I.

Pikku Sven kasvoi ja hänestä tuli kaikkien lemmikki. Hän sai pitkän

vaaleankeltaisen tukan, ja sen tytön muistoksi, jota ei koskaan tullut,

tapasi äiti kähertää hänen pellavatukkaansa niin, että se riippui

pitkinä kiharoina ympäröiden kaarena hänen helakanpunaisia poskiaan ja

ihmeellisiä enkelin silmiään. Ei millään lapsella ole ollut syvempiä

suuria silmiä ja niin aikaseen kehittynyttä uinailevaa katsetta, ei

millään lapsella ole ollut uskollisempaa, hyväilevämpää pientä kättä,

jonka hän pisti ison ihmisen käteen, jossa hän kaikkialla tiesi

löytävänsä turvaa siksi, ettei hän itse tiennyt mistään pahasta.

Pikku Sven oli ison-veikon epäjumala. Ei mikään voinut olla kauniimpaa

kuin nähdä ison-veikon, joka oli olevinaan niin miesmäinen ja siksi

hyvin vastenmielisesti ilmaisi tunteitaan, vetävän pikku-veikkoa

pienissä vaunuissa, nauttivan hänen iloisista kasvoistaan ja

lakkaamatta kääntyvän katsomaan, ettei pikku-veikko vain putoaisi.

Ainoa, mitä tähän voi verrata, oli nähdä Svanten tekevän samoin, ja

Svante nautti sitäpaitsi siitä, että hän sai olla suojelija, jota

vastoin hän leikkiessään ison-veikon kanssa aina sai olla pieni ja

totella. Sven oli niin pieni suurien veljien suhteen, joita hän

ihmetellen seurasi, että hän aina oli ja pysyi pikku-veikkona, ja hän

oli niin iloinen, että koko talon väki kokoontui hänen ympärilleen, kun

hänelle oli tapahtunut jotain hauskaa, ja hänen sointuva äänensä tai

heleä naurunsa kaikui ympäri huoneita. Hänen ympärilleen tuli siksi,

että tahtoi saada nähdä, kuinka hänen silmänsä kimaltelivat ja kuinka

hänen pienet valkoiset kätensä ihastuksesta huitoivat, nähdä koko tuota

säteilevää lapseniloa, joka antoi auringonpaistetta sydämille.

Oi, minä toivoisin, että minä olisin paljon ennemmin kirjoittanut tämän

kertomuksen pikku-veikosta, niin että minä olisin lehti lehdeltä voinut

ojentaa sen hänelle, joka tunsi hänen elonsatunsa paremmin kuin minä,

paremmin kuin kukaan. Hän, joka muisti jokaisen hänen sanansa, jokaisen

pienimmänkin piirteen hänen elämänsä kirjassa, hän, joka eli hänen

elämäänsä ja omaa elämäänsä yhdessä hänen kanssaan, hän, joka eli hänen

kanssaan sittenkin, kun hänen kirkkaat silmänsä eivät enää loistaneet

meidän keskuudessamme, hän, joka seurasi häntä niillä poluilla, joilla

ei kukaan, ennenkuin aika on tullut, voi seurata. Hän olisi silloin

hengellään täydentänyt sen, mitä minä tahdoin sanoa, ja minun runoni

olisi saanut voimakkaan varmuuden kertoa hänestä, joka elää vielä.

Sillä Pikku Sven eli ja vaikutti äitinsä kanssa, hänessä ja hänelle.

Hänen leikkitupansa oli hänen luonaan, ja koko aamupäivän, kuin isä

oli poissa ja pojat lukivat, istui Pikku Sven lattialla ja kuuli äidin

kertovan satuja, mutta Sven ei pitänyt mistään niin paljon kuin siitä

pienestä punalakki poikaressusta, joka olisi vienyt marjoja mummolleen,

ja jonka paha susi sitten söi. Hän kauhistui niin hirmuisesti

ajatellessaan tuon punalakki poikaressun kohtaloa, ja hän pelkäsi niin

tuota hävytöntä sutta ja oli vihanen sille. Hän kasvaisi suureksi ja

menisi hakemaan sitä ja ampuisi sen.

Äiti ja hän kekseivät yhdessä leikkejä. He leikkivät, että Sven

matkusti kauvas ja oli poissa, äiti istui yksin häntä odottamassa.

Sitten tuli Sven kotia ja siitäkös ilo paisui niin suuri, että äidin

täytyi panna työnsä pois, ottaa hänet polvilleen ja suudella häntä

oikeen monta kertaa. Ja monta muuta leikkiä he leikkivät.

