Sveniä ei ole koskaan niin ihailtu, hyväilty, kannettu ja jumaloitu
kuin tämän kesän kuluessa. Luotsit kantoivat häntä vuorien yli ja
vuolivat hänelle veneitä, eukot pysähtyivät ja hymyilivät hänelle
päiväpaisteisia hymyjä niin pian kuin saivat nähdä hänet. Nuoret vaimot
unohtivat omat pienokaisensa ja eivätkä sanoneet koskaan nähneensä
sellaista, tytöt kuljettivat häntä kallioilla ja leikkivät hänen
kanssaan, tarvitsematta pyytää heitä siihen. Sven liikkui yhtenään
auringonpaisteessa ja ahavoitui ja voimistui tässä ilmassa, jossa hän
ei ollut koskaan ennen ollut.
Sven oli sanalla sanoen meidän kaikkien ajatuksissa keskipisteenä ja
tämän meidän ainoan länsirannikkokesämme aurinkona.
Sitäpaitsi oli hyvin ihmeellistä, että hän juuri tähän aikaan keksi
uuden keskusteluaineen, johon hän lakkaamatta palasi. Svenille oli
nimittäin ominaista, että hän puhui kaikesta, mitä hänen mieleensä vain
juolahti, ja hän teki sen enemmän kaunistelematta, kuin lapset muuten
tavallisesti tekevät, täydellisesti huolimatta siitä, minkälaisen
vaikutuksen hän voi täyskasvuisiin tehdä. Lapsillehan on muuten
tavallista, että ne jossain määrässä unohtavat, mitä ajattelevat, ja
ainoastaan määrätyn umpimielisesti lausuvat ajatuksiaan vanhemmille.
Se johtuu siitä, että he pelkäävät tuntea ivan hymyn kohtaavan
ajatuksiaan, vaikkakin tuohon hymyyn sekaantuisi hyväntahtoisuutta.
Erittäinkin on niin asian laita, jos lapsi on tunteellisempi, naivempi,
luonteeltaan avonaisempi, kuin muut lapset, tai eroaa koko olennossaan
kaikista muista.
Sven ei ollut koskaan, senjälkeen, kun hän silmänsä avasi tälle
mailmalle tuntenut muuta kuin ymmärtävää lämpöä ympärillään. Tultuaan
niin vanhaksi, jolloin vanhemmat voivat askaroida lastensa kanssa, oli
häntä melkein joka hetki seurannut silmäpari, joka iloitsi jokaisesta
hänen liikkeestään, ymmärsi ja virkisti jokaista hänen sanaansa,
heijasti jokaisen hänen hennon viattoman sielunsa ilmausta selvemmin
kuin hän itse koskaan voikaan. Tämän rakkauden valossa pikku Sven
oppi tuntemaan koko häntä ympäröivää mailmaa ja koska se soveltui
hänen omaan hyväilyhaluiseen innokkaaseen persoonaansa samoin kuin
hän soveltui häneen, joka päivä päivältä antoi hänelle enemmän kuin
silloin, jolloin hän antoi hänelle ainoastaan elämän, niin ei Sven myös
koskaan ajatellut muuta, kuin lörpötteli vain kaikki, mikä kehittyi ja
herätti ihmetystä hänessä, yhtä luonnollisesti ja yksinkertaisesti,
kuin se tulikin.
Ehkä hänen sielussaan olikin jonkinlainen aavistus, ettei hän kuulu
tänne vaikk'ei hän koskaan osannut siitä kertoa? Ehkä tämä aavistus
punoikin häntä, vaikka tietämättä, vielä lujemmin häneen, joka oli
elänyt kauvan kätkien samaa tunnetta elonsa onneen? Kukapa tähän
voi vastata? Tai kuka voi edes koettaakaan vastata? Ei kukaan. Vain
hiljaisuus väikkyy kukkivilla hautakummuilla.
Mutta varmaa on, että pikku Sven oli kerran keksinyt kuvan äitinsä
seinällä ja hetken katsottuaan otti hän sen sieltä ja katsoi sitä
kauvan ääneti, ikäänkuin hän olisi tavannut jotain uutta, jonka edessä
hänen ymmärryksensä kerrassaan tyhmistyi.
