Aina siitä saakka, kun Sven oli niin pieni, että hän tuskin voi
liikkua, oli hän ollut Pudelin läheisin ystävä ja hänellä oli ollut
oikeus tehdä Pudelille mitä vain tahtoi. Hän sai vetää häntä korvista
ja nipistää hänen lyhyestä hännästään, maata hänen päällään ja pitää
häntä mitä epämukavimmissa asennoissa. Pudel ei siitä osoittanut
sen suurempaa tyytymättömyyttä, kun hän näytti vain toisinaan
ihmettelevältä, miksi tuota kaikkea hänelle oikeastaan tehtiin, sekä
sävyisästi ja rauhallisesti paneutui maate toiseen paikkaan siinä
turhassa toivossa, että hänen hyväntahtoinen kiusahenkensä väsyisi ja
sallisi hänen olla rauhassa.
Mutta kun Sven tuli pihalle, seurasi Pudel häntä mihin hän vain meni.
Tohnottaen lyhyeen halkokuonoonsa hän seisoi katsellen kuinka Sven
vitkalleen ja ajatellen ajoi hietaa pieneen läkkipönttöön tai meni
toisinaan vähemmän sopivaan työhön loiskimaan vesitynnyriä. Pudel
seurasi häntä koko ajan, ja lähestyipä vain joku vieras, seurasi Pudel
tämän liikkeitä epäilevin silmin, joka silmänräpäys valmiina, jos
asianhaarat vaatisivat hänen asiaan sekaantumistaan.
Svenillä ja Pudelilla muuten oli omat tiensä, ja useimmin kuin kerran
olivat he äkkiä häviämällä tuntemattomille teilleen panneet koko talon
väen pelkäämään ja sitten kun jo oltiin epätoivoisia, josko koskaan
enää saadaan nähdä heitä hengissä, äkkiä ilmestyneet, ikäänkuin ei
olisi mitään tapahtunutkaan, molemmat yhtä ihmeissään siitä hälinästä,
jonka he olivat aiheuttaneet.
Olisi synti sanoa, että Sven oli tottelematon poika. Mutta tässä
suhteessa ei ollut helppo menetellä hänen kanssaan. Useimmin kuin
kerran oli äiti luvannut hänelle piiskoja, jos hän kerrankaan vielä
juoksi omin lupinsa hukkaan, ja useimmin kuin kerran oli vaimoni
kohta sen jälkeen minulle vakuuttamalla vakuuttanut, että hän tahtoi
nähdä sen sydänveren, joka uskaltaisi koskea Sveniin. Mutta tähän
nähden näytti Sven olevan kerrassaan mahdoton sekä oikaisuille että
varoitukselle, ja hän oli niin ihmeissään äidin kiihkeästä ilosta, kun
hän oli sellaisten huviretkien jälkeen hänet saanut elävänä takaisin,
ikäänkuin hän olisi ihmetellyt sitä, että he olivat kerran mailmassa
voineet ajatella erilailla.
-- Eihän se ollut vaarallista, sanoi Sven. Pudelhan oli mukana.
Äiti ei tahtonut puhua pahaa Pudelista, mutta hän koetti vakuuttaa
Svenille, ettei Pudel kumminkaan ollut samaa kuin ihminen. Ja Sven
lupasi kädet äidin kaulaan kiedottuina, ettei hän koskaan enää juoksisi
pois ja saattaisi äidille mielipahaa.
Mutta kun hän meni yksin ulos ja oli kevät, vesi valui ränneissä
pihalla, silloin unohti Sven kaiken muun mailmassa, kuin että hän oli
pieni poika, joka menisi kauvas metsään.
