IX.

Sitten istumme me eräänä sunnuntaiaamuna höyrylaivan kannella, joka

kiiti eteenpäin tuolla tutulla kulkuväylällä.

Oli mennyt monia vuosia, joiden kuluessa emme tätä tietä olleet

matkustaneet, vuosia, jotka olivat tuoneet mukanaan hyvää ja pahaa,

vuosia, jotka olivat murtaneet ja vuosia, jotka olivat parantaneet.

Eri teitä olivat meidän ajatuksemme kulkeneet, mutta ne olivat jälleen

yhtyneet ja samalla tuoneet kummallisen, salaperäisen tunteen, joka

näytti jouduttavan kohtaloamme, istuimme me nyt vieri vieressä,

kevätauringon valaisemien maisemien liukuessa ohitsemme, joitten

rantoja sinessä päilyvä ja kevättuulen kirjaama vesi huuhteli.

Minulta oli mielen reippaus kerrassaan hävinnyt. Minä annoin vain

tahdottomana vaimoni kuljettaa itseäni ja minä otin jokaisen

vaikutelman vastaan sellaisella tunteella, ikäänkuin olisin ollut

kaksitoista vuotta nuorempi ja matkalla uusia, tuntemattomia

päämääriä kohti, jotka muuttaisivat minun jokapäiväisen elämäni ja

avaisi elämälleni uusia aloja. Vaimoni näytti nuortuneen samoin

kuin minä itsekin. Vieno puna värjäili hänen kasvojaan ja silmissä

loisti sellainen kiille, joka tulee onnesta. Hänen äänensävyssään

oli epämääräistä hellyyttä, joka hyväili minua tuon harhaluulon koko

voimalla, joka täytti meidät molemmat, ja me vaihdoimme hymyilyjä ja

sanoja, katseita ja ilmeitä, joita tavallisesti vaihdetaan vain kotona

rakkauden ensi aikoina.

Ja kun laiva vihdoinkin jätti meidät maihin ja me seisoimme kahden

laiturilla katsellen pois liukuvaa laivaa silloin puristimme me

toisiamme vyötäisiltä ja kävelimme verkalleen tietä, joka kiemurteli

puolittain kukkaan puhenneiden pähkinäpensaiden ja suurien, kyhmyisten

tammien lomitse, joiden oksissa tuskin näkyi jälkiäkään kevään

silmuista. Vasta silloin me huomasimme kuinka vähän kehittynyt

kasvillisuus meitä ympäröitsi. Meri, joka sulkee koko saariston kylmään

syliinsä, uinui kauvempana saarien, niemien ja luotojen ympärillä

jääkylmänä, tehden tyhjäksi kevään työtä. Täällä ei ole rehevää

vihantaa niinkuin sisempänä maalla, jossa kedot ja haat jo juuri tämän

saariston suojassa rehevinä vihannoivat siksi, että se sulkee kovat

pohjatuulet merelle. Täällä oli kolkkoa ja kylmää, puiden oksissa näkyi

heikkoja, vaaleanvihreitä nuppuja, jotka vivahtivat keltaisilta ja

ruskeilta, varsi riippui velttona, ruoho nukkui lakastuneiden lehtien

alla, ja kevätesikot, jotka sisempänä maalla jo aikoja sitten olivat

kukkineet, alkoivat täällä vasta sinisinä ja kellanvalkeina kukkia

pähkinäpensaitten alla.

Itse tämä myöhäinen luonnon kehitys täytti meidät, joiden mieliala

oli kuin vuoreen lumottujen, uudella onnella: "Näetkös, nyt on niin

myöhäinen, kuin silloinkin?" -- "Muistatko, tulee ikäänkuin toinen

kevät, kun asuu saarella?" Ja me katselimme avaralle ulapalle, joka

syleili tätä myöhäistä kevättä, ja meitä huvitti, että kalalokit

valkeine kupuineen leijailivat niinkuin ennenkin sinisen veden päällä,

me ilotsimme heidän valkeille siivilleen, jotka välkähtelivät auringon

paisteessa, ja me pysähdyimme katselemaan heidän vapaata leikkiään, kun

he tuijasivat korkealta ilmasta suoraan veteen, jossa heidän kirkkaat

silmänsä saalista vainosivat?

Käsi kädessä kuin kaksi lasta kiipesimme kukkulalle pieneen, punaseen

rakennukseen, ja tuijotimme toisiimme, ikäänkuin vaihtaen salaperäisiä

salaisuuksia, kun tullimies joka ennen tapasi meitä soutaa veneellään,

tuli ovesta pelastusrengas kädessään ja lupasi viedä meidät nuoruudemme

saarelle.

Hiljaa kävi kulku sinisen ulapan pinnalla. Sanaakaan vaihtamatta,

tuon kummallisen mielialan täyttämänä, joka valtasi meidät ja näytti

laajenevan ja kasvavan jokaisen näköalan avautuessa, istuimme me

käsi kädessä ja annoimme muistojen virtailla sielussamme, tietäen,

että toinen tiesi, mitä toinen ajatteli. Ei koskaan ollut tämä matka

näyttänyt meistä niin ihanalta, me emme olleet koskaan ennen nähneet

puolipäiväauringon niin lumoavasti loistavan kuin nyt, ei koskaan ollut

veden kimmellys ja lehtoisten rantojen raikas vihreys sekoittautunut

niin soinnukkaasti tumman kuusimetsän vakavaan taustaan. Ja

saavuttuamme lähemmäs tuota pientä saarta, tuntui meistä jokainen kivi,

jokainen puu ja näre kasvavan, ei lyhenevän välimatkan vuoksi, vaan

meidän omista muistoistamme, jotka ovat säilyttäneet uskollisemmin kuin

todellisuus nämä seudut, joista meidän koko elämämme onni oli orastanut.

Mutta saavuttuamme maihin, pysähdyimme molemmat ja se ihastuksen

huudahdus, joka oli jo pyörinyt Elsan huulilla, jäätyi pois.

Ääneti tuijotimme me toisiimme, ja kuin jonkun uuden ja tavattoman

painostamina, jota emme edes tahtoneet nähdä eikä tunnustaa, menimme

vitkalleen kapeaa polkua eteenpäin niemelle.

Mitä olimme nähneet, se talo, joka saarella oli, ei enää ollut harmaja.

Se oli maalattu punaseksi. Se ei ollut enää leveä ja kaksikerroksinen.

Se oli matala tupa, joka oli ikäänkuin lyhistynyt sille paikalle, jossa

meidän ensimäinen kodimme oli ollut, vetäytynyt kokoon sille vanhalle

paikalle, ikäänkuin hätä ja köyhyys olisi vuosien vieriessä, pakottanut

sen kokoonkutistumaan. Seisoimme hetken hiljaa, ikäänkuin meidän olisi

tarvinnut vetää ilmaa keuhkoihimme.

-- George, sanoi Elsa. Mitä tämä on?

Minun tarvitsi vain osoittaa vanhoja tammeja, jotka olivat rakennuksen

ympärillä. Niiden oksissa oli mustia merkkejä ja niiden kuori oli

kärventynyt. Minä osoitin hänelle kivijalkaa, joka oli sysimusta,

pientä puutarhaa, joka oli epäkunnossa ja hävitetty, ja pellolla oli

läjä vanhoja hirsiä. Ne olivat palaneita ja hiiltyneitä, mädänneitä

ja rappeutuneita. Ne olivat ainoat, jotka olivat jälellä meidän

ensimäisestä kodistamme.

-- Täällä on ollut tulipalo, sanoin minä.

Ja minun ääneni vavahteli.

-- Palanut pihamaa.

Ikäänkuin olisimme molemmat tunteneet olevamme sukua tuolle pienelle

maapalaselle, jota emme olleet moneen vuoteen nähneet, valtasi

nyt aivan uusi harrastus, nimittäin saada tietää, mitä täällä oli

tapahtunut, mikä oli muuttanut tämän meidän onnemme saaren niin, että

se oli käynyt meille puolittain tuntemattomaksi. Tämä harrastus kävi

samoin kuin koko meidän haaveittemme mailmakin, jonka vallassa me äsken

olimme, meidän tunnemaailmamme laajeni ymmärtämään myöskin heidän

elämäänsä, jotka olivat täällä eläneet ja kärsineet, tehneet työtä

ja ahertaneet, ja jotka vuosien kuluessa olivat niin katkeroituneet,

etteivät mitkään onnenuinailut enää heille kultailleet tuota tylyä

todellisuutta.

Ja kun meidän ajatuksemme kääntyivät niihin ihmisiin, joita me ennen

olimme ainoastaan oman ilomme välttämättömänä lisänä muistelleet,

avautui tuvan ovi ja auringonpaisteessa, joka valaisi portaita, seisoi

koukkuselkäinen, vanha eukko ja hymyili tuttavallisesti vieraille. Hän

näytti niin vanhalta, että hän näytti kuin suoraan vanhasta sadusta

eloon heränneen. Keppiin nojaten hän kulki ja hänen ryppyiset kasvonsa

vääntyivät totutusta, lakkaamattomasta tuskasta, kun hän liikutti

kolotuksen syömiä jäseniään.

-- Täällä näyttää kaikki toisellaiselta nyt, kuin silloin, kun

herrasväki oli viimeksi täällä... sanoi vanhus.

Ja samassa, kun hän vaivaloisesti liikkui eteenpäin, antoi hän ukolleen

paikkansa, joka vanhalle tottumukselleen uskollisena oli seisonut

piilossa, kunnes hänen vuoronsa tuli. Silloin molemmat vanhukset

tervehtivät heitä, jotka olivat äsken uinailleet itsensä nuoriksi, ukko

hieroi käsiään, ryiskeli ja mutisi käsittämättömiä sanoja, kun hän

vitkalleen ja sävyisästi antoi portailla tilaa, jossa eukko pyyteli

matkustavaisia sisälle. Valmistamattoman eteisen kehyksistä katselimme

me vieraat nuoruudemme ulapoita ja salmeja. Puutarha oli huonosti

hoidettu, rappiolla näytti uusi talokin olevan, ruoho kasvoi poluilla,

joita me ennen olimme polkeneet, ja penkit ja pöytä olivat lahonneet

rannalla lehtimajassa, kun ei kukaan ollut korjannut, mitä ilma ja

vuodet olivat hävittäneet.

Kysymättämme kertoivat vanhukset, kuinka heille oli onnettomuus tullut.

Eukko kertoi ja ukko uudisti vakuuttaen hänen sanojaan. Onnettomuus

oli tullut niin kavalasti ja odottamatta, ettei kukaan voinut sitä

vastustaa eikä auttaa.

Sillä eräänä kevätpäivänä maaliskuussa, kun pohjoisesta tuuli oikeen

aikalailla ja jää saarien välillä ei kestänyt eikä pudottanut, oli tuli

päässyt irti. Ja kun jää ei kestänyt eikä pudottanut, olivat naapurit

ympäristöillä seisoen rannoilla katselleet sitä, mutta eivät voineet

tulla avuksi. Molemmat vanhukset olivat kahden kantaneet ulos mitä

voivat pelastaa palavasta talostaan ja voimattomina seisoneet vieressä

ja nähneet omaisuutensa palavan poroksi. Tähän tuhkaan, jossa he olivat

nähneet viimeisen kipinän sammuvan, sammui heiltä myöskin kaikki

suruttoman vanhuuden toiveet. Sillä kovin oli matala se tupa, jonka he

olivat pitkien vuosien kuluessa vanhan raunioille rakentaneet. Vähäiset

olivat talon tavarat. Puutteellinen oli ympäristö. Ja itse olivat

he murtuneet ja väsyneet. Yksi ainoa onnettomuuden päivä oli vienyt

kaikki, mitä he menneinä vuosinaan olivat rakennelleet.

Saman kohtalon painamana istuivat nuo kaksikin, jotka äsken olivat

uinailleet olevansa nuoria, ja kuuntelivat niitä raskaita, katkeria

sanoja, joilla vanhukset kuvailivat tulta, joka oli hävittänyt heidän

talonsa raunioiksi. Yksinkertaisesta esitystavasta huolimatta tempasi

se tunne, jolla se katkonaisesti kerrottiin ja johon sekaantui köyhän

miehen merkityksettömiä muistoja hävitetystä omaisuudestaan, vieraat

mukaansa, se tuntui painostavan meitä ja riisuvan loisteen meidän

omien haaveidemme harhaluuloilta, ja valtaavan meidät hiljaisella,

uinailevalla surumielisyydellä. Meistä tuntui melkein, että meidän

tietämättämme, kun elimme omaa elämäämme uskoen olevamme onnellisia,

oli täällä, pienellä saarella saaristossa, palanut ja hävinnyt

jotain siitä elonaarteesta, jota me uskoimme koonneen itsellemme

ja omaavamme varmassa säilössä. Elsa tunsi, ikäänkuin hän olisi

menettänyt tässä tulipalossa paljon enemmän kuin nuo vanhukset, ja

kertomuksen kestäessä minä huomasin, että hänen täytyi hillitä itseään,

jott'ei purskahtanut itkuun. Sillä mitäpä merkitsivät nuo huonekalut,

vaatteet ja taloustarpeet? Mitäpä se merkitsi, että kaksi tulipalossa

omaisuutensa menettänyttä ihmistä, joitten elämä oli lähellä loppuaan,

istuivat täällä harmeillen mennyttä omaisuuttaan ja nykyistä niukkaa

toimeentuloaan, jossa kumminkin erotus oli niin vähäpätöinen? Mitä

merkitsee kaikki tuo sen suhteen, ettei hän koskaan, ei koskaan saisi

enää nähdä nuoruutensa saarta sellaisena, kuin hän kerran oli sen

nähnyt?

Niin hän tunsi, ja hän käänsi katseensa minuun, mutta minä en voinut

mitenkään lohduttaa häntä. Sillä minä tunsin kuinka pahasti minä olin

tehnyt, etten minä ollut seurannut ensimäistä aavistustani ja säästänyt

meitä molempia näkemästä ensimäisen onnemme palaneita raunioita. Mutta

minulla ei ollut sydäntä sanoa sitä ja samassa minä tartuin häntä

käsipuoleen ja me kävelimme yhdessä ääneti kerran ympäri saaren.

Meidän suhteen oli käynyt samoin kuin muinoisten sadun lasten, jotka

olivat kerran ihmeiden maassa eksyneet ja sieltä takaisin palatessaan

huomanneet ajan kuluneen ja tehneen ihmiset heidän ympärillään

vanhoiksi ja väsyneiksi. Hiljaa ja haaveillen me istuimme rannalla

katsellen ulapalle. Siellä oli kaikki samallaista, ja istuessamme

siellä, unohdimme uuden rakennuksen ja rappeutuneen saaren selän

taakse. Me muistimme vain asuneemme kolme vuotta tämän ulapan

ympäristöllä, joka kesä uudessa paikassa, ja jonkunlaisella halulla

saada jatkaa, mitä olimme kerran alkaneet, päätimme matkustaa edelleen

toiseen kesäkotiimme, jossa muistimme kaksi pientä tupaa metsässä ja

pienen ruohokentän, jossa meidän ensimäinen poikamme oli valkeissa

vaunuissa nukkunut sinisen kuomun varjossa.

Annoimme soutaa itsemme sinne ja tiesimme nyt soutavamme kohtalomme

rantoja kohti. Sillä tällä kertaa olimme kysyneet edeltäpäin. Tiesimme

vuosien sielläkin lakasseen pois menneisyyden jäljet ja muuttaneen

kaikki.

Tällä pienellä niemekkeellä, jossa nousimme maihin, asui muutamia

vuosia sitten vanha kalastaja vaimoineen. Vaimo kuoli eräänä talviyönä

lumen villisti pyrytessä tuvan ympärillä ja kun vanhuksenkin hetki oli

lyönyt, niin olivat lapset perineet molemmat tuvat metsänreunassa,

soutuveneen ja nuottaveneen rannasta.

Mutta saaristosatuja on niin paljon, ja yksi niistä oli myöskin tuo

satu pienistä, punasista tuvista metsänreunassa. Kun viisikymmentä

vuotta oli kulunut, joksi ajaksi vainajat olivat kerran maan ostaneet,

tuli tilanomistaja, joka sen omisti ja otti sen takaisin. Hän hääti

uuden omistajan tuvistaan ja maaltaan. Ja siksi tuvat oli hajotettu ja

hirret viety pois, entinen perunamaa kasvoi ohdakkeita ja rikkaruohoja

ja maa näytti ikäänkuin tulen turmelemalta.

Molemmat matkustajat, jotka etsivät nuoruutensa onnen jälkiä, seisoivat

taas hävitetyn kodin raunioilla. Näytti ikäänkuin rauniot olisivat

heitä vainonneet. Ja tuon kamalan puserruksen valtaamana, joka

seurasi kaikkia meidän murtuneita haaveitamme, heitti Elsa irti minun

käsivarrestani. Kulkien ylös kuivaa risukumpua lähestyi hän aukkoa,

josta veräjä oli reväisty pois ja jossa ruostunut salparauta vielä

pahtaassa roikkui.

Siellä hän nojautui molemmin käsin veräjänpielustaa vastaan ja samassa

hän antoi vapaasti vaikuttaa kaikkien niiden vaihtelevien tunteittensa,

jotka virtailivat hänen sielussaan, ja purskahti valtavaan itkuun. Hän

nyyhkytti, ikäänkuin elämän kaikki onnettomuudet olisivat syösseet

hänen päänsä yli. Hän työnsi pois minun käteni, kun minä olisin

tahtonut hyväillä häntä, ja hän itki niin kauvan, että minä kävin

kärsimättömäksi ja sanoin, että meidän pitäisi mennä, jotta emme

myöhästyisi laivasta.

Hän ei kuunnellut minua, otti minua vain olkapäistä ja sanoi:

-- Sinä olit oikeassa, meidän ei olisi pitänyt koskaan tulla tänne.

Ja hän tunnusti ajatelleensa kauvan tätä matkaa, hän oli toivonut

sitä vuosikausia, ja sattumalta -- hän ei tiennyt kuinka -- hän oli

tullut ajatelleeksi, että nyt