X.

Kuinka usein minä olenkaan ajatellut tätä matkaa palaneille raunioille,

kuin usein se onkaan tuntunut minusta ikäänkuin koko meidän oman

elämämme vertauskuvalta!

Mutta silloin vaikutti tuo tapaus meihin kerrassaan toisella tavalla

kuin nyt minun muistellessani sitä. Silloin vaikutti se niin, että me

menimme takaisin kolmannelle paikallemme, jota vaimoni ei äsken ollut

tahtonut edes nähdäkään, ja vuokrasimme siellä toisen kerran kesäkodin

itsellemme, ja kevein sydämin muutimme me sille seudulle, johon

tunsimme tuon vanhan, ruosteisen neulan meitä kiinnittävän, jota kukaan

ei ollut löytänyt.

Jo aurinkoa himmentävistä pilvistä minä muistan sen kesän, joka

seurasi tätä kevätmuuttoa. Minkälaisella halulla minä työskentelinkään

ja kuinka nopeasti työ edistyikään! Lehti lehden perästä valmistui

rauhallisesti ja keveästi se kirja, jonka pitäisi syksyllä ilmestyä

ja useimmin kuin kerran oli päivällinen valmiina pöydässä, kun

työhuoneen ovi sulkeutui ja Elsa istuutui kuuntelemaan niitä sivuja,

jotka kirjoitettiin aamupäivällä. Hiljaa ja onnellisena iloiten hän

istui, kun tiheään kirjoitettujen sivujen pino pöydällä kasvoi. Sillä

hän tiesi hyvin, kuka antoi työlle elämää ja hengen. Hän tiesi,

että mitä minä runoilin ihmisistä, se kehittyi meidän pitkissä

keskusteluissamme, ja hän nautti siitä, että minä kutsuin häntä

muistikirjakseni, joka varmemmin kuin mikään kirjoitus säilytti minun

ajatukseni ja antoi ne minulle takaisin tuoreina, uudistuneina. Sillä

kun minä silloin noudin ne takaisin tuosta uskollisesta muistista,

joka säilytti minun omia ajatuksiani paremmin kuin minä itse, minä

näin ne jälleen sen rakkauden suurennuslasin läpi, joka koski minua ja

häntä, ja ennen kaikkea minun työtäni. Siksi hän myöskin tunsi minun

lukiessani, että mitä hän itse oli minun kanssani nähnyt epäselvissä

mielikuvituksissamme, se oli kirjoituksessa saanut järjestetyn

muodon. Hän tunsi nautintoa hiljaisesta ja autuaallisesta äidinilosta

seuratessaan näitä minun henkeni lapsia ja hoivatessaan niitä, ja

kumminkin hän oli mustasukkainen niille, luulotellessaan niiden

täyttävän minun ajatukseni niin, että ne syrjäyttivät hänet, kodin,

lapset ja kaikki mitä elämä voi tarjota. Niin, minä en koskaan usko

hänen aavistaneenkaan kuinka tuo hänen kanssaan yhdessä runoileminen

oli minulle paljon kalliimpaa kuin itse runo.

Kuinka lapselliselta tuo kuuluneekaan, niin se on kumminkin totta,

ettei mikään koskaan ole kiihoittanut minua niin henkiseen työhön,

kuin ymmärtäessäni hänen kasvojensa ilmeistä, jotka eivät koskaan

voineet kätkeä mitä hän ajatteli, että olin onnistunut ja että hän oli

tyytyväinen. Ja minä voin ajatella tätä lukemista kirjoittaessani, ja

tämä ajatus hajaantui satoihin luvattomiin haaveisiin, jotka muuten

niin mielellään estävät kynää työskentelemästä. Mutta lopetettuamme

lukemisen ja tultuamme saliin, nauroimme me sille, että hauki oli

jähtynyt, ja pojat, jotka siellä istuivat, hätä hätää puhdistettuina,

paljas jaloin ja ahavoituneina, näyttivät nälissään odottavan meitä.

-- Me olemme istuneet ja odottaneet niin kauvan, nurisi Olof. Missä te

olette olleet?

-- Me olemme lukeneet isän kirjaa, sanoi äiti.

-- Ettekö te voineet jättää sitä päivällisen jälkeen?

-- Ei, sitä me emme voineet.

-- Sehän mahtanee olla kummallinen kirja, sanoi Olof.

Mutta Svante, joka ei ollut vielä alkanut tavaamaankaan, otti isän

tuntemattoman kirjan puolustaakseen, ja äidin täytyi aina sekaantua

jupakkaan tyynnyttääkseen rauhatonta vettä.

