Sitten meni vuosi melkein, ettemme huomanneet sen kuluneenkaan. Mutta
tähän aikaan alkoi vaimoni terveys vakavasti heikkenemään, ja puhumatta
siitä toisillemme, ymmärsimme me molemmat, että ainoastaan yksi
mahdollisuus oli olemassa. Jo kerran ennen oli leikkausveitsi saanut
tehdä hengenvaarallisia töitään, ja ne taudinoireet, joita nyt ilmeni,
olivat vain liian tuttuja meille. Siksi se ei ollut meille mikään
yllätys, kun lääkäri eräänä päivänä lausui tuomionsa ja antoi meidän
tietää, mitä me olimme edeltäpäin aavistaneet, että vain kiireellinen
leikkaus voisi pelastaa Elsan minulle ja lapsilleni.
Ikäänkuin kuolemantuomio olisi annettu koko meidän elämällemme,
kuljimme me tänä päivänä huoneesta huoneeseen kodissamme, ja minä
näin Elsan kulkevan siellä vain hyvästellen. Ensi kerran minä käsitin
täydellisen selvästi kuinka paljon sisäisiä ajatuksiaan hän oli minulta
kätkenyt samoin kuin kaikilta muiltakin, kuinka uskollinen hän oli
kuolemanajatukselle, ja kuinka se varmuus, että hän kuolisi nuorena,
jäyti hänen sisäistä elonvoimaansa. Hän oli käynyt kalpeaksi ja hänen
poskensa olivat laihtuneet. Kädet olivat vahan kellertävät ja hän
liikkui tuskia tuntien minun seurassani.
Silloin hän pyysi ensi kerran minulta saada kuolla. Ensi kerran hän
kertoi siitä, jota hän oli tuntenut ja kätkenyt sydämelleen, josta minä
olin tahtonut saada tietää, ja josta hän ei ollut koskaan ilmaissut
muuten kuin pienillä viittauksilla.
-- Nuoruudestani saakka, sanoi hän, paljon ennen kuin sinä ja minä
olimme oppineet tuntemaan toisiamme, on minusta ollut niin luonnollista
ajatella sitä, etten minä koskaan saisi elää kauvan. Sillä sinä
olet tehnyt minut niin onnelliseksi, Georg, sinä olet tehnyt minut
onnellisemmaksi kuin minä koskaan olisin voinut tehdä sinut. Sinä olet
antanut minulle kolme poikaani, minun kaksi poikaani ja pikku Svenin.
Ja mitä minä voin olla heille, sinulle ja teille kaikille? Minähän olen
sairas enkä parane koskaan. Unohda sinä minut, Georg! Oi, niin, minä
tiedän sinun surevan minua siksi, että sinä rakastat minua, vaikka
minä olen aina ollut hento ja heikko enkä ole koskaan ollut kellekään
hyödyksi. Mutta unohda sinä kumminkin minut. Ja sinä löydät jonkun
toisen, joka auttaa sinua ja lapsia.
Ja taas hän pyysi minulta saada kuolla, pyysi saada elää rauhassa
ne harvat viikot, jotka hänellä enää oli jälellä. Hän ei tahtonut
vain kuolla leikkauspöydälle, vaan hän oli iloinen saada mennä pois,
hän tahtoi vain saada elää tuskissaan niin kauvan, että hän ehtisi
valmistaa lapset siihen, jonka täytyi tulla, ja hän tahtoi sanoa heille
hyvästi.
Niin äkkiä oli kaikki tuo tullut minulle, etten minä voinut edes
selvittää ajatuksiani, vielä vähemmin löytää sanaa vastatakseni. Minä
tunsin vain hämärästi joutuneeni tuskaiseen taisteluun, taisteluun,
joka kohosi kaikkien niiden rajojen ylä- ja ulkopuolelle, missä ihmiset
yleensä ovat tuomitut elämään. Minä tunsin arkuutta, jota minä olen
aina tuntenut, kun asia on koskenut jotain, joka on toisen sieluelämään
kuuluvaa ja hänen loukkaamatonta omaisuuttaan. Ja jos on jotain, jota
ei kukaan muu voi määrätä, kuin tuo ihminen itse, niin silloin on
parasta alistua varmaan kuolemaan tai antautua tuliseen taisteluun
ehkä voittaakseen itsensä jälleen elämään. Nähdessäni vaimoni edessäni
minusta tuntui hän olevan niin lähellä ja kumminkin niin kaukana. Hänen
pyyntönsä saada kuolla oli niin liikuttava ja niin vakavasti ajateltu,
ettei minulla ollut rohkeutta pyytää häntä palaamaan takaisin elämään
itseni vuoksi. Ja ihmetyksellä minä huomasin hänen voivan jättää kaikki
mitä hän rakasti, koska hän oli valmistunut siihen. Mutta samalla
kertaa minä tunsin tuskaisen epätoivoisena, etten minä voinut häntä
kadottaa. Minä en voinut sitä. Ja epätoivossani minä tartuin ainoaan
keinoon, joka juolahti minun mieleeni, ja sanoin vain:
-- Mutta Sven, voitko sinä jättää hänet?
Hän säpsähti kuin kuoleman iskusta, ja väänteli käsiään epätoivossaan.
-- Ei, ei! Minä en voi.
Hän meni huojuen makuuhuoneen ovea kohti ja pyysi minulta vain saada
olla yksin. Minä näin hänen sulkevan oven jälkeensä, ja minä jäin
istumaan, missä minä istuin, ja minusta tuntui kaikki, mitä minä
olin hänen kanssaan elänyt, olevan poissa ja kuolleen, ja että hän
nyt menisi pois minulta iäksi. Minä ymmärsin, että jos ei hän sitä
tekisi, niin hän ei jäisi minun vuokseni, vaan tuon kultakiharaisen ja
enkelisilmäisen pienokaisen, tuon pienen enkelinsä vuoksi, joka oli
tullut ja punonut hänet elämään niin lujasti kiinni. Minä ymmärsin
kaiken sen, mutta se ei loukannut minua. Minä tunsin sen aivan
luonnolliseksi, etten minä yksin voinut pitää häntä elämälle. Minä
kumarsin pääni ja itkin, itkin ensi kerran itseäni ja omaa elämääni.
Ja minä en odottanut mitään enkä uskonut muuta kuin päivät kuluisivat
vain nyt hiljaa ja varmasti sitä hetkeä kohti, jonka täytyi tulla, ja
lopuksi kuolema reväisisi pirstaleiksi kaikki, mille minä olin elänyt.
Kuinka kauvan minä istuin siellä, sitä minä en tiedä. Minä tiedän
vain, että minun ympäristöni hämärtyi, että minä säpsähdin, kun tunsin
vaimoni olevan polvillaan edessäni nojaten päänsä käsivarteeni. Hän
oli tullut niin hiljaa, etten minä kuullut, ja hänen äänensä kuului
rauhalliselta, kun hän sanoi:
-- Minä tahdon elää sinulle, Georg, Svenille ja isoille pojillemme.
Minä tunsin hänen äänensä muuttuneen niin syväksi ja lämpöiseksi,
ikäänkuin kaikki muu paitsi hänen rakkautensa olisi vaiennut
hänen sielussaan. Minä ymmärsin, että hänen päätöksensä oli nyt
järkähtämätön, että hän jälleen oli meidän kaikkien, tai ainakin tahtoi
kuulua meille, ja lämmin kiidollisuuden tunne häntä ja koko elämää
kohtaan virtaili minun sielussani. Viipyi kauvan, ennekuin me muutimme
asentoa, mutta sen tehtyämme, hän nousi ja sytytti tulen kaikkiin
lamppuihin ikäänkuin juhlaksi.
Sitten kutsui hän lapset sisälle ja he tulivat kaikki hiljaa ja
ihmetellen eikä meidän tarvinnut heille mitään selittää. Sillä he
olivat kaikki ymmärtäneet, jokainen tavallaan, he olivat puhuneet
toistensa kanssa samoin kuin me suuretkin olimme puhuneet keskenämme,
ja he tiesivät, että äidin henki oli vaaralle alttiina, mutta että hän
uskalsi antautua vaaraan saadakseen elää heille.
Sven ryömi äidin polville ja painautui hyvin lähelle hänen rintaansa.
Ja hän sai meidät jokaisen hymyilemään kyyneleidemme läpi, kun hän
sanoi:
-- Äiti ei saa kuolla kullanmuruselta.
Viimeistä sanaa käytettiin hänestä hyväilynimenä perheessä ja sitä hän
käytti itsekin ymmärtämättä, että se kuului hieman naurettavalta. Siksi
tulivat hänen sanansa melkein kuin elämän lupauksena ja ne rauhoittivat
meitä.
Mutta lasten mentyä levolle, menimme minä ja Elsa toistemme seurassa
puristaen toisiamme vyötäisistä läpi huoneiden. Ja minä näin hänen taas
sanovan hyvästi, mutta toisella tavalla kuin muutamia tunteja sitten.
Seuraavana päivänä hänen piti ajaa sairaalaan.
Mutta kun minä aikasin aamulla tulin makuuhuoneesta, istui Olof
suuressa nojatuolissa makuuhuoneen oven edessä.
-- Oletko sinä istunut täällä kauvan? kysyin minä hämmästyneenä.
-- Kyllä, vastasi poika yksitoikkoisesti. Hän oli istunut siellä
ajatellen äitiään ja kuinka vakavaksi kaikki oli käynytkään. Ensi
kerran minä huomasin, kuinka suuri hän olikaan, ja minä otin häntä kuin
vertaistani kädestä. Kymmenvuotiaan kasvot kertoivat niin paljon, mutta
hän ei voinut mitään sanoa.
Kun minä ja Elsa istuimme sitten ajoneuvoissa, oli hän itsensä herra
ja nousi jalustalle vaimoni viereen, silitti hänen poskiaan ja sanoi
lohduttavasti kuin lapselle:
-- Älä pelkää äiti, kyllä se menee hyvin.
Svante tuli myöskin ja Sven nostettiin ja hän puhui ja laverteli niin
paljon. Hetkeen ei Elsa tiennyt ketä hän heistä enimmän rakasti. Mutta
tiellä me jouduimme lakkaamatta keskustelemaan suurista pojistamme,
jotka ensi kerran olivat puhuneet ja tunteneet kuin mies.