Sitä kesää, joka alkoi niin hymyilevässä ympäristössä oli jatkettava
länsirannikolla, ja syy oli se, että ikävä, voimakkaampi kuin minä voin
kertoa, veti minua sinne.
Minä en voi selittää sitä, kuinka tämä kertomaton ikävä oli
imeytynyt minun vereeni. Mahdollisesti oli syy siinä, että minä
kerran lapsuudessani olin viettänyt kesää länsirannikolla, ja sehän
on helppo ajatella, mitä osaa nuo aikaiset, myöskin satunnaiset,
voimakkaat lapsuusvaikutelmat näyttelevät tunne-elämämme pohjasävyn
muodostumisessa, joka sitten myöhemmin määrää elämämme.
Minusta itsestänikin tuntuu ihmeelliseltä, että noiden muutamien
viikkojen muistot voivat säilyä niin elävinä yli kolmekymmentä vuotta.
Minä olin nimittäin silloin ainoastaan kuuden vuoden vanha, ja tältä
ikäkaudelta tapaavat muut muistot kuin muisto kodista, jossa on
vuosikausia asunut, hälvetä. Mutta monia vuosia minä olen nähnyt meren
mielikuvissani sellaisena kuin minä sen silloin näin. Minä olen nähnyt
sen pilviä tavoittelevine aaltoineen, jotka lapsen mielikuvituksissa
ovat suurenneet käsittämättömän suuriksi. Minä olen nähnyt ruskoleviä,
maneteja ja meritähtejä, koko sen rikkaan elämän meren mataloiden
lahtien pohjassa ja harmajilla pohjakallioilla. Minä olen nähnyt
puuttomien luotojen kohoavan merestä veden pinnan yläpuolelle, jossa ne
kummallisesti taittuivat valonsäteiden mukana, ja minä olen tuntenut
kummallisien muistojen mahtavista myrskyistä sukeltautuvan mieleeni,
myrskyistä, jotka piiskasivat suuria hiekkajoukkioita minun helliin
lapsen kasvoihini.
Se on ihmeellistä, että voi niin kauvan säilyttää sellaisia muistoja
ja vielä ihmeellisempää, että niillä voi olla niin kummallinen
vaikutusvoima sieluun. Sellainen muisto voi olla täysi imevää ikävää,
ikäänkuin nuoren tytön uinailut ritarista, joka jonakin päivänä tulee
ja painautuu hänen suutaan vasten ja kuiskaa hänelle äärettömän
onnenlupauksen. Se muistuttaa, mitä nuorukainen tuntee, joka kuulee
tulevaisuuden voittojen lupauksen laulavan kuohuvassa veressään.
Niin, ehkä se on enimmän sen tulevaisuudenuskon kaltainen, joka elää
siinä miehessä, jossa nuorukainen ei koskaan ole kuollut. Se oli niin
syvällä minun sielussani kuin koti-ikävä ja siihen kului vuosikymmeniä,
ennenkuin minä voin totella sen kehoitusta.
Mutta kun minä monen vuoden kuluttua vihdoin pääsin niin pitkälle,
että tiesin saavani nauttia kesästä meren läheisyydessä, niin silloin
vaimoni sai minut pelkäämään, että koko iloni palaisi poroksi. Vaimoni
nimittäin ei ollut koskaan nähnyt länsirannikkoa, ja minä tiesin
hänellä olevan jonkinlaista vastenmielisyyttä koko matkaa vastaan,
ja hän antoi ainoastaan perään, koska hän ymmärsi, että pieninkin
vastustus saisi minut suuttumaan. Sen minä tiesin siitä, että hän
kerran sanoi: "Minä en voi ajatellakaan kesää, kun ei näe puita." Ja
minä ymmärsin oikeen hyvin, että lausuessaan nämät sanat, ilmaisi hän
sellaisen vastenmielisyytensä koko matkaan, joka oli niin syvällä,
jotta hän itsekin pelkäsi, ettei hän sitä voittaisi. Kun hän kumminkin
näki, että minä ymmärsin hänen vastenmielisyytensä, teki hän kaikkensa
saadakseen minut unohtamaan nuo sanat. Mutta ne eivät jättäneet minua,
ja minä aloin tuntea itseni melkein huolestuneeksi ajatellessani
ikävöityä mertani.
