Minä huomaan, että minä tässä kirjassa kirjoitan melkein vain meidän
kesistämme. Se johtuu aivan yksinkertaisesti siitä, että me aina
kesällä tunsimme voimakkaammin elävämme. Mehän asuimme talvisin joko
pääkaupungissa tai niin lähellä sitä, että milloin hyvänsä voimme
siirtyä sinne. Silloin kävi meille niinkuin useammalle muullekin.
Pääkaupunkielämä otti meidät mukaansa heittäen ajeleviin pyörteisiinsä
ja anasti sen ajan, jolloin me kaikki olisimme voineet elää toistemme
kanssa ja tuntea itsemme yhteen kuuluviksi. Poissa oli vaimoni
ja pitkät uskolliset keskusteluni kahden kesken, poissa iloinen
yhteiselämä lasten kanssa. Ei edes joulukaan, tai kaikkein vähimmin
se, ollut vapaa tuosta liiaksi jännittävästä kiireen tunteesta, joka
jätti vain väsymystä, inhoa ja mielipahaa. Siksi me odotimme kesää
melkein kuin vapauttajana jostain pahasta, ja jätettyämme pääkaupungin,
oli aina niinkuin olisimme matkustaneet omaa itseämme vastaan ja
yhteiselämämme uudistusta kohti.
Se oli meidän viimeinen kesämme, josta minä nyt kerron, viimeinen,
jolloin me todella tunsimme elävämme, se kesä, joka tuli niin
toisellaisena kuin olimme toivoneet ja ajatelleet.
Olimme tällä kertaa valinneet kerrassaan toisen seudun kuin
länsirannikko saariston, ja me olimme tehneet sen siksi, että vaimoni
saisi elää seudussa, jota hän useina menneinä kesinä oli kaivannut.
Sillä vaikka kuinkakin meri olisi saanut hänet valtoihinsa, tunsi hän
kumminkin jonkinlaista nurjamielisyyttä tuota merta kohtaan, joka
tahtoi hallita yksinvaltaisella majesteetiudellaan eikä sietänyt
pitkien puiden eikä kukkivien ruohostojen kasvaa välittömässä
läheisyydessään. Sydämestään hän aina ikävöitsi lehtoisia laaksoja ja
yltäkyllin kukkia, ja minun taisteluni voitto meren puolesta oli vain
puolittainen. Siksi me sovimme vastaisuudessa vuorotellen määräämään
kesäkotimme paikasta. Ja tämän kesän tahdoimme me sitäpaitsi jakaa
keskenämme, elää uudelleen sen, mikä kerran oli täyttänyt meidän
sydämemme, kun kaikki onnemme heijastui runsaiden ystävien piireistä,
ystävien, jotka menivät ja tulivat meidän kotonamme kuin omassaan.
Tehdäksemme vastakkaisuuden saaristokesälle niin voimakkaaksi kuin
mahdollista valitsimme me nyt Lidingön, ja puolittain luhistuneen
vanhan herrastalon yläkerroksessa me saimme kesäkotimme.
Siihen kuului koko kerros, jossa oli useita suuria huoneita, kerros,
jossa oli likaiset seinäpaperit ja vinot ikkunat, vanhanaikaiset
suuret verannat, toinen matala ja kaita, joka oli pihalle päin
ja toinen pienempi, josta näki puutarhaan ja sen hoitamattomat
käytävät sekä villeinä kasvavat marjapensaat, näki tammien yli
kauvas niemelle ja koko tyynen valoisan lahdelman, joka uinui kesän
vihannassa muistuttaen rikkaan keski-Ruotsin tyyntä sisäjärveä.
Kummankin verannan seinustoilla kasvoi villejä viinamarjapensaita
ja merellepäin olevan verannan toista sivua peittivät kaprifoliot.
