Kuoleman enkeli kulki tällä kertaa meidän kodimme ohitse, mutta
hänen siipensä olivat hipaisseet niin läheltä meitä, että mitä nyt
oli tapahtunut, antoi kauvan leimansa koko meidän elämällemme, niin,
oikeastaan se ei koskaan lakannutkaan sitä tekemästä. Kumminkin
-- vielä kerran onni palasi meidän kotiimme, mutta hillittynä ja
vakavampana. Vielä kerran palasi hän, joka toi juhlapäiviä meidän
jokapäiväiseen elämäämme. Meidän poikamme toivottivat meidät
tervetulleiksi ja pikku Sven ryömi äidin syliin, painautui hänen
rintaansa vastaan ja näytti kovin onnelliselta ja veitikkamaiselta.
-- Näetkös, sinä et saanut kuolla kullanmuruselta? sanoi hän.
Hän näytti niin voitonriemuiselta, ikäänkuin hän olisi katsonut tämän
onnellisen tuloksen riippuneen hänestä, ja huvittaakseni kaikkia,
sanoin minä:
-- Minä luulen, että sinä katsot parantaneesi äidin.
-- Hänhän sen onkin tehnyt, vastasi vaimoni.
Ja minä näin taas sen ilmeen vaimoni kasvoilla joka oli ennen tuntunut
minusta niin vieraalta, mutta jota minä yhä enemmän ja enemmän luulin
alkaneeni ymmärtää.
Hän puristi hiljaa pienokaisen syliinsä ja hänen silmistään vierähti
pari kirkasta kyyneltä. Sitten hän ojensi kätensä minulle ja sanoi:
-- Minä olen niin iloinen, että minä saan olla taas kotona.
Itse minä en voinut mitään vastata. Minä näin ryhmän edessäni ja
tiesin, että siinä oli se minun onneni, jota minä pari viikkoa sitten
tuskin uskalsin toivoakaan. Ja kumminkin minä tunsin sydämessäni
pistoksen kuin aavistuksena alkavasta, toivottomasta yksinäisyydestä.