Koko tämä juttu ei ollut minulle niin merkityksetön eikä naurettava,
kuin se voi kuulua. Kukaan ei voi tuntea todellista iloa, jos siihen
sekoittuu soraääniä, ja pahin sopusoinnuttomuus mitä minä voin ajatella
oli, jos ei vaimoni tulisi jakamaan minun iloani. Minähän en ollut
koskaan tottunut olemaan yksinäni, ei ilossa eikä surussa, ja se teki
minuun kipeää, että minä huomasin ikävöiväni vain yksin.
Minä tahdoin, että haaveeni tuosta kesästä toteutuisivat, ja minä
taistelin tämän päämaalini vuoksi samalla innolla kuin kun minä kerran
olin taistellut, kun luulin olevani kadottamaisillani vaimoni rakkauden
ja taistelin sitä voittaakseni. Yötä päivää minä mietein mahdollisuutta
estää sitä vaaraa, jonka minä pelkäsin häiritsevän kesäiloani ja
lopulta minä luulin löytäneeni keinon siihen. Minä ehdotin nimittäin
eräänä päivänä vaimolleni, että matkustaisimme länsisaariston kautta
ympäri koko Ruotsin rannikon, ja minä tein sen siksi, että minä
tahdoin voittaa hänet. Minä tunsin itsestäni, että hiljaisuudessa
meidän välillä taisteltiin taistelua, josta minä en tahtonut lähteä
voitettuna. Minä tahdoin pakoittaa vaimoni rakastamaan merta, ja
minusta tuntui, että tuo tapa, jonka minä olin keksinyt, oli paras,
mitä ihminen koskaan on tullut ajatelleeksikaan. Minun ajatukseni oli
nimittäin seuraava: "Tie kulkee Tukholman saariston kautta. Sieltä
se jatkuu merelle pitkin ihanaa rannikkoamme. Vähitellen, melkein
huomaamatta näkisi hän hymyilevän itärannikon vaihtuvan karuun
länsirannikkoon ja huomaamattaan hänet valtaisi kaikki tuo luonnon
vaihteleva suuruus."
Minä en voi kumminkaan sanoa matkan kuluessa mitään sellaista
tapahtuneen, joka olisi antanut minulle aihetta uskoa, että minun
hyvällä suunnitelmallani olisi ollut vähääkään vaikutusta. Vaimoni
nautti kuten ainakin kauniista laivamatkoista, mutta että itse matka
olisi johtanut hänen ajatuksiinsa mitään erikoisia suunnitelmia, sitä
minä en voinut huomata. Kaikki oli vain hänelle pitkä laivamatka,
kauneimpia mitä hän tiesi, mutta ei mitään sen enempää.
Minä olin koko ajan kovassa jännityksessä ja minun mieleni alkoi
synketä, kun päästiin Göteborgin ohi ja näin vaahdon pärskyvän
ikävöityjen länsirannikkosaarien ympärillä.
Tuuli ja myrskysi hirmuisesti ja se luonnollisestikin tällä hetkellä
oli kaikkea muuta kuin tervetullut, vähemmän senvuoksi, että se
vaikeutti matkaa, joka tapahtui avoimessa laivassa meidän lopulliseen
määräpaikkaamme, kuin sen vuoksi, ettei länsi-rannikkomyrsky ole omiaan
vähentämään vastenmielisyyttä mereen ja saaristoon, jos sellaista
tunnetta todellisuudessa on olemassa. Minä istuuduin ja tarkastelin
koko ajan vaimoani, minä tähystelin häntä syrjästä, laivan keinuessa
raivoavilla aalloilla ja aaltojen huuhdellessa sen kantta keulasta
perään saakka. Mutta minä en voinut huomata mitään, joka kiusasi minun
mykkää kysymystäni. Hän näytti minusta luoksepääsemättömältä missä
hän istui katsellen mustaa ulappaa, ja minussa huusi satoja riitaisia
ääniä, jotka tuntuivat minusta kokoontuvan yhdeksi voimanponnistukseksi
tunkeutuakseen hänen sydämeensä ja suosioonsa.
Mutta istuessani siellä alkoi minun rauhattomuuteni tyyntyä ja
kaikista epäilyksistä ja hermostumisesta vapaana minä näin ensi kerran
länsirannikon luontoa. Se täytti minut sellaisella tunteella, jota minä
tahdon sanoa pyhäksi ja sen edessä hävisi kaikki muu.