Kuka tietää, minkälaisissa ajatuksissa hän meni, tai jos hän
huomasikaan joutuneensa luvattomille teille? Hän meni puhellen hiljaa
itsekseen ja Pudel seurasi häntä, ja kun hän pääsi veräjälle saakka,
niin se oli auki. Silloin vilkaisisi hän hieman siitä ulos ja heittäisi
silmäyksen mailmaan, joka houkutteli siellä veräjän ulkopuolella ja
sitten näki hän ojamultien yli suoraan maantielle, kuinka keltaiset
rentukat loistivat mustaa multaa vastaan, ja kiipesi sitten niin pian
kuin pienet jalat ehtivät yli ojapenkereen ja juoksi maantielle. Mutta
nyt hän oli melkein metsässä ja hän nyt ei voinut vastustaa kauvemmin.
Jykeinä kohoutuivat kyhmyoksaiset hongat hänen päänsä päällä ja hän
meni runkojen lomissa, joissa aurinko heitti säteitään sammaliin ja
ensimäiset kevätlinnut alkoivat viserrellä. Pieni peltomyyrä juoksi
kivien lomissa ja pikku Sven juoksi sen jälkeen. Yhä kauvemmas ja
kauvemmas hän meni. Siellä oli pieni suo, jossa kasvoi raitoja pitkine
kellertävine urpuineen. Niihin hän ei ylettynyt, sillä silloin hän
olisi luisunut veteen ja kastellut jalkansa. Mutta hän voi nakata kiviä
suolle ja kuulla niiden pudotessaan ääntävän plump ja nähdä suuren
joukon pieniä ja suuria renkaita, jotka saivat koko pienen vedenpinnan
aaltoilemaan. Sitä hän teki pitkät ajat. Hänen poskensa punehtuivat ja
hänen silmänsä kiilsivät ihastuksesta. Yhä iloisemmaksi ja iloisemmaksi
hän tuli, ja hän meni aina kedolle saakka, jossa kuninkaallinen
huvilinna oli, ja päästyään tielle hän alkoi juosta. Hän juoksi ja
juoksi, ja tultuaan korkean veräjän sisäpuolelle hän huomasi olevansa
taas lähellä kotia. Silloin riemastui hän uudestaan, siksi, että hän
tunsi tien, ja siksi, että Pudel nuuski heiluttaen tylppähäntäänsä
ja tahtoi kotia. Sitten alkoi hän äkkiä ikävöimään äitiä, ja muisti
keltaiset kukat, joita hänellä oli kädessään.
Verkalleen ja miettien hän meni taas kotia päin, ja voi olla
mahdollista, että Sven nyt hämärästi muisti, ettei hänen olisi pitänyt
lähteä kotoa. Mutta oli muuan seikka, jota Sven ei tiennyt ja jota hän
ei ymmärtänytkään. Se oli nimittäin, kuinka kauvan hän oikeastaan oli
ollut kotoa poissa. Sillä pari tuntia tai hetkinen oli hänelle aivan
sama.
Mutta kun hän käydä lylleröi ruohikolla ja juuri ajatteli juosta taas
joutuakseen äidin luo ja saadakseen istua hänen polvellaan, jossa
äiti häntä hyväilisi ja suutelisi ja saisi kertoa hänelle kuinka
hauskaa hänellä oli ollut, silloin räjähti melu aivan lähellä Sveniä,
hänen ympärillään ruvettiin huutamaan. Siinä oli isä ja äiti, Olof ja
Svante, molemmat palvelustytöt ja vielä suuri lauma muita, niin tuntui
Svenistä. He huusivat yhteen ääneen, yksi siellä ja toinen täällä; Sven
ei ehtinyt koskaan nähdä mistä mikin tulija huusi. Sillä juuri kuin hän
kääntyi yhtäälle huusi toinen hänen takanaan ja kun hän silloin kääntyi
ympäri katsoakseen toisaalle, nostettiin hänet maasta jaloiltaan ja
joku kantoi hänet pois juosten niin paljonkuin jaksoi ja ennenkuin
hän tiesi sanaakaan siitä, oli hän salissa ja äiti itse otti hänet
käsivarsilleen puristaen häntä niin, ettei hän voinut hengittääkään.
