Sven oli saanut leikkitoverin ja sehän oli merkitsevä tapaus hänen
pienessä elämässään. Sillä ennen hän oli vain leikkinyt isojen
veikkojen kanssa. Nyt oli tämä leikkitoveri pari kuukautta nuorempi
kuin Sven ja sitäpaitsi se oli tyttö. Tämä kaikki oli jotain erikoisen
uutta ja ihastuttavaa ja tähän aikaan sai Sven paljon puhumista äidin
kanssa.
Pikku Märta oli muuttanut isänsä ja äitinsä kanssa maalle, ja alussa
olivat hän ja Sven katselleet toisiaan loitompaa. Märta oli pieni ja
äärettömän herttainen,terveen näköinen punaposkinen tyttö, jolla oli
puhtaan siniset silmät ja pitkä kihara tukka, melkein samallainen kuin
Svenin oma tukkakin. Ei kestänyt kovin kauvan, ennenkuin hän eräänä
päivänä tuli ja istuutui Svenin lähelle ja katseli uteliaana hänen
askareitaan.
Sven oli tottunut leikkimään itsekseen ja hänellä oli muuan leikki,
joka huvitti häntä kovin paljon ja joka oikeastaan oli sangen
helppotajuinen. Siihen sisältyi nimittäin, että hän meni ulos
ja istuutui ruohikolle. Siellä katseli hän suuresti mieltyneenä
kaikkea, mitä tapahtui hänen lähimmässä ympäristössään. Muurahaiset
kiipeilivät heinän korsissa, perhoset ryömivät kukissa, ja niin puhtaan
valkoisilla siivillään lentää lepattelivat edelleen auringonpaisteessa,
kuoriainen, joka oli joutunut selälleen ja Svenin täytyi kääntää se
jaloilleen, jotta se voisi ryömiä eteenpäin, tai lintupari, jotka
hyppivät mättäiden väleissä eivätkä sallineet lasten häiritä itseään
etsiessään ruokaa itselleen tai poikasilleen. Tai myöskin hän istui
vain nykiskellen ruohoja ympäriltään ja antoi niiden miettiväisesti
ja tutkivasti solua sormiensa lomista toiseen käteen ja saatuaan
kouransa täyteen heitti ne kaikki pois ja alkoi nykiskellä uusia. Sitä
sanoi Sven itse "viheriällä mäellä istumiseksi", ja siitä hän osasi
puhua tuntikausia, kun hän lopetti leikin ja juoksi sisälle äidin luo
kertomaan kokemuksistaan, joita hän oli siellä tehnyt. Tätä pikku Märta
nyt istui katsomassa ja lopulta hän kysyi Sveniltä mitä hän teki.
-- Etkö sinä ymmärrä, että minä istun viheriällä mäellä? sanoi Sven.
Ja hänen silmänsä suurenivat ihmetyksestä niin kovin.
Ei, sitä ei Märta ymmärtänyt. Mutta koska Sven voi tehdä sitä niin
kauvan, otaksui hän, että se mahtanee olla hauskaa ja siksi hän
istuutui Svenin viereen. Ja he molemmat lapsukaiset nykkivät ruohoja,
kaivelivat muurahaisia ja tulivat niin lähelle toisiaan, että sieltä
tullessaan he pitivät toisiaan kädestä ja tunsivat, etteivät he koskaan
enää voisi erota.
Pari päivää tämän jälkeen istui Sven sisällä äidin luona ja puhui
Märtasta. Nyt hän ei enää kertonut ruohoista ja kukista eikä perhosista
ja linnuista. Nykyään hän kertoi vain mitä Märta oli sanonut ja mitä
Märta oli tehnyt ja kuinka hauska heillä molemmilla oli yhdessä ollut.
Sitten eräänä päivänä sanoi äiti hänelle:
-- Sinä pidät kai paljon Märtasta?
Silloin pisti Sven pienen, punaisen suunsa törrölleen ja vastasi:
-- Etkö sinä tiedä, että Märta on minun morsiameni?
Äiti vastasi hyvin vakavasti:
-- Ethän sinä ole sitä koskaan minulle kertonut.
-- Pitäisi se sinun kumminkin tietää, arveli Sven. Me menemme naimisiin.
-- Milloinka te menette naimisiin? kysyi äiti.
-- Kun kasvamme isoiksi, ymmärräthän, vastasi Sven.
Sven oli hyvin onnellinen, kun hänellä oli morsian, jonka kanssa hän
menisi naimisiin, ja se oli kauneinta, mitä nähdä voi, kun kaksi lasta
tuli käsi kädessä pihan poikki ja auringonsäteet leikkivät heidän
kiharaisilla hiuksillaan, tai kun Sven veti Märtaa pienissä vaunuissa
ja kääntyi lakkaamatta ympäri nähdäkseen häntä.
