Minä en usko koskaan ennen Svenin eläneen niin ihmeellistä yhteiselämää
äitinsä kanssa kuin tänä kesänä, tai myöskin on mahdollista, ettei
minulla ole ollut koskaan aikaa niin täydellisesti seurata sitä. Ehkä
se oli syynä siihen, että me ensi kerran tänä kesänä kaipasimme isojen
veikkojen seuraa. Olof oli nimittäin saanut matkustaa pohjoiseen
hengittääkseen metsien raikasta ilmaa ja harjoitellakseen olla yksinään
poissa kotoa. Ja siitä oli kerrassaan luonnollisena seurauksena,
että kotia jääneet pysyttelivät vielä uskollisemmin yhdessä kuin
tavallisesti. Niin paljon on kumminkin varmaa, että minä tänä kesänä
tietämättäni aloin katsella Sveniä samallaisilla silmillä kuin hänen
äitinsäkin teki, ja etten minä koskaan ennen kuin juuri silloin ollut
tuntenut kuinka erilainen hän oli kaikkia muita lapsia, mitä minä olen
koskaan nähnyt, vaikkei mitään muuta hänessä ollut toisellaista, kuin
mitä kutsutaan lapsellisuudeksi.
Minä muistan erään aamun jolloin hän hämmästytti minut kävelyllä
ollessani, kun hän istui ruohikolla vihko kissankelloja ja rentukoita
kädessään. Minä kysyin häneltä jos hän tahtoisi seurata minua puistoon.
Se oli tarjous, jonka hän aina tapasi ihastuksella hyväksyä ja se
herätti siksi ihmettelyä minussa, kun hän tällä kertaa päättävästi
kieltäytyi.
-- Eikö Sven tahtoisi seurata isää?
Minä tunsin itseni melkein loukatuksi ja luulin sitä vain hänen
oikuikseen.
Sven pudisti vain päätään istuen rauhassa, kuten hän oli istunutkin.
-- Miksei sitten?
-- Niin, minä istun täällä äitiä odottamassa, sanoi pikku-veikko hyvin
päättävästi.
-- Mutta senhän sinä hyvin tiedät, että äiti tulee vasta myöhemmin.
Äiti ei ole niin terve kuin hän on ollut ja hänen täytyy nukkua aamuin
kauvan, siksi, ettei hän koskaan nuku öisin.
Sellainen oli myöskin asian laita, ja jos ei se estänytkään meitä
nauttimasta kesästä ja onnestamme, johtui se siitä, että me olimme
vuoden kuluessa siinä määrässä tottuneet, että vaimoni sairaloisten
aikojen täytyi aina palata, jotta tämä seikka tuntui meistä ainoastaan
luonnolliselta ja jokapäiväiseltä.
Sven ei kumminkaan antanut minkäänlaisten järkisyiden vaikuttaa
itseensä, vaan istui paikallaan.
-- Minä _tiedän_, että hän tulee _tänä päivänä_, sanoi hän.
Minä hymyilin hänen varmuudelleen ja menin edelleen ajatellen vähemmän
hänen ennustustaan kuin tuota kaikki nielevää lapsen hellyyttä,
joka oli niin kehittynyttä hänen ikäisekseen, ja joka sai pojan
istumaan toimetonna muutamia kukkia kädessään, ainoastaan siksi,
ettei olisi menettänyt tilaisuuttaan saada tervehtiä äitiä samassa
silmänräpäyksessä, kuin hän näyttäytyisi.
Mutta mennessäni minä tulin äkkiä kääntyneeksi ja silloin minä
näin vaimoni valkean hatun ja tiheäkukkaisen hameen häämöittävän
jasmiinipensaiden lomitse. Samassa silmänräpäyksessä minä kuulin Svenin
merkitsevän huudahduksen.
Hymyillen minä palasin takaisin ja näin pojan hyväilevällä hellyydellä
kietovan kätensä äidin kaulaan. Minä huusin heille, mutta pikku-veikko
ei hellittänyt käsiään. Hän pysytteli siinä, mihin hän aina oli
ponnistellut päästä, ja huusi jo kaukaa hieman närkästyneenä minun
epäilyksestäni ja voiton riemuisena, että hän oli ollut oikeassa:
-- Näetkös, että hän tuli! Näetkös, että minä tiesin sen.
-- Sinä ehkä olet käynyt sisällä katsomassa, sanoin minä.
Ei kukaan voi kuvailla sitä kaikkien järkevien selitysten halveksumista
siitä, mitä hän tunsi ja tiesi, millä Sven minulle vastasi:
-- Ei, enpäs olekaan. Olenkos äiti?
Ja äiti lohdutti häntä vakuuttaen, ettei Sven varmastikaan ole ollut
katsomassa. Mutta minulle hän sanoi:
-- Sinä et voi uskoa, kuinka usein tämä on tapahtunut. Näyttää
ikäänkuin hän tuntisi minut ilmassa ennenkuin minä tulenkaan. Eihän
lapsi osaa keksiä sellaista.