Pikku Svenillä oli kotona monta nimeä. Häntä sanottiin pikku-veikoksi

ja Nenneksi, jonka hän oli itse keksinyt, kullanmuruksi ja kokkoreeksi,

kaikiksi, mitä mieleen johtui. Hän tunsi kaikki nimensä, osasi luetella

ne, ja oli ylpeä niistä. Pikku Sven ei leikkinyt paljon muiden

lasten kanssa ja hän ei viihtynyt kauvan heidän seurassaan. Hän tuli

aina takaisin äidin luo, ikäänkuin se olisi ollut luonnollisin asia

mailmassa. Ja hän ei koskaan välittänyt, jos hän keskeyttämällä leikin

suututti toisia lapsia. Niin pian kuin hän näki äidin, hän juoksi pois,

jättäen kaikki siihen, otti äitiä kädestä ja seurasi häntä, minne hän

vaan meni. Se oli rakkautta, joka kohosi kaiken käsityksen yläpuolelle

ja eikä koskaan jäähtynyt, koska sen esine oli liian onnellinen tästä

suhteestaan koskaan ikävystyäkseen tuohon pienokaiseen.

Svenillä ja äidillä oli omat pikkusalaisuutensa, ja kun Sven kuiskasi

jotain äidille ei edes isäkään saanut kuunnella. Koettipa hän vain

Sveniä kiusatessaan kuunnella, niin silloin pienokainen karjui:

-- Ei, hän ei saa. Hän ei saa. Sano hänelle, ettei hän saa.

Ja äiti suojeli aarrettaan pitäen isää loitompana, jotta Sven sai puhua

äidin korvaan kaikki mitä hänellä oli sanottavaa.

Kun se oli tehty, sitten ylpeili Sven voitonriemuisena.

-- Näetkös, sanoi hän. Etpä saanut kuulla sitä.

Ja sitten hän meni äidin käsipuolessa nauraen isälleen. Siten hän sanoi

äitelöittävänsä isää, ja tuskin hän tiesi mitään muuta, joka olisi

häntä niin huvittanut.

Minä voin nähdä vielä heidät molemmat, milloin tahdon, käsi kädessä

kävellen edestakaisin pitkällä käytävällä, joka alkoi syreenipensaiden

luota, kävelevän talvella paljaiden puiden alla, kun Svenillä oli

päällään pieni turkkinsa, joka oli tehty äidin vanhasta turkista,

josta hän niin ylpeili ja jonka hän oli saanut siksi, että hän oli

niin heikko. Olisi muuten hyvin vaikea sanoa, kummalla noista kahdesta

oli oikeastaan enimmän sanottavaa toiselleen. Ja jos minä heitä

kauvan katseltuani sain halun mennä mukaan, niin silloin tuli Sven

mustasukkaiseksi ja hän pisti pienen punaisen suunsa niin törrölleen,

että äidin täytyi nuhdella häntä sopimattomasta käytöksestään perheen

päätä kohtaan ja kertoa, kuinka hyvä isä oli. Sitä ei Sven kumminkaan

tahtonut mielellään tunnustaa. Ja yhdessä kävellessämme muhoili hän

äidille salavihkaa, ettei isä saisi nähdä, aivan kuin hän olisi

tahtonut tuntea itsensä onnelliseksi ja varmentaa onneaan säilyttämällä

sen salaperäisen uskollisuutensa lumotun piirin, jonka hän oli

rakkautensa ja itsensä ympärille luonut, ja jossa hän ei suvainnut

itseään vähintäkään häirittävän.

Mutta kun isä oli kaupungissa ja tuli sieltä kotia, silloin Sven oli

oven takana piilossa ja odotti saada oikeen säikähyttää häntä. Hän

piiloutui sinne kauvan ennen sitä aikaa, jolloin isää voitiin odottaa

palaavaksi. Lakkaamatta hän tuli piilostaan äidin luo kysymään:

-- Uskotko, että isä pelästyy aikalailla.

Luonnollisestikin äiti sen uskoi ja luonnollisestikin Sven oli ylen

onnellinen siitä toiveestaan. Ja kun isä vihdoinkin tuli ja pysähtyi

eteiseen kolistellakseen hiekkaa kalosseistaan, silloin tuli Sven

hiipien eteenpäin niin hiljaa ja varovasti eikä ensinkään ajatellut

säikähyttää häntä, vaan seisoi hymyillen itsekseen oikeen hyvin

tietäen, ettei isä voinut riemastumatta nähdä häntä ja hiipi vitkalleen

lähemmäs häntä nauttiakseen nähdessään isän tulevan tuskaiseksi,

kun hän sai ottaa hänet syliinsä, kietoa kätensä isän kaulaan ja

kannattaa hänellä itsensä sisälle, kun samalla perheen koira, jonka

Sven aikoinaan oli ristinnyt Pudeliksi, ilosta meluten hyppi meidän

ympärillämme.

Minä muistan niin hyvin vaimoni silmät, kun hän katsoi tätä näytelmää.

-- Jos sinä tietäisit, kuinka paljon minä puhun hänelle sinusta, sanoi

vaimoni, kun Sven vihdoinkin salli isänsä heittää kantamuksensa ja

jätti tilaa äidille.