Mutta toisinaan heistä tuli viholliset, ja silloin muuttui Sven
synkäksi, meni sisälle äidin luo ja sanoi, että Märta oli paha.
Silloin vastasi äiti:
-- Niin, mutta sinähän menet naimisiin hänen kanssaan. Ja silloin
saatte luvan tulla jälleen ystäviksi.
-- Minä en tahdo mennä naimisiin hänen kanssaan, sanoi Sven.
Mutta kuinka olikaan, heistä tuli jälleen ystävät, sovittiin,
suudeltiin ja sitten heillä oli vielä hauskempi kuin koskaan oli
ollutkaan.
Sehän oli luonnollista, että äiti jumaloi Svenin morsianta kumminkin
yhtä paljon kuin Sven itsekin, ja kun hän tuli ja tahtoi saada Svenin
mukaansa, ja Sven puolestaan ei voinut jättää Märtaa (aivan uusi
kokemus hänen pienessä elämässään), niin silloin ratkaistiin tämä pulma
sillä tavalla, että äiti otti sulhasen toiseen käteensä ja morsiamen
toiseen ja tuli kerrassaan heidän leikkitoverikseen ja uskotukseen.
Niin, minä pelkään hänen puhuneen heidän kanssaan sekä rakkaudesta
että avioliitostakin siksi, että hän osasi paremmin kuin kukaan
heidän kieltään, ja se voi olla mahdollista, että hän voimakkaissa
mielikuvituksissaan jo alkoi tuntea itsensä anopiksi.
Ei ollut kenenkään mentävä tekemään leikkiä Svenin rakkaudella. Olof
tosin ivaili pikku-veikolle ja koetti selittää, ettei oikea mies välitä
sellaisista tyttöreuhkoista. Jopa Svantekin, jolla tässä suhteessa oli
vähemmän puhdas omatunto, koetti hyökätä pikku-veikon kimppuun, että
hän oli liian pieni.
Hädässään kääntyi Sven korkeamman auktoriteettinsa äidin puoleen.
Ja äiti sanoi hänelle, ettei hän huolisi välittää, mitä isot pojat
sanovat, vaan jos hän piti Märtasta, niin siinä ei ollut mitään
pilkattavaa oliko Sven pieni tai suuri.
Silloin katsoi Sven veikkojensa kärventyneen eikä sallinut enempi
himmentää onneaan. Hän oli itse niin vakava keskellä iloaan, ettei hän
ymmärtänyt, kuinka ihmiset voisi tehdä leikkiä sellaisesta asiasta,
ja siksi hän ei myöskään salannut mitään suhteistaan. Jos joku
vanhempi ihminen, joka saattoi toisinaan tapahtuakin, kysyi häneltä,
josko se oli totta, että hänellä on morsian, niin Sven vastasi ilman
muuta "kyllä", ja kohta tämän jälkeen hän juoksi leikkimään hänen
kanssaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut kysyä koko mailmalta eikö hänen
morsiamensa ole kaunis ja herttainen, kuten oikean morsiamen pitää
ollakin.
Niin, Sven ylipäätään käyttäytyi sillälailla, ettei tehnyt mieli
leikkiä hänen kanssaan, jopa veljetkin antoivat hänen olla rauhassa.
Mutta eräänä päivänä osui Olof hänelle sanomaan, että hänellä oli
sellainen tukka kuin tytöllä. Sven oli kuullut sen ennenkin eikä se
ollut koskaan häntä liikuttanut.
Mutta nyt lisäsi iso-veikko:
-- Sehän ei sovi sinulle, kun sinulla on morsiankin.
Ja se koski syvästi Sveniin.
Tästä päivästä lähtien hän ei koskaan lakannut kärttämästä äitiään
hiuksiensa vuoksi.
-- Minä tahdon hiukseni sellaiseksi kuin toisten poikienkin on, sanoi
hän.
Se ei auttanut, vaikka äiti kuinkakin olisi vastustellut ja pyytänyt,
ettei hän huolisi välittää mitä isot pojat sanovat. Sekään ei edes
auttanut, että hän pyysi Sveniä äidin vuoksi pitämään kauniit kutrinsa,
joista äiti piti niin paljon. Sven kiusasi vain, että ne pitäisi
leikata pois.
-- Minä en tahdo näyttää tytöltä, sanoi hän.
Äiti suri pelkästä ajatuksestakin, jos joku edes koskisikaan noihin
kauniisiin kutreihin.
-- Minä en voi ajatellakaan kullanmurustani ilman pitkiä hiuksia, sanoi
hän.
Hän otti hänet syliinsä, kuiskaili hänelle, laverteli, houkutteli ja
rukoili noiden rakkaiden kutrien-puolesta. Mutta Sveniä oli mahdoton
vakuuttaa. Hän pyysi niin kauniisti ja näytti niin hellältä, että hän
sai lopulta tahtonsa toteutumaan.
Hän tuli sisälle pieni punanen hattu päässään ja hänen valkea puseronsa
liehui hänen pienten sääriensä ympärillä.
-- Minä menen kaupunkiin leikkauttamaan hiuksiani, huusi hän.
Hän oli innostuksen ja riemastuksen vallassa ja junassa istuessaan hän
puhui yhtenään, kääntyi erään vanhan herran puoleen, jota hän ei ollut
koskaan ennen nähnyt, ja sanoi tälle, että hän matkusti leikkauttamaan
pitkää tukkaansa.
Vanha herra kohotti silmänsä sanomalehdestään, heitti poikaan
hajamielisen ja välinpitämättömän katseen sekä jatkoi lukitaan.
Sven luuli, ettei hän kuullut, ja uudisti varmuuden vuoksi:
-- Minä menen leikkauttamaan tukkaani, etten näyttäisi tytöltä.
Mutta tuo vanha herra vetäytyi sanomalehtensä taa mutisten jotain, joka
aiheutti äidin rauhoittamaan pikku murustaan.
Sitten istui Sven koko matkan kerrassaan hiljaa, ikäänkuin hän olisi
jotain miettinyt. Hän näytti niin onnelliselta, että äiti otti hänet
polvilleen, hyväili poikaa ja oli kerrassaan katkeroitunut sille
vanhalle herralle, joka ei voinut ymmärtää pienokaisen surevan sitä,
ettei kaikki vieraat herrat välitä siitä, kun pikku poika on iloinen.
Sven oli vaiti aina siksi kun hän pääsi kadulle. Mutta sitten hän
kuiskasi, ikäänkuin hän olisi pelännyt että joku voisi kuulla heitä:
-- Hän ei varmastikaan ollut mikään hyvä ukko.
-- Niin, katsohan Sven, sinähän et tuntenut häntä, sanoi äiti.
-- Olisihan hän voinut olla kiltti siltikin, vastasi Sven.
-- Mutta pikku pojat ei saa puhua vieraille, muistutti äiti.
-- Minä luulin hänen tulevan iloiseksi, kun hän sai kuulla, ettei minun
enää kauvan tarvitse näyttää tytöltä.
Pikku raukkani! ajatteli äiti ja hänen sydämensä julmistui jälleen,
kun hän ajatteli kaikkia nyrpeitä ihmisiä, jotka murtavat pienokaisten
ilon. Lapsi parka! Kuinka sinun kerran mailmassa käy?
Ja oikeen lohduttaakseen Sveniä ja saadakseen hänet jälleen
iloitsemaan, sanoi äiti:
-- Se oli hävytön ja paha vanha ukko. Hän oli oikein ilkeä.
Silloin Sven tuli kerrassaan päiväpaisteiselle tuulelle jälleen ja
hänen surunsa hävisi siksi, että hän sai uskoa vain hävyttömien
ihmisten olevan sellaisia. Hänen hiuksensa leikattiin ja hän sai mennä
leipuripuotiin. Siellä hän sai leivoksia ja oli ylen onnellinen,
koska hän uskoi kaikkien ihmisten tietävän, että hänen tukkansa oli
ensi kertaa leikattu pojan tukaksi. Sitten hän matkusti äidin kanssa
takaisin kotia ja päästyään pihalle hän heitti äidin kädestä irti
ja juoksi sisälle, niin kovaa kuin hänen pienistä jaloistaan lähti,
hämmästyttämään isää.
Siellä hän seisahtui kirjoituspöydän viereen, otti hatun päästään ja
unohti kerrassaan, ettei isää saanut työssään häiritä. Hän seisoi
rauhassa hattu kädessä ja koko hänen pieni ruumiinsa oli työssä
innostuksesta mitä isä sanoisi. Niin, hänen silmänsä suurenivat niin,
että näytti kuin koko poika olisi muuttunut pelkiksi silmiksi.
Isä katsoi ja katsoi aavistaen, että oli tapahtunut jotain kerrassaan
ihmeellistä. Lopulta hänelle selveni ja silloin täytyi hänen nostaa
murustaan ja sitten hän laski hänet jälleen luotaan.
-- Nyt on Sven tullut oikein pojaksi, sanoi isä.
Ja tämä miehuutensa todistus mielessään juoksi Sven ulos tarkoituksella
näyttää itseään isoille-veikoille ja saadakseen kuulla Märtan ihailevan
itseään.