Kaikki tuo antoi kummallisen tunnelman talosta, joka oli luontoon
kasvamaisillaan, muuttumassa mullaksi jälleen, häviämässä yhtyäkseen
taas kasvillisuuteen. Kun istuessaan haaveilemassa pienemmällä
verannalla katseli puutarhan yli, tammien lomitse tyyneelle
lahdelmalle, tuli ajatelleeksi, että kaikki, mitä oli puuhattu ja
rakennettu, kerran olisi poissa ja se päivä vielä koittaisi, jolloin
uudet ihmiset näkisivät kaiken sen maahan hautautuneena, mikä nyt
oli tarjonnut asunnon silloin jo kauvan sitten unhotettujen ihmisten
iloille ja suruille tai ravintoa heidän ruumiilleen. Surumielisesti,
ilman vähintäkään kolkkouden tunnetta hiljaa valtasi tuo tunne hänet,
joka imi mielialansa tästä pienestä seudusta, jonka kukoistusaika oli
jo ollut, ja hänestä tuntui ikäänkuin kaikki maallinen onni olisi ollut
tarjona elää täällä ja sitten saada uinahtaa rakennuksen mukana, joka
raukesi raunioiksi, noiden vanhojen puiden mukana, jotka luhistuivat
lahoneina ja loppuneina kokoon, muuttuen hedelmättömäksi maaksi, joka
myöskin näytti jo väsyneen kantamaan sitä, joka oli määrätty antamaan
elantoa rakentajilleen.
Täällä kasvoi syreenejä tiheässä, kultaterttu riippui loisteliaana ja
raskaana penkereillä hoitamattomissa ryhmissä, täällä pionit riippuivat
liiaksi kypsyneinä maata vasten, ja ruusupensaat tunkeilivat saadakseen
ilmaa. Täällä oli kaikkea, mitä vaimoni rakasti luonteeltaan ja
mieleltään. Täällä oli jotain kuolematonta synkkämielistä rehevyyttä,
joka sopi niin hyvin koko hänen sielulleen. Täällä hän liikkui ensi
hetkestä saakka kuin kotonaan. Täällä me unohdimme, että hän itse oli
tuntenut vanhan tautinsa oireita. Täällä me unohdimme, että elämä ja
ihmiset olivat lyöneet meihin kipeitä haavoja ja että me itse olimme
suojelleet itseämme ja lyöneet takaisin. Täällä me unhotimme talven
orjuuden ja talven hermostuttavat huvit. Ja lahden toisella puolella
meillä oli ystäviä, joiden laiturin ja meidän valkamamme väliä kulkivat
veneet usein. Mutta koko ympäristö oli raskas minulle ja minä tunsin
sen, ikäänkuin se olisi estänyt minua työskentelemästä. Se toi minulle
aivan toisenlaisen mielentilan kuin minä koskaan ennen olin tuntenut.
Mutta aika kului ja se toi tyyneydenkin. Sellaisella voimalla, jota
minä en koskaan ennen ollut tuntenut, tuli työhalukin minulle eikä
minua häirinnyt kukaan muu kuin Sven.
Sillä hän oli ainoa, jolle me emme koskaan voineet opettaa, että isän
pitäisi saada olla rauhassa työskennellessään. Hän avasi oven niin
hiljaa, niinkuin hän olisi tahtonut oikein näyttää ymmärtävänsä kuinka
tärkeää oli olla hiljaa. Katsoinpa minä vain silloin häntä, niin hän
pani sormen huulilleen ja sanoi "tyst" sellaisella itsetietoisella ja
samalla viattomalla ilmeellä, että minun täytyi ehdottomasti heittää
kynä kädestäni. Jos en minä sitä vastoin katsonut, silloin tuli hän
hiljaa kirjoituspöydän luo ja asettui minun viereeni. Hän voi seisoa
siinä kärsivällisesti kuinka kauvan tahansa, ja jos minä olin lujana
enkä ollut tietävinänikään, niinkuin en olisi aavistanutkaan hänen
läsnäoloaan, niin voi hän hävitä siitä taas yhtä hiljaa kuin oli
tullutkin. Se ei kumminkaan tapahtunut usein, ja minä en voinut koskaan
kääntää päätäni niin vähän, etten olisi voinut heti nähdä odottavia
sinisiä silmiä, jotka etsivät minun silmiäni. Ja silloin minä olin
joutunut hukkaan.
-- Mitä Sven oikeastaan tahtoo? kysyin minä.
Silloin hänellä oli kukka tai kivi tai joku muu harvinaisuus, jota hän
toi isälle. Ja minä antauduin armoille. Heitin pois sekä paperit että
kynän ja annoin Svenin häiritä itseäni niin paljon kuin hän tahtoi. Ja
minä iloitsen siitä nyt.