Se ei ollut mikään nykyajan taideteos. Mitätön oli sen taiteellinen
arvo, ja se kertoi eräästä sadusta. Se oli satu, jonka nimi oli
kuoleman retki. Laajalla nummella kulkee kuolema. Hän on puettu
valkeaan vaippaan, joka peittää luurankoa, mutta jättää kuoleman kallon
paljaaksi. Häntä seuraa pitkä kulkue nuoria ja vanhoja sekaisin, ja
kulkue on niin pitkä, että sitä näyttää häämöittävän loppumattomuuksiin
eikä kukaan voi nähdä sen loppua. Kuolemalla on kello kädessään, ja
siitä näkee, että se on äsken lyönyt. Sen näkee, sillä tienvieressä
istuu vanhuuden murtama nainen ja ojentaa rukoillen käsiään
järkähtämättömälle kuolemalle, joka katsomatta sille sivulle tietäkään
menee vain tuon vanhuksen ohitse. Mutta lähellä kuoleman takana seisoo
nuori pari, jotka rakastavat toisiaan. Tuon nuoren miehen korvaan
on kuoleman kello soinut eikä epätoivoinen rakkauden syli voi häntä
pidättää kauvemmin. Kuoleman kulkue kulkee edelleen ja saavuttuaan
sen luo, jonka paikka on kuoleman kulkueessa avoinna, hän saa seurata
ja hänen paikkansa on oleva tyhjänä mailmassa eikä mikään ikävä riitä
kutsumaan häntä takaisin. Mutta siellä, missä kulkue näyttää loppuvan,
häämöittää kuin sarastavan päivän aamurusko.
Sellainen se taulu on ja tämän oli äiti ottanut muiden taulujen ja
valokuvien mukana ulkosaaristoonkin, joilla hän siellä kaunisti uutta
kesäkotiamme ja valokuvaa tästä taulusta Sven kerran tirkisteli, kun
hän kysyi äidiltä:
-- Mikä se on?
Ja äiti kertoi sadun julmasta kuolemasta, joka tulee ja ottaa pois sen,
joka on nuori, ja jättää vanhuksen, joka kerjää saada seurata häntä. Ja
Sven ripusti taulun jälleen paikalleen.
Mutta seuraavana aamuna hän otti sen uudestaan ja sitä hetken
katseltuaan sai äiti kertoa koko sadun toisen kerran.
Sven istui taas kuunnellen ja taas tulivat hänen silmänsä vakaviksi ja
ihmetteleviksi.
-- Luuleeko äiti, että tuo nuori sulhanen on hyvin pahoillaan, kun
hänen täytyy kuolla? kysyi Sven.
-- Kyllä, vastasi äiti. Mutta hän, joka on hänen morsiammensa, on vielä
paljon enemmän pahoillaan.
-- Mutta ehkä hän muuttuu enkeliksi, sanoi Sven, ja silloin hän saa
valkeat siivetkin olkapäilleen.
-- Siksi hän kyllä tulee, sanoi äiti.
Mutta Sven huokasi eikä ollut sentään tyytyväinen.
-- Miks'ei tuo vanha mummu saa seurata häntä, kysyi hän, kun hän niin
mielellään tahtoisi?
-- Sitä ei tiedä kukaan, Sven, sanoi äiti. Sen tietää vain Jumala.
-- Tietääkö hän sen sitten?
-- Kyllä hän sen tietää.
Sven meni ulos kalliolle auringonpaisteeseen. Mutta sitten muuttui tämä
satu hänelle kaikista rakkaimmaksi ja melkein joka aamu, kun äiti istui
kampaamassa hiuksiaan, tuli Sven sisälle, otti tuon ihmeellisen taulun
seinältä ja pyysi äidin kertomaan.
Mutta sitäpaitsi oli Svenillä vielä toinen kumma, jonka hän oli viime
talvena nähnyt. Silloin hän oli saanut tulla mukana teatteriin ja
nähdä näytelmäkappaleen, joka näyteltiin sunnuntaina aamupäivällä,
jolloin Sven voi olla yläällä eikä tarvinnut mennä kotia nukkumaan. Se
oli Strindbergin "Onnen-Pekka", jota näyteltiin ja Sven ei kylläkään
paljon ymmärtänyt siitä, mutta hänellä oli hauskaa tavallaan. Hänellä
oli niin hauska, että hän tartutti sen kaikkiin, jotka istuivat hänen
ympärillään.
Mutta sitten tuli näytelmässä se kohta, jossa kuolema näyttäytyi
Onnen-Pekalle ja silloin Sven vaikeni. Kukaan ei ollut ajatellut tämän
kohdan olevankaan siinä tai, että se ylipäätään voi tehdä sellaisen
vaikutuksen. Mutta kaikesta, joka sitten seurasi, ei Sven välittänyt
mitään. Ja kun joku jälestäpäin kysyi häneltä, mitä hän oli teatterissa
nähnyt, niin hän vastasi vain:
-- Minä olen nähnyt kuoleman. Se oli suuri ja pitkä luuranko, joka
osasi puhuakin. Ja sitten sillä oli viikate kädessä.