Mutta minkälainen kesä tästä muodostui! Mikä ihana kesä, täynnä

työniloa, saaristotuulia, kirkasta auringonpaistetta, lämpöisiä

kuutamoiltoja! Minä muistan sitä yhtenä ainoana päiväpaisteena,

muistan ystäviä, jotka saapuivat purjeveneillä laituriin, huvimatkoja

ruokakorit mukana, ja vilpoista kesätuulta, uinteja avoimessa

meressä, jolloin Olof opetteli uimaan ja Svante piehtaroi hieta

pohjassa osoittaakseen taipumuksiaan siihen. Minä muistan juhlapäiviä

köynnöksineen ja juhlarunoineen, mansikoita ja viinejä, pitkiä,

hiljaisia kävelyjä havumetsässä, joka avautui auringon valaisemalle

ulapalle, ja minä muistan tullimiehen pelastusrenkaineen, joka tapasi

seurata meitä purjehdusmatkoilla hymyillen harmajaan leukapartaansa

kokonaiselle perheelle, jossa oli vain nuorukaisia ja lapsia.

Miten lyhyt tämä kesä oli, ja kuinka pian syksy tuli! Millä

surumielisyydellä me seurasimmekaan luonnon muutoksia, kuinka päivät

kävivät lyhyiksi ja illat pitenivät, kuinka ketojen kukkaisloiste kuoli

pois niin, että luonto muuttui alastomammaksi, kuinka ruvis kellastui

ja kaislikko rannoilla kasvoi pitkäksi, muodostuen tiheäksi vihreäksi

metsäksi, joka huojuen tuuditteli sinisiä latvojaan siellä, missä ennen

vesi vapaana rantakiville loiskui.

Ja kun lähtö päivä vihdoin lähestyi, kuinka me kävimmekään silloin

kaikilla kesäpaikoillamme nähdäksemme niitä vielä viimeisen kerran!

Me menimme vuorelle nähdäksemme maisemia ja kävelimme metsätietä

edestakaisin, mieluummin pimeän tultua, jolloin tähdet vilkuttivat

havuisten oksien läpi. Melkein koko viikon me käytimme sanoaksemme

hyvästi. Otimme pojat mukaamme ja purjehdimme saaren ympäri ja

puhelimme kirjasta, meidän kirjastamme, joka oli valmiina ja ilmestyisi

syksyllä. Tuntikausia me voimme kulkea tuota kapeaa polkua, joka vei

punaisesta asuinrakennuksesta alas rantaan, ja seisoimme joka ilta

kauvan laiturilla kuunnellen laineiden loisketta, joka kuului nyt

rauhallisemmalta kuin tuona rauhattomana keväänä, vaikka samalla

kovemmalta.

Mutta viimesenä iltana kun elokuun kuu jo oli nousemaisillaan menimme

me kahden venevalkamalle ja työnsimme veneen vesille.

Purjehdimme yötuulessa tummalle ulapalle, johon keltainen puolikuu

maalaili päilyviä juovia ja jonka ympärillä puut seisoivat niin mustina

ja kummallisen salaperäisinä, muodostaen aivan uusia ääriviivoja

heikkoon päivänkajastukseen taivaanrannalle. Ikäänkuin satumaisemissa

me purjehtimme kuunnellen pienten laineiden litisevää loisketta veneen

laitoja vastaan. Me luisuimme päilyvää veden pintaa kauvemmas kuin

koskaan päivällä, sillä yöllä tuulella on suurempi voima kuin päivällä,

tai kumminkin se näyttää siltä. Mutta puhumatta tai sopimatta siitä,

käänsin minä veneen niin, että me kiersimme luotoja, ja nousimme

uimalahden kivillä maihin. Otimme toisiamme kädestä kiinni ja menimme

vanhaa tietämme tuon matalan petäjän luo, jonka karheassa kuoressa

se ruostunut neula oli. Meidän ei tarvinnut hakea puuta, sillä kesän

kuluessa olimme usein tehneet sinne pyhiinvaellusmatkoja ja emme olleet

koskaan peljänneet kenenkään koskevan tuohon pieneen esineeseen, joka

oli niin huolellisesti kätketty ja näytti meistä olevan rajattoman

onnemme varmuus, joka oli uhannut mennä, mutta tullut kumminkin

takaisin.

Mutta seisoessamme siellä ajatuksissamme ja nähdessämme kuunvalon

imeytyvän havumetsän pimeään, sanoi vaimoni:

-- Minä en tahdo antaa olla sen siellä. Minä tahdon ottaa sen mukaani.

Varovin käsin hän otti sen sieltä ja kiinnitti sen paitaansa vaatteiden

alle.

-- Ehkä minä en tule enää koskaan tänne, sanoi hän, ja silloin minä

tahtoisin, että sinä löytäisit sen minun jälkeeni.

Sitten purjehdimme me jälleen ulapalle yötuulessa ja minä tunsin

aavistusta, jonka minä en olisi koskaan uskonut tuovan minulle niin

sanomatonta surua. Minä katsoin veneessä sitä paikkaa, jossa Elsa

istui. Minun silmissäni se näytti tulleen tyhjäksi ja että minä istuin

yksin purjehtien veden pintaa, joka oli saanut toisellaiset ääriviivat

kuin auringonvalo oli sille antanut. Minä istuin niin voimakkaasti

tämän tunteen valtaamana, että minä unohdin, etten minä ollutkaan yksin

ja minä säpsähdin, ikäänkuin heräten uuteen todellisuuteen, kuultuani

vaimoni äänen. Hän puhui hiljaa, ikäänkuin hän olisi puhunut itsekseen

ja minä kuuntelin aluksi hänen sanojaan, ikäänkuin minä en olisi niitä

ymmärtänyt.

-- Minä olen ajatellut niin usein, sanoi hän, mahtaneeko löytyä

ihmisiä, jotka tuntevat tarvetta uskoa johonkin, ja joilta on synti

ottaa pois heidän uskoaan. Minä olen niin onnellinen, että minä uskon

samoin kuin sinäkin. Minä en tahdo tehdä mitään, josta sinä et pidä, ei

uskoakaan mitään, josta sinä et tiedä. Mutta minä en voi olla uskomatta

Jumalaan. Onko se sinusta hyvin paha?

Jos vaimoni olisi kysynyt minulta sitä ensimäisinä nuoruusvuosinani,

olisin minä varmastikin saanut väittelyhalun ja kaikilla

mahdollisilla syillä vakuuttavasti vastustanut moista uskoa,

jota ajan ennakkoluuloton suunta oli minut opettanut katselemaan

melkein anteeksiantavalla halveksimisella. Ne vuodet, jotka minut

olivat vanhentaneet, eivät olleet myöskään antaneet minulle mitään

uskoa, mutta äärettömästi erilaisten ihmisten yksilöllisyyden

loukkaamattomuuden tunne oli tappanut minussa vimeisenkin halun saada

yhdenkään ainoan ihmisen luopumaan uskostaan, ei edes, jos tuo ainoa

olisi ollut oma vaimoni. Minun uskoni ei ollut mitään kiinteää, minä

ainoastaan etsein löytääkseni suurinta, ja useimmin kuin kerran

oli minua jo aikaisemmassa nuoruudessani kuivalla kylmyydellään

ja köyhyydellään hämmästyttänyt se, jota epäonnistuneella sanalla

kutsutaan materialismiksi. Mutta sellaisesta, joka minulle itselleni

oli kerrassaan epäselvää ja muodotonta, minä puhuin yleensä hyvin

vastenmielisesti, ja minä tunsin nyt vaimoni sanojen kerrassaan

yllättäneen ja nöyryyttäneen itseäni.

-- Kuinka minä voisin pitää pahana sitä? sanoin minä vain.

-- Oi, miten minä olen iloinen, pääsi häneltä taas äänensä. Vaikka

hänen kasvoistaan minä eroitin vain synkkyyttä. Silloin sinä et

pahastu myöskään, jos minä sanon sinulle, että minä luen joka ilta

iltarukoukseni, niin kuin lapsena ollessanikin. Minä en tiedä, kenelle

minä rukoukseni huokaan. Mutta minä annan poikien myöskin rukoilla

sinun, minun ja toistensa edestä. Luuletko sinä, että se on väärin?

Minä panin airot pois, nousin ylös paikaltani, otin vaimoni rakkaan

pään käsieni väliin ja suutelin voimatta vain sanoa sanaakaan.

-- Minä en soisi olevan mitään, jota sinä et tietäisi, sanoi hän

yksinkertaisesti.

Minä istuin jälleen paikalleni airoihin ja vene lähti jälleen

vauhtiinsa, ja hetken perästä minä näin tulen kiiluvan lehtien lävitse,

joka osoitti meille tietä kodin valkamaan. Käsivarret toistemme

vyötäisillä menimme me kapeaa polkua kesäkotiimme ja kun me suutelimme

toisiamme sanoessamme hyvää yötä, sanoi Elsa:

-- Sinä olet tehnyt minut niin onnelliseksi tänä iltana. Oi, sinä et

tiedä, kuinka onnelliseksi sinä olet minut tehnyt.

Tänä iltana minä istuin kauvan yläällä ja tein, mitä minä en ollut

tehnyt koko kesäisen onnen aikana. Minä ajattelin Elsaa ja itseäni.

Lakkaamatta palasi minulle se ajatus, miksi hänen oli tarvinnut kysyä

minulta, jos minä sallin hänen uskoa Jumalaan ja rukoilla. Sillä

sitähän hän oli tehnyt. Ja samalla kertaa, kun tämä hellä naisellisuus

liikutti minua sanomattoman onnen tuulahduksen lailla, tunsin minä

piston sydämessäni, että hänen oli tarvinnut kysyä niin. Minä elin

ajatuksissani nuoruusvuotemme uudestaan, jolloin me rakastimme

toisiamme. Ja minusta tuntui, että minä olin alinomaan tahtonut kantaa

häntä käsilläni ja minä tunsin aina niin tehneenikin, ja nyt soi ääni

koko hänen olennossaan, ikäänkuin minä olisin kaiken tuon kestäessä

repinyt rikki hänen sielunsa, ja tietämättäni leikannut häneen haavan,

joka ehkä oli vuotanut verta kauvan ennenkuin hän oli uskaltanut tai

voinut antaa minun aavistaakaan sitä, että hän kärsi. Hän näytti

jollain tavalla pelkäävän minua tai minun arvosteluani, tai ehkä

molempia. Ja minä kysyin itseltäni: miksi.

Minä tiesin, etten minä voinut kysyä sitä häneltä. Sillä hän aina

kietoisi kätensä minun kaulaani ja sanoisi: "Sinä! Sinä! Sinä et ole

koskaan tehnyt minulle muuta kuin hyvää." Minä olin kuulevinani kiihkoa

hänen äänessään, kun hän tätä sanoi. Niin, minä tiesin, että hän

vastasi niin, ja minä tiesin myöskin, että hän tuntisi kaikki, mitä

hän sanoisi sisimpänä totuutena, niin varmasti, kuin hän ei muuten

ollut voinut sitä sanoa. Mutta tämä ajatus ei tyydyttänyt minua. Se

oli kerrassaan muuta, joka sai minun ajatukseni työskentelemään. Mitä

minä siitä juuri tällä hetkellä välitin, jos vaimoni rukoili Jumalaa

tai ei? Mitä se liikutti minua, jos hän ajatteli tai ei ajatellut? Mitä

hän oli sanonut, oli koskenut minuun kuin nuolet, jotka olivat menneet

suoraan sydämeen. Hänen sanansa olivat sulaneet yhteen hänen itsensä

kanssa, ja koko tuo mennyt kesä tunteineen tummalla ulapalla tehdystä

venematkasta, metsien huminasta ja kuun kimeltävistä teistä päilyvillä

aalloilla. Kaikki tuo sulautui yhdeksi ainoaksi kokonaisuudeksi ja soi

minun tunteissani, että minä olin voittanut aarteen, joka ei voinut

murtua eikä hävitä, mutta joka olisi minun niin kauvan kuin minä

ymmärsin sen kasvavan minulle vain hiljaisuudessa.

Mutta tässä kaikessa kiusasi minua ajatus, että minä tahtomattani

kumminkin olin pelottanut häntä. Se kiusasi minua vastoin hänen

sanojaan, jotka vielä soivat minun korvissani. Minä elin ajatuksissani

uudestaan meidän välillämme kaikki, mitä voin muistaa ja mikä siihen

voi jollain tavalla liittyä, ja kun minä en voinut enää mitään muistaa,

niin minä etsein ajatuksistani sitä, jota minä en voinut löytää.

Sillä syyllisyyden tunnetta minä tunsin, syyllisyyden tunnetta, joka

painoi minua. Minä en vain voinut muistaa miten ja milloin minä olin

joutunut rikoksentekijäksi. Minä tunsin vain, että minä olin ja minun

täytyy olla sellainen. Kun minä menin sisälle käydäkseni levolle,

hämmästyin minä nähdessäni vaimoni makaavan valveilla. Mutta mentyäni

vuoteeseen hän kumartui vain suutelemaan minun kättäni.

Minä en ollut koskaan ennen nähnyt onnellisempaa ilmettä hänen

kasvoillaan.