Laiva keinui eteenpäin kuohuvalla ulapalla ja sen keulan edessä selveni
erään pitkähkön saaren ääriviivat, joka varjostui liukuvien hattaroiden
taustaan. Mitä lähemmäs me tulimme saarta sitä voimakkaammin paloi
minussa ilo vuosikymmenien ikävästä, joka nyt tulisi tyydytetyksi. Me
nousimme maihin laiturille ja minä käsitin kaikki yhdellä ahneella
silmäyksellä. Minä näin venevalkamat, kala-aitat, kaikki pienet
rakennukset, jotka loistavan värisinä kohoutuivat vierivieressä tuon
kylmän saaren kupeella. Satamassa keinui vene veneen vieressä, ja
kallioilla oli summaton joukko kaloja aurigonpaisteessa kapautumassa.
Etäämpänä niemellä seisoi suuri keltainen ryhmä öljyvaatteisiin
pukeutuneita miehiä öljylakit päässään ja saappaat jaloissaan he
puuhailivat verkalleen ja miettivästi suurien kalojen keralla,
jollaisia minä en muistanut koskaan nähneenikään.
Tuo voimakas ilma pisti minun kasvoihini ja poskiini, ympärilläni minä
kuulin kuohuvan vesiputouksen jyminää, jota riehuva tuuli kiidätti
minun korviini. Minä näin luotojen ääriviivojen siintävän ja mustenevan
kaukana ulapalla, myrskyn villisti kiidättäessä pilvenhattaroita
taivaalla, joka pilvenrepaleiden lomitse loisti kirkkaan sinisenä. Ja
päästyäni pieneen, valkeaan taloomme, joka oli äärimmäisenä läntisellä
niemen kärjellä, kaukana muiden ihmisten asuntoryhmästä, silloin minä
näin meren ensi kerran.
Minä seisoin kauvan katsellen tuota merta, jonka olin lopultakin
saavuttanut, ja tultuani huoneeseemme näin, että minun omista
ikkunoistani näkyi sama näköala, jonka äsken olin jättänyt, ainoastaan
meri näytti tulleen vieläkin lähemmäs minua. Minä seisoin taas hiljaa
enkä tiennyt mitä minussa siinä silmänräpäyksessä tapahtui. Mutta
samassa solui nyt katseeni vaimooni. Hän seisoi yksin akkunassa
katsellen ulos, ja samassa silmänräpäyksessä minä tunsin, että kaikki,
mikä viikkojen kuluessa oli minun ajatuksissani työskennellyt, kaikki
kiihtymys, kaikki epäilys, kaikki viekkaus, kaikki harkinta -- kaiken
tuon minä olin unohtanut astuttuani jalkani tälle saarelle. Nyt
seisoi hän siellä enkä minä tiennyt, josko meidän ajatuksemme tässä
silmänräpäyksessä alkoivat taistelun toisiaan vastaan tai yhtyivät.
Sitten hän kääntyi ja minä näin, että hänen silmänsä täyttyivät
kyynelistä. Hän ojensi kätensä minulle, minä otin sen ja me seisoimme
yhdessä katsellen vettä ulapalla. Aallot vyöryivät meidän ikkunan alla
kivillä ja niin kauvas kuin silmä kantoi, ne vyöryivät vaan, kauvempana
näkyi vain hyökylaineitten valkeat harjanteet mustaa merenpintaa
vastaan ja pieniä saaria, joihin aallot särkyivät. Vesiputouksen lailla
vaahdoten valkeana syöksyivät laineet taivasta kohti, pusertuivat
eteenpäin koko meren painolla, joka raskaana luhisti lännestä päin. Se
oli raivoa, joka oli täynnä levollista voimaa, se oli purkaus, joka
kätki itseensä jotain elämän täydellistä riemua.
Tämän raivon edessä tyyntyi minun oma raivoni rauhaksi, ja vaimoni
käsi omassani minä tunsin, että me molemmat olimme olleet matkalla
merta kohti ja eri teitä saavuttaneet sen. Emme puhuneet sanaakaan,
mutta seisoimme siellä kauvan, ja mitä oli ollut, kuoli meissä.
Nukkuessammekin me kuulimme vielä myrskyn ja laineiden pauhinaa
korvissamme, ja kun pauhina vaikeni, heräsimme me, koska hiljaisuus oli
häirinnyt meitä.
Akkunamme alla lepäsi meri hiljaa ja suurena levollisissa mainingeissa.