Tämän muistonsa sovitti Sven nyt yhteen taulun tekemän vaikutuksen
kanssa. Mutta ainoa, jota poika ei koskaan osannut sovittaa yhteen,
oli, että kun hän näki kuoleman teatterissa, oli sillä viikate, mutta
taulussa hän soitti kelloa. Muuten se oli samallainen kuin muisto
teatteristakin, taulun kuva ja äidin kertoma satu sulasi hänelle
yhdeksi.
Lakkaamatta Sven puhui siitä. Tämä kuva oli syöpynyt hänen
mielikuvitukseensa sellaisella voimalla, jota ei mikään näyttänyt
voivan haihduttaa. Ja hän kertoi kuka vain viitsi kuulla kuolemasta,
joka tuli Onnen-Pekkaa vastaan ja uhkasi ottaa hänet, mutta hän sai
mennä siksi, että Onnen-Pekka rukoili häntä niin kauniisti. Hän kertoi
siitä niin, että hän itsekin värisi pelkästä muistosta, ja jos kuolema
olisi ihka elävänä hänelle ilmestynyt, niin hän ei olisi voinut enemmän
kauhistua.
Mutta hänen ystävänsä saarella pitivät sitä kovin kummallisena, että
niin pieni lapsi voi puhua sellaisesta. He eivät koskaan ilveilleet
hänellä, vaan mitä hän kertoi, vahvisti vain heidän tunteensa, että
hänessä oli jotain eriskummallisen puhdasta ja hienoa, jonka he
mielellään ottivat syliinsä ja kantoivat vuoren yli.
Ja Sven ei sallinut häiritä onneaan, jonka nuo sadut hänelle
valmistivat. Hän oli niin uskollinen niille, että ne näyttivät vain
seuraavan häntä kuin varjo seuraa selvänä kirkkaassa päiväpaisteessa.
Ja hän loi oman mailmansa saarelle. Kun laineet hyrskysivät korkeina
ja myrsky ulvoi, silloin seisoi hän akkunassa katselemassa vyöryvää
merta, ja hän voi seisoa siinä tuntikausia eikä hänen ollut mahdollista
tempautua vapaaksi jännityksestään. Kun taivas oli sininen ja tuuli
henkäili vilpoisesti saaren yli, silloin hän meni yksin rantaan,
pyydysteli meritähtiä ja opetteli leikkimään veneillä.
Mutta kaikkein mieluimmin hän oli luotsitornissa, jossa äiti istui
työnsä ääressä, ja siellä hän pyysi hänen kertomaan kaikki, mitä hän
tiesi merestä. Hän oli hyvin onnellinen, kun hän oppi juoksemaan
avojaloin kallioilla, hän kulki pienet housut jaloissaan ja kiipesi
pienillä jaloillaan varovasti kuin pikku prinsessa. Mutta edemmäs
mentäessä hän pyysi kantamaan itseään. Ja kun ei kukaan voinut
kieltää Sveniltä mitä hän pyysi, niin oli aina joku, joka otti hänet
käsivarrelleen ja silloin hän hymyili voimansa ja onnensa tunteesta,
että kaikki rakastivat häntä.
Mutta kun äiti jäi yksin isän kanssa, sanoi isä useinkin:
-- Hänhän on niin terve ja voimakas, ettei hän koskaan ole ennen
ollutkaan. Miksi hän sitten aina puhuu kuolemasta?
Ja äiti vastasi:
-- Enhän minä ole häntä siihen opettanut. Hänen ajatuksensa saavat
liikkua, niinkuin tahtovat. -- -- Näetkös?
Hän osoitti rannalle päin. Siellä istui Sven yksin ja näytti kovin
onnelliselta ja iloiselta. Hän piti nuoraa kädessään ja nuoraan oli
kiinnitetty puunpala, joka muistutti venettä. Hän veti sen rantaan,
kuormitti sen kivillä ja työnsi jälleen mereen.
-- Kuuletko sinä? kysyi Elsa. Ja kuullaksemme paremmin menimme lähemmäs
pojan huomaamatta meitä.
Hän istui aivan rauhassa antaen puunpalasen kulkea edestakaisin
aallokossa, ja heikolla, metallin kirkkaalla äänellä hän lauloi
itsekseen. Se oli merimies laulu, jonka hän oli saarella toisilta
lapsilta oppinut.
Laula ralla ralla raa
Ja meressä hän hautansa saa.
Sitten hän huomasi meidät, heilutti pientä kättään ja selitti, ettei
hän tahdo laulaa, kun isä kuunteli.