ettei hän kärsinyt ketään muita,
jolta hän pyytäisi apua, tai joka antaisi hänelle sellaista. Ja vasta,
kun hän huomasi voimiensa alkavan pettää, antoi hän kyyneleet silmissä
suostumuksensa ja taipui välttämättömyyden edessä.
Pari tuntia sen jälkeen, kun hoitajatar oli saapunut tuli vaimoni minun
luokseni säteilevin silmin kertomaan, että Sven oli hyvin mielistynyt
uuteen ystäväänsä.
-- Sinä saat hyvin kernaasti auttaa minua, kun sinä olet kiltti, oli
hän sanonut.
Ja sitten hän sulki silmänsä ja makasi, kuten hän tapasikin, jääpussi
päässään, jota aina pakotti, ja pienet, laihat kädet peitteellä.
Eräänä päivänä häiritsi meitä äkkiä pihalta kaikuva posetivin soitto ja
kun Sven juuri sinä päivänä oli syönyt ja puhunut ja näyttänyt oikeen
voimistuneelta, niin me kysyimme häneltä eikö hän tahtoisi, että hänet
kannettaisiin ulos katsomaan apinaa.
Muuten tuli Sven aina vimmaan, kun kuuli posetivin olevan liikkeessä.
Henki kurkussa kiiruhti hän isän luo pyytämään lanttia. Hänen ilonsa
oli saada antaa ja tultuaan lantteineen näytti hän onnesta säteilevän,
ikäänkuin hän olisi tiennyt mitä se tahtoo sanoa köyhälle soittajalle
saada rahaa ruokaan, silloin hän sai hänen tummat kasvonsa hymyilemään
niin, että valkeat hampaat näkyivät ja ruskeat silmänsä säteilemään
hänen sinisiä silmiään vastaan.
Mutta nyt istui hän niin väsyneenä ja pienenä isän käsivarrella. Hän
oli hyvin huolellisesti kääritty peitteeseen ja sukat jalassa. Sitten
kannettiin hänet ulos ja isä piti häntä käsivarrellaan eteisessä,
sieltä hän voi nähdä auringon valaisemalle pihalle, josta posetivin
iloiset äänet Svenille kaikuivat.
Hän katseli väsyneenä ja vieraana puita ja pihaa, lapsilaumaa,
joka seisoi auringonpaisteessa, ja hänen katseensa oli koko ajan
kummasteleva, niinkuin hän olisi miettinyt, miksei kaikki tuo ollut
niin hauskaa nyt kuin ennen. Hän koetti vetää suunsa nauruun nähtyään
apinan, joka oli hupaisin mitä hän tiesi, ja joka hyppi ylös ja alas
positivilla kilistellen pientä kettinkiään ja irvisteli rumasti
jyrsiessään kovaa pähkinää.
Mutta Sven ei jaksanut katsoa kaikkea sitä. Hän tuli vain yhä
vakavammaksi ja vakavammaksi. Yhä raskaammin ja raskaammin hän istui
isän käsivarrella. Oli kuin hän olisi ollut kaukana poissa ja katsellut
sieltä vain sitä, mikä mailmassa oli kaunista ja hupaista, ja ikävöinyt
sinne ja tuntenut, että kaikki tuo ei enää kuulu hänelle. Hän nojasi
vain päänsä isän olkapäähän ja sitten kantoi isä hänet jälleen
vuoteeseensa.
Äiti laittoi hänet huolellisesti vuoteelle ja korjasi päänalustaa.
-- Eikö se ollut Svenista hauskaa?
-- Kyllä, minä en vain vielä oikein jaksanut. Mutta minä paranen pian.
Silloin kumartui äiti silittämään pikku-veikon tukkaa, mutta niin
ettei hän nähnyt sitä, ojensi hän toisen kätensä etsien minun käteni,
jota hän suonenvedontapaisesti puristi.