Tämän muistoni minä olen kirjoittanut jo vuosia sitten. Minä en
tietänyt silloin, että kerran saisin taistella toisen ja suuremman
taistelun vaimoni kanssa, taistelun, jonka päätyttyä minä jäisin yksin
eikä kumminkaan yksin, masennettuna ja murtuneena, mutta ei kuitenkaan
toivotonna.
Nyt minä näen meidät istumassa korkeammalla luodolla lähellä valkoista,
ystävällistä taloamme. Loistossaan, joka on aina uusi, vaihtuu ilta
illalta, laskeutuu aurinko mereen, ja meidän keskellämme istuu
Sven. Hän on avojaloin ja ahavoitunut, ja kun illemmalla ilma käy
kylmemmäksi, pistää hän pienet jalkansa äidin hameen suojaan. Hän'
pyytää saada istua täällä niin kauvan kuin aurinkoa näkyy. Ihmetellen
seuraavat hänen silmänsä auringon viimeistä liekehtivää hehkua, joka
hiljaa häviää raskaasti keinuvaan mereen. Hän istuu leuka käsien
varassa, ikäänkuin hän ajattelisi jotain vakaasti, jota hän ei voi
pukea sanoihin. Ja kun hän vihdoinkin tietää, että hänen täytyy käydä
levolle, kietoo hän kätensä isän kaulaan ja pyytää minua kantamaan
itseään.
Keveä taakka käsivarrellani nousen minä hiljaa luodon rinnettä ylös, ja
käännyttyäni näen taivaan himmeää kajastusta vastaan vaimoni varjon.
Hän istuu samoin kuin Sven äsken ja hänen silmänsä etsivät sitä
pistettä, johon aurinko oli laskullaan hävinnyt ja johon iltaruskon
viimeinen hehku oli sammunut.