Sven tuli niin sairaaksi, että hänen täytyi pysyä vuoteessaan. Mutta
vaikka me hyvin tiesimme, että se oli kylläkin vakavaa laatua, oli
kuume niin heikko, ettemme koskaan uskoneet olevan mitään todellista
vaaraa peljättävissä. Minä kirjoitin väsymättä ja vaimoni istui pojan
sairasvuoteen vieressä pitäen hänen kättään omassaan ja kertoi satuja
hänelle kun hän jaksoi kuunnella niitä.
Lääkäri sanoi meille, että tauti varmasti tulisi olemaan
pitempiaikainen, mutta luuli voivansa antaa parhaita toiveita ja
kun minulla oli ollut kauvan mielessäni matkustaa, matkustin minä
muutamaksi päiväksi siinä hyvässä toivossa, että palatessani olisi
jo pahin aika ohi. Minä vietin siis kolme kokonaista päivää hyvien
ystävien seurassa, ja minä nautein, tuntematta mitään sen suurempaa
levottomuutta, sekä ystävyydestä että kauniista luonnosta. Mutta kun
minä jo istuin junassa palatakseni Tukholmaan ja sieltä kotiani,
valtasi minut tuskan tunne, jota minä en voinut voittaa. Vähää ennen
lähtöäni minä olin puhunut vaimoni kanssa telefoonissa. Minä olin
kuullut vaimoni äänen kaukaa vavahtelevan ilosta: Sven on parempi! Hän
oli istunut vuoteessa, nauranut ja puhunut. Hän oli syönyt ja pyytänyt
äitiä tervehtimään "isäukkoa", joka oli hänen erikoinen hyväilynimensä,
kun hän oli hyvin iloinen. Kaikki näytti mitä parhaimmalta ja
kumminkaan minä en voinut päästä huolestuttavasta tunteestani.
Saavuttuani Tukholmaan oli kello kymmenen illalla. Olin tullut juuri
samalla minuutilla, kun viimeinen laiva lähti kotiani. Menin siksi
suoraa päätä siihen hotelliin, jossa tapasin asua. Oli pimeä ja satoi
oikeen virtanaan. Riensin joutuin eteiseen, tuntien sitä toivotonta
muukalaisuuden tunnetta, joka aina valtaa minut, kun minä kesänaikaan
olen pakoitettu käymään Tukholmassa ja tiedän saavani olla yksin.
En ehtinyt puhua vielä mitään huoneesta, ennenkuin ovenvartija tuli
vastaani pyytäen minua, samassa mainiten numeron, heti telefonoimaan.
Tein niin saaden vain sen tiedon, että lääkäri oli matkustanut ja että
minun heti kohta pitäisi ottaa vaunut ja ajaa jälkeen.
Tuo niin odottamaton ja äkkinäinen tieto lamasi minut ja kuumeinen
toiminta, jolla minä puuhasin asiani, tuntui minusta käyvän aivan
konemaisesti. Tilasin vaunut, ja samassa silmänräpäyksessä kuin
tämä tapahtui, minä ajattelin, että minun pitäisi syödä. "Sven on
kuollut" ajattelin minä. "Hän ei elä siksi, että ehtisin kotia. Kotia
saavuttuani minä en saa olla nälkäinen eikä väsynyt. Minun täytyy
voida valvoa ja lohduttaa vaimoani." Kaikki tuo kierteli aivoissani
istuessani odottamassa ajuria. Minä näin itseni kuin muuna henkilönä,
näin ottavani lihaa lautaselle, leikkaavani sitä ja koettavani syödä.
Koko ajan minä ajattelin vain yhtä: vaunuja, jotka eivät näytä
tulevankaan. Taivaan Jumala! Vaunut eivät tule ja kotona makaa minun
poikani kuolemaisillaan ja minä en voinut päästä hänen luokseen.
Minä maksoin ja menin hotellin eteiseen, kävelin edestakaisin
voimatta mitenkään istua rauhassa, voimatta millään ehdolla ajatella
pienintäkään selvää ajatusta.
-- Minun lapseni on kuolemaisillaan, sanoin ovenvartijalle. Siksi minä
olen niin hermostunut.
Koetin hymyillä hänelle, että hän ymmärtäisi kuinka hyvin minä itse
ymmärsin kaikkien uhrausteni olevan mielettömiä. Mutta minä tunsin
itse, että hymyni muuttui irvistykseksi enkä minä myöskään odottanut
hänen vastaustaan. Minä jatkoin vain kävelyäni kello kädessä, ikäänkuin
olisin tahtonut kiirehtiä aikaa, ja kun vaunut vihdoinkin tulivat, olin
varma, että oli turhaa. Minä en ymmärtänyt, miksi istuin siellä tai
miksi ajoin tuossa tulvaavassa sateessa, mutta konemoisesti minä sanoin
miehellekin:
-- Ajakaa niin kovaa kuin hevonen voi juosta, minun pieni poikani on
kuolemaisillaan. Te ette tee sitä ilmaiseksi.
Ajaja oli kyytinnyt meitä monta kertaa ennenkin.
-- Onko se se pieni, kiltti poika, joka on niin kaunis? kysyi hän.
Nämä yksinkertaiset sanat herättivät minut jälleen todellisuuteen ja
rinnassani kierteli kiitollisuuden lämmin virta tuota nuorta miestä
kohtaan, joka minua kyytihti.
-- Kyllä, sanoin minä tukehtuneesti. Niin, hän se on.
Ja minä istuin vaunuissa tuntien lämmittävää tunnetta, että tapasin
ihmisen, joka ymmärsi mikä oli kysymyksessä ja tahtoi auttaa minua.
Liukuessamme katuja puhuin hiljaa itsekseni ja itkin sekä ilosta että
surusta: "Hän on niin kaunis ja niin hyvä, että mies, joka on nähnyt
hänen vain nousevan vaunuista, muistaa häntä ja sanoo sen minulle. Ja
hänen täytyy kuolla. Onhan miljoonia lapsia, jotka saavat elää. Miksi
juuri minun lapseni täytyy kuolla?"
Minä en ole koskaan ajanut joutuimmin eikä mikään tie ole koskaan
tuntunut pitemmältä. Minä näin säkenien leimuavan hevosen kavioiden
ympärillä, tunsin sateen vaikkenevan ja huomasin maisemien lentävän
pimeässä ohitse kuin varjokuvien, ja minä istuin koko ajan puhuen
itsekseni käsittämättömiä sanoja, joita minä en ymmärtänyt, kuinka
ne tulivat kielelleni. Oli ikäänkuin minua olisi pimeässä viety sitä
kohti, joka minua vastaan tulisi, ja minä rukoilin vain lykkäystä, että
hän vielä eläisi, kun ehdin perille, jotta hän vielä kerran kietoisi
käsivartensa minun kaulaani ja minä saisin kuulla hänen äänensä.
Eteenpäin me mentiin, eteenpäin hurjaa vauhtia! Vaunut lensivät
toiselta puolen tietä toiselle. Mutta ei hetkeksikään juolahtanut
mieleeni, että mikään särkyisi tai että ajaisimme kumoon. Se oli kelpo
mies tuo ajaja, joka ajatteli minun pientä poikaani, joka oli niin
kaunis ja kiltti, ja joka ei saisi kuolla.
"Oli isä ja hänen lapsensa", sanoin minä ääneensä itsekseni. "Es ist
ein Vater mit seinem Kind." Tietämättäni minä istuin runoja lausumassa
itsekseni, ja suonenvedontapaisesti nyyhkytys pakkautui kurkkuuni,
niinkuin se olisi tahtonut tukehduttaa minut, ja saadakseni ilmaa
pistin pääni ulos kuomusta katsellen maisemaa, jossa minä tunsin
jokaisen näköalan, jokaisen tien mutkan. Kivistä, joilla vaunut nyt
jytisten liukuivat, voin minä huomata, että olimme sillä lyhyellä
syrjätiellä, joka vei kotiamme. Kaikki aistit jännitettyinä minä
katsoin pimeään, minä näin pihallamme olevien ajoneuvojen ääriviivat.
Tohtori on vielä täällä! Tohtori on vielä täällä! Sitten minä kuulin
eteisestä vaimoni sanovan: "Hän tulee. Jumalan kiitos, hän on täällä."
Ja silmänräpäyksessä minä riensin rappuja ylös ja seisoin jo salissa.
Seisoin huoneessa, ja minun mieleni oli niin äärimmäisyyteen asti
liikutettu, etten voinut ymmärtää mitään siitä mitä näin. Minä käsitin
vain hämärästi tohtorin seisovan siellä ja tunsin vaimoni kovasti
syleilevän itseäni. Minulle selveni vain, että vaimoni oli iloinen
ja ylen onnellinen ja että minun pitäisi olla samallainen. Kuulin
jotain pyörtymyksen puuskauksista, joka nyt oli ohi ja jonka tohtori
ei uskonut merkitsevän mitään. Mutta en voinut mitään sanoa enkä
ajatella. Onni valtasi minut niin odottamatta, ettei se voinut herättää
minua äärettömän raskaasta surustani, jonka vallassa minä vielä olin.
Konemaisesti minä riisuin käsineeni ja päällysvaatteeni, ja seisoin
vielä siellä ikäänkuin totuttaakseni silmiäni valoon valaistussa
huoneessa.
-- Etkö sinä mene hänen luokseen? Etkö mene katsomaan häntä? sanoi
vaimoni. Hän on valveilla.
Ja hänen äänensä tuntui melkein nuhtelevalta, ikäänkuin hän ei olisi
oikein ymmärtänyt.
-- Kyllä, kyllä, sanoin minä.
Ja käsittämättä mitä nyt oli tapahtunut, menin sisälle ja näin Svenin
makaavan vuoteessani ja katselevan minua.
-- Tunteeko Sven isää?
-- Kyllä, sanoi pienokainen kummastelevalla äänellä.
Hän ei voinut ymmärtää, miksi kaikki näyttivät niin liikutetuilta ja
rauhattomilta. Hän ojensi pienen kätensä ja hyväili minua ja minä
huomasin kuinka laihaksi ja pieneksi se oli muuttunut.
Seisoessani täällä kumartuneena pojan yli, ymmärsin minä, että se oli
totta ja että minun lapseni eli. Minä pidin hänen kättään silmieni
edessä ja tunsin kuinka painostava tuska keveni rinnassani ja verho
solui pois silmieni edestä.