Sven ei kumminkaan ylimalkaan ollut laisensa tänä kesänä. Ilman mitään
ajateltavaa syytä hän voi äkkiä valittaa väsymystään ja silloin hän
tahtoi vain maata ruohossa pää äidin helmassa. Tai myöskin hän tuli
isän luo ja pyysi hänen kantamaan itseään. Silloin otti isä hänet
olkapäilleen ja kantoi häntä metsässä ja niityllä eikä hänen katseensa
ole koskaan ollut kiitollisempi tai hänen valkea, pieni kätensä
hyväilevämpi kuin silloin.
Sitten hän valitti päänkivistystä ja sai antipyriiniä, ja sitten hän
ei tahtonut nousta ylös aamusin, vaan väitti olevansa niin väsynyt.
Mutta kun ei pojassa näkynyt mitään vikaa, nosti isä hänet vuoteesta
selittäen, että hän voisi pukeutua ja mennä ulos raittiiseen ilmaan.
Sven nousi silloin ylös ja koetti isän sisällä ollessa niin pian
kuin hän voi vetää vaivaloiset sukat jalkaansa. Mutta niin pian kuin
isä ehti oven ulkopuolelle hiipi hän äidin vuoteeseen ja pyysi saada
kynttiä hänen luokseen peitteen alle.
Luonnollisestikaan ei äiti voinut vastustaa sellaista pyyntöä.
Eikä Sven koskaan ollut onnellisempi. Siellä hän makasi pää äidin
käsivarrella, sulki silmänsä ja oli hiljaa ja levollinen kunnes voimat
alkoivat elpyä. Silloin hän nousi taas ylös, mutta ennenkuin hän sen
teki, katsoi hän äitiä merkillisillä silmillään:
-- Ethän puhu isälle siitä!
-- Niin, mutta miks'ei? kysyi äiti.
-- Näethän, hän tulee sitte niin vihaseksi.
Tämä kaikki tuntui äitistä niin ihmeelliseltä, että hän olisi voinut
luvata Svenille mitä hyvänsä, ja siis hän lupasi myös senkin. Ja
Sven meni ulos tuntien itsensä levolliseksi ja iloiseksi, ettei äiti
pettäisi hänen tottelemattomuuttaan ja että hän ja äiti olivat yhtä
mieltä.
Mutta kun äidin olisi pitänyt matkustaa tai mennä vain ulos ja mennä
ilman häntä silloin hän oli hurjasti pahoillaan. Hänen surunsa ei
tuntenut mitään rajoja, ja hänen itkunsa oli niin sydäntä vihlova,
ettei voinut tehdä muuta kuin lohduttaa kaikilla mahdollisilla
keinoilla, mitä oli käytettävissä. Niin, ja nähdäkin oli hänen
intohimoinen tuskansa niin kiusaavaa, ettei sitä voinut pitkään
aikaan unohtaa ja me puhuimme tästä eräänä aamupäivänä. Minä olin
juuri houkutellut vaimoni tekemään huvimatkan kaupunkiin syödäksemme
päivällisen parin ystävän seurassa, kuten sanotaan mennäksemme hieman
ulos. Ja minä olin tehnyt sen erikoisesti siksi, että minä tunsin
vaimoni tarvitsevan levätä hetken Sveniltä rauhassa.
Me onnistuimme myöskin unohtamaan sen vaikutuksen, jonka olimme
saaneet tuon pienokaisen itkusta, ja vietimme hauskemman päivän
kaupungissa kuin koskaan ennen, kun me nyt tiesimme, ettei meidän
tarvinnut jäädä sinne. Mieliala oli juuri hilpeimmillään, kun vaimoni
kysyi kuiskaten minulta pahastuisinko minä kovin, jos hän matkustaisi
kotia aikaisemmassa laivassa. Tapahtuihan niin harvoin vain, että me
matkustimme huvittelemaan ja siksi ehdotus ei ollut ensinkään minulle
mieluinen. Minä huomautin siksi Elsalle, että mehän olimme sanoneet
tulevamme vasta viimeisellä laivalla ja siis ei kukaan odottanut meitä.
Sanalla sanoen minä vastustin kaikilla syillä, mitä mieleeni johtui.
Ja lopuksi minä koetin vastustaa sillä, minkä minä katsoin olevan pää
todistuskeinon.
-- Sven on jo mennyt nukkumaan, kun sinä menet.
-- Mitäs minä siitä, oli vastaus. Minä tahdon vain mielelläni mennä
kotia.
Hän katsoi rukoilevasti minua ja luonnollisestikin oli siitä
seurauksena, että hän matkusti.
Sillä välin liikuskeli Sven kotona leikkien koko iltapäivän. Mutta
kellon lähetessä sitä aikaa, jolloin hän tapasi mennä nukkumaan, katosi
hän jäljettömiin. Palvelijattaremme eivät kuuluneet niihin, jotka
huolehtisivat kaikesta juuri niin tunnollisesti ja muutamia kertoja
huudettuaan häntä saamatta vastausta, olivat he hyvin rauhallisia
uskoen, että hän kyllä ilmestyisi pimeän tullen ja eihän herrasväkikään
tule ennenkuin myöhemmin. Sven sai siis mennä, niinkuin itse tahtoi ja
kahdeksan ajoissa menikin hän rantaan ja istuutui aivan yksin laiturin
penkille. Ei hän tiennyt niin varmaan milloin laiva tulisi ja siksi hän
saikin istua siellä kauvan. Mutta hän istui kärsivällisesti ja hiljaa
ja jo kaukaa ulapalta laivan kulkiessa edestakaisin laiturista toiseen
huomasi hänen äitinsä hänet. Hän istui siellä pienenä ja kyyrysissään
ja hänen vihreä krokettihattunsa näkyi kauvas sinistä vettä vasten.
Kaikki tyyni tuntui Elsasta niin ihmeelliseltä, melkein kuin hän olisi
tahtonut, että Sven istuisi siellä ja hänen silmänsä seurasivat koko
ajan tuota pientä olentoa, joka istui laiturin penkillä pää alas päin
ja selkäkoukussa, ikäänkuin miettimässä.
Mutta kun laiva asettui laituriin ja äidin piti astua maihin, silloin
seisoi pikku Sven kovin jännityksissä ja hyvin suorana laiturilla,
niinkuin koko elämä olisi ollut vaarassa. Ja kun äiti tuli häntä
vastaan, silloin oli vaikea sanoa kumpi heistä oli onnellisempi,
hänkö joka ei ollut suotta istunut, tai hänkö, joka löysi lapsensa
vastaanottamassa.
-- Mutta kuinka Sven voi istua täällä? kysyi äiti keskellä iloaan.
Äitihän ei olisi tullut ennenkuin myöhään yöllä.
-- Totta kai minä sen tiesin, että sinä tulisit, sanoi Sven.
Hänen äänensä ja silmänsä oli ihmetyksestä täysi, ettei äiti voinut
ymmärtää niin yksinkertaista asiaa.
-- Tiesinhän minä, että sinä tulisit ja siksi minä istuin vain
odottamassa.
Ja äidin kysymykseen oliko hän istunut kauvan vastasi hän:
Niin, sehän on tietty. Muuten olisi Hanna löytänyt minut. Ja silloin
minä olisin saanut luvan mennä nukkumaan.
Äiti ei vastannut tähän mitään. Ei koskaan se olisi johtunut hänelle
mieleenkään nuhdella häntä nyt, sillä hän oikeastaan oli ollut
tottelematon. Hänen viaton rakkautensa, joka oli tähän syyynä, suojeli
häntä kaikilta nuhteilta, ja Sven tiesikin sen oikein hyvin. Hän katsoi
sivulta äitiä kasvoihin ja hymyili:
-- Minä narrasin Hannaa. Minä kyyristyin pensaan taa niin, ettei hän
nähnyt minua.
-- Ethän, teitkö sinä niin, sanoi äiti.
Hän ja Sven menivät yhdessä kotia tyytyväisinä kuin kaksi rikostoveria,
jotka olivat onnistuneet ja seurauksena siitä oli luonnollisestikin,
että äiti laittoi sinä iltana itse poikansa nukkumaan. Sen hän teki
muuten useinkin, vaikka Sven pian täyttäisi jo kuusi vuotta ja
vakavissa tilaisuuksissa sanottiin isoksi pojaksi.
Kuinka verkalleen hän auttoikaan häntä vuoteelle! Kuinka hellävaroin
hän hänet riisuikaan ja kuinka keveästi hän pesikään hänen hentoja
jäseniään, kuinka hiljaa hän kuivattiinkaan ja pitkä yöpaita pistettiin
päälle kuin leikissä. Sitten hän istui pienokainen polvillaan
haaveillen niitä aikoja jolloin Sven oli oikein pieni ja hän itse
ruokki häntä. Ja kun hänen vihdoinkin piti mennä vuoteelleen, niin
silloin hän ei tahtonut koskaan lukea iltarukoustaan. Hänellä oli
tuhannenkin kepposta, vaan estääkseen äitiä menemästä luotaan. Mutta
luettuaan rukouksensa hän kiersi kätensä äidin kaulaan ja kuiskasi:
-- Se on niin hyvä, että sinä aina autat minua. Sillä sinä et koskaan
pitele kovasti minua.
Elsa kumartui vielä syvempään hänen vuoteensa yli ja kuiskasi
vastaukseksi:
-- Minä tahdon aina auttaa sinua. Ei kukaan muu saa sitä tehdä. Kunnes
sinä voit auttaa itse itseäsi.
Hän oli saanut runsaan korvauksen siitä, että hän oli keskeyttänyt
huvinsa matkustaakseen kotia ja kun minä tulin viimesellä laivalla,
makasi hän valveillaan saadakseen kertoa minulle kaikki, mitä Sven oli
sanonut.
Iloisessa toveriseurassa vietetyn päivän perästä vaikuttivat nuo pojan
pienet liikuttavat piirteet minuun vielä enemmän, kuin mitä ne muuten
olisivat tehneet.
-- Tiedätkö, että eräs suuri ja hyvä mies käytti kerran samoja sanoja,
kun hän kertoi minulle ensimäisestä vaikutuksesta äitinsä kuoleman
jälkeen? sanoin minä. Hänkin oli silloin 5 ja 6 vuoden välillä ja
se koski samaa asiaa -- paidan muuttamista. Hän käytti aivan samoja
sanoja: "Ensi kerran minä tunsin, että minua pideltiin kovasti."
Minä seisoin Svenin pienen vuoteen vieressä katsoen kauvan häntä.
Ohimot näyttivät olevan hieman sisään painuneet. Mutta hän nukkui
raskaasti ja hyvin ja minä kumarruin vain suudellakseni häntä otsaan.
Me koetimme vaihtaa keskusteluainetta, mutta minä olin niin täysi
ajatellessani lasta, ettei minulla ollut halua muuhun.
-- Etkö ole koskaan ajatellut erästä asiaa? kysyin minä. Olofia minä
voin ajatella suurena miehenä, täysikasvuisena. Ja Svantea myöskin!
Hehän ovat niin erilaisia. Mutta minä voin heitä kumminkin ajatella
yhdessä. Mutta Sven? Voitko sinä pitää häntä isona? Mihin sinä tahdot
hänet mailmassa valmistaa? Mihin hän sinusta tuntuu sopivan muualle
kuin meidän luoksemme?
Vaimoni hymyili tuskaisin ilmein, jotka muodostivat hieman hienoja
ryppyjä hänen suunsa ympärille.
-- Sitä minä olen usein ajatellut, sanoi hän. Ja jatkaen omia
ajatuksiaan lisäsi hän:
-- Ehkä minä rakastan häntä juuri siksi enimmän, kuin mitään muuta
mailmassa. Enemmän kuin molempia toisia poikia, enemmän kuin sinuakin.
Minä olen ajatellut sitä usein, ja minä tiedän, että jos joku isoista
pojista kuolisi, minä en koskaan lakkaisi suremasta heitä. Mutta minä
uskon, että minä voisin kestää sen teidän tähtenne, jotka elätte. Jos
sinä kuolisit -- minä en tohdi sitä koskaan ajatellakaan. Mutta jos
Sven kuolisi, silloin minä en myöskään voisi elää. Minä olen monta
kertaa ajatellut sanoa sen sinulle. Sillä minä soisin sinun tietävän
sen.
Hän ojensi kätensä minulle ja hänen silmänsä etsivät minun silmiäni,
niinkuin hän olisi tahtonut pyytää minulta anteeksi, että hän uskoi
voivansa elää ilman minua. Ja sitten sammutettuamme lampun minä makasin
kauvan valveilla toistellen hänen sanojaan. Minä nukuin siinä uskossa,
etten koskaan saisi tietää puhuiko hän totta tai ei.