V.

Kevättä, joka nyt tuli, muistan minä kuin kukkaismerta, joka täytti

jokaisen tyhjän paikan meidän kodissamme. Hyasintteja sekoitettiin

vähitellen sinivuokkoihin, sinivuokkoja valkovuokkoihin, kevätesikoita

orvokkeihin, ja lopuksi, kun juhannus lähestyi ja kesätuuli henkäili

verannalla, tulivat syreenin kukat.

Äiti ja Sven hankki vain kukkia ja olisi vaikea sanoa kuka noista

kahdesta enimmän kukkia rakasti. Minä näen heidät vieläkin

vierivieressä kädet kukkia täynnä, posket punottaen puhellen kulkevan

suuren pihan poikki avointa verantaa kohden. Äidin hiukset olivat yhtä

mustat kuin hänen oli vaaleat, mutta heidän syvät, siniset silmänsä

olivat samallaiset. He muodostivat mitä harvinaisimman vastakkaisuuden,

ja kumminkin he olivat enemmän samallaiset, kuin lapsi ja äiti koskaan

voivat olla. He kuuluivat yhteen ja toisilleen, ikäänkuin he olisivat

luodut alituisesti seuraamaan toisiaan, ikuisesti kulkemaan kukkia

käsissä, aina elämän loppuun asti käymään käsi kädessä ja katsomaan

toisiaan silmiin. Kukaan ei voinut nähdä heitä yhdessä, ilman ettei

pikku-veikon kasvoilla olisi leikkinyt päiväpaisteinen hymy ja minä

voin huomata usein sen ja tuntea oman onneni kohoavan.

Sillä näinä aikoina minä tunsin elämän rikkaammaksi ja täyteläisemmäksi

kuin koskaan ennen. Minä unhotin jälleen kaikki, mikä oli täyttänyt

minun sieluani synkillä aavistuksilla ja nykyinen oli minulle kylläksi.

Minusta tuntui, ikäänkuin me olisimme saaneet elää kaiken sen, joka

oli surullista ja raskasta, vain voidaksemme jälestäpäin nauttia niin

paljon täyteläisemmästä onnesta. Minä olin kiitollinen jokaiselle

uudelle päivälle, joka meni, minä olin iloinen, että minä voin unohtaa,

ja minusta tuntui, että me riensimme uutta, korkeampaa onnea kohti,

kuin ihminen voi saavuttaakaan.

Minä uskon vaimonikin, kumminkin yhteen aikaan, tunteneen samaa

tunnetta. Sillä hänestähän tämä autuuden tunne lakkaamatta virtailikin.

Hän oli todellakin palannut elämään takaisin, hän tunsi itsensä

terveeksi, hän eli suurien, vanhojen puiden siimeksessä kukkien

ylellisyydessä. Hänellä oli meidät kaikki ympärillään eikä kukaan

häirinnyt hänen rauhaansa.

Sitten hän eräänä iltana käveli minun kanssani sillä pitkällä

käytävällä, jossa me emme ketään tavanneet ja jossa me siksi kävelimme

mieluummin. Meidän ympärillämme kukkivat syreenit täyttäen leppoisen

kesäilman tuoksullaan, ja kalpealla, valoisalla kesäkuun taivaalla

virui valoton puolikuu, vain uiden äärettömässä sinessä, joka vaaleni

länteen päin ja josta kalpeat tähdet koettivat tuikkia, vaan eivät

voineet murtautua kirkkaina esiin kesäyön hämärästä.

Ajatellessani tätä aikaa ja kaikkea, mitä sitten seurasi, täytyy

minun ihmetyksellä muistaa kummallista pirteyttämme. Ikäänkuin pieni

pilvenhattara olisi vain tullut taivaallemme, jonka tuuli samassa

olisi puhaltanut pois, niin me kävelimme siellä onnellisina joka ilta,

eikä meidän keskusteluissamme ollut vähääkään surumielisyyttä. Kaikki,

mikä oli ollut, oli menneisyyteen haudattu. Se ei ollut kuitenkaan

nuoruuden kokematonta itsekästä onnea. Se oli sitä rauhaisaa, sävyisää

sopusointua, joka yhdistää vain niitä ihmisiä, jotka ovat kärsineet

ja voittaneet yhdessä, onnea, jota ei voi mikään samentaa eikä murtaa

siksi, että se oli eroittamattomasti kasvattanut kahden ihmisen

sisimmät sydänjuuret yhteen ja irroittamattomasti yhdistänyt koko

heidän olemuksensa. Me tiesimme tähän aikaan, ettemme toivoneet mitään

muuta, kuin mitä jo omistimme. Juuri sellaisina aikoina elämässä

voi toinen etsiä yksinäisyyttä vain kuivatakseen kyyneleitään, kun

häntä hävettää näyttää kuinka onnellinen hän on. Ei mitkään vieraat

ajatukset, jotka liikkuisivat omilla teillään, eikä mitkään pyyteet voi

häiritä tuota ääretöntä mielialan vireyttä, josta elonvoima kasvaa.

Kaikki, mistä sadut ja tarinat ovat laulaneet, elää silloin täyteläistä

eikä koskaan kuivuvaa elämäänsä niin, ettei mikään runouden mahti

voi sitä kuvailla, ja minä uskon, että juuri sellaiset kokemukset

ainoastaan jaksavat tehdä yhteiselämän pyhäksi miehen ja naisen välillä.

Kuitenkin me tunsimme niin noina leppoisina kesäöinä, jolloin meidän

kävelymme aina loppuivat samalle paikalle: nukkuvien lapsiemme vuoteen

viereen. Me emme puhuneet paljon siitä, mitä tunsimme. Mutta eräänä

iltana kysyi vaimoni:

-- Kuinka kauvan me olemme olleet naimisissa?

-- Miksi sinä sitä kysyt? Sinähän et koskaan unohda sitä päivää.

-- Niin, mutta voikos se olla totta, että siitä on jo yli kymmenen

vuotta? Voiko se olla totta, että me olemme niin vanhoja?

-- Oletko sinä siitä pahoillasi? kysyin minä hymyillen.

Hän nojautui minuun ja otti minun käsivarrestani kiinni.

-- Oli aika, jolloin minä pelkäsin tulevani vanhaksi, sanoi hän. Ja

minä pelkään vieläkin. Mutta minä en ymmärrä sitä, mitä ihmiset puhuu,

että ihminen rakastaa enimmän ja on onnellisin nuoruudessaan. He

mahtanevat olla sellaisia ihmisiä, jotka eivät voi rakastaa.

Minä koetin väittää vastaan. Mutta hän keskeytti minut alkamalla puhua

muusta. Hän puhui ystävistä, joista me pidimme, tuttavista, joiden

kanssa me olimme seurustelleet. Ja hän epäili, että he voisivat olla

onnellisia. Hän kertoi piirteitä heidän elämästään, mitä he olivat

tehneet, ja mitä he olivat sanoneet. Vielä enemmän hän otaksui, mitä he

eivät olleet sanoneet eikä tehneetkään. Ja hän lopetti sanoihin:

-- Minä uskon, että ihmiset meidän päivinä unohtavat rakastamisen. He

ovat kiintyneet niin moneen muuhun.

Kaikki, mitä vaimoni nyt sanoi minulle, kummastutti minua. Sillä vaikka

hän oli nainen, tapasi hän harvoin ajatella muita, kun hän oli yksin

minun kanssani, ja minä koetin ottaa ihmiskunnan puolustaakseni. Mutta

vieläpä minä sain hänelle tunnustaa olevan asian niin, yhtä paria

lukuun ottamatta.

Mutta hän vastasi kaikkeen mitä minä esitin, ikäänkuin hän ei olisi

oikeastaan kuunnellutkaan minua, ja kun minä vaikenin, jatkoi hän

täydellisesti seuraten omia ajatuksiaan:

-- Miksi minä ja sinä olemme onnellisempia kuin kaikki muut ihmiset?

Hän sanoi tämän vakavasti, ikäänkuin hän olisi ainoastaan viitannut

hyvin tunnettuun ja tunnustettuun totuuteen, ja lisäsi:

-- Minusta tuntuu, että kaikki muut ovat onnettomia, kun minä vertaan

heitä sinuun ja itseeni.

Minä hymyilin hänen kiihkolleen ja samalla kertaa minä lämpenin hänen

sanoistaan:

-- Miksi sinä vertaat? kysyin minä.

-- Siksi, että se tekee minut onnelliseksi, vastasi hän.

Ja samassa hän seisoi minun edessäni, katsot minua kasvoihin, ja lisäsi:

-- Salli minun sanoa se nyt, kosken minä muuten koskaan tule sitä

sinulle sanoneeksi. Minusta tuntuu se niin omituiselta, kun minä

ajattelen ensimäisiä aikoja, kun me olimme naimisissa. Silloin tuntui

minusta, että minä rakastin sinua ja että minä olin onnellinen. Se oli

siksi, etten minä silloin mitään ymmärtänyt. Nyt minä tiedän, mitä se

on, ja nyt minä tahdon kiittää sinua siitä.

Ennenkuin minä ehdin estää oli hän tarttunut minun vasempaan käteeni

ja suudellut sitä ja koettaessani nykäistä sitä pois, piti hän kiinni

siitä ja suuteli uudestaan nimetöntä sormea sormuksen kohdalle.

Hänen tunteissaan ja hänen olemuksessaan oli voimaa, kun hän sanoi

nuo sanat, jotka melkein hämmästyttivät minua. Ääneti minä suljin

hänet syliini ja suutelin häntä sellaisella tunteella kuin minä olisin

suudellut ensi kerran morsiantani. Ja minä tiesin omaavani hänessä niin

paljon, ettei suurempaa autuutta mailmaan mahtuisikaan.