Sven tiesi kylläkin, ettei hänen tarvinnut koskaan peljätä äitiään,
mutta tällä kertaa hänen rohkeutensa kumminkin petti. Sillä hän muisti
nyt, mitä äiti oli piiskoista sanonut, ja kun hän sai nähdä isän, tuli
hän oikein huolestuneeksi. Sillä isä näytti tuimalta ja sanoi hyvin
vakavalla äänellä:
-- Nyt saamme luvan ottaa risut, Sven. Sillä minä tiedän, että äiti on
luvannut sinulle piiskaa.
Silloin ei Sven tiennyt kerrassaan mitään elävää neuvoa, ja hädässään
hän turvautui kukkiin, joita hän piti äidille ojennetussa kädessään.
Mutta sitä hänen ei olisi tarvinnut tehdä. Sillä äiti oli ollut niin
peloissaan ja oli nyt niin onnellinen saatuaan hänet jälleen takaisin,
että hän otti hänet vain syliinsä ja antoi hänen hyväillä itseään,
nauroi ja itki vuorotellen; lopulta hän otti kukat häneltä ja asetti
ne pieneen viheriäiseen lasiin, järjesteli ne ja antoi Svenin katsoa
kuinka kauniita ne olivat auringonpaisteessa. Silloin jätti isäkin
rangaistushankkeensa ja meni huoneeseensa tuntien itsensä ylenmäärin
onnelliseksi.
Mutta kun äiti jäi yksin Svenin kanssa, otti hän hänet polvilleen ja
kertoi hänelle, ikäänkuin satua, kuinka rauhattomaksi hän oli itsensä
tuntenut ja kuinka hirveän epätoivoinen hän oli ollut. Hän kertoi
luulleensa Svenin taittaneen jalkansa ja makaavan yksinään metsässä,
eivätkä he löytäisi häntä ennenkuin kuolleena. Tai hän oli luullut
hänen pudonneen veteen ja sitten he löytäisivät hänen ruumiinsa, ja
silloin ei koskaan voisi äiti eikä isä, eikä veljet tulla iloisiksi
enää. Kaikkea tätä Sven kuunteli ja ymmärsi vain, että äiti oli kaikkia
muita ihmisiä parempi. Hän sai selvityksen sekä rotasta että linnuista,
suosta ja kivennakkuusta. Ja lopulta ymmärsivät he toisiaan molemmat ja
olivat vain onnellisia siitä, että he olivat löytäneet jälleen toisensa.
Ja oikeen kerrottuaan asiansa toisilleen otti äiti Svenin mukaansa
ullakolle. Siellä oli paljon oivallisia esineitä, joilla Sven toisinaan
sai leikkiä, kun hän oli ollut oikeen kiltti. Muun muassa siellä oli
valkea posliininen villakoira, jolla oli tupsu hännänpäässä ja kantoi
pientä kenkää suussaan. Se oli hyvin vanha eikä oikeastaan ollutkaan
äidin. Sillä isä oli saanut sen iso-äidiltään, ja se oli ollut hänen
aina siitä saakka, kun hän oli ollut kahden vuoden vanha, jolloin hän
oli sen saanut kummiltaan.
Se oli paras, mitä Sven tiesi, ja sen otti äiti sydämensä onnessa alas
ullakolta ja antoi hänelle risujen asemesta. Se sai olla siellä, missä
se oli.
-- Sillä, kuten Sven sanoi, muuten minä voin lyödä rikki sen. Ja
silloin isä suuttuisi.
Mutta hän ei unohtanut koskaan, että se oli hänen. Ja hän tapasi kertoa
siitä toisinaan, kun oli vieraita.
-- Sen minä sain äidiltä, sanoi Sven, kun minä juoksin metsään ja tulin
taas takaisin. Senvuoksi minä sain sen, että äiti tuli niin iloiseksi,
kun hän sai nähdä minut.
Ja äiti puolusti kasvatusmenettelyään kaikkia arvosteluja vastaan
nostamalla vain pojan syliinsä ja antamalla kaikkien katsoa häntä.
Jumala siunatkoon häntä. Hän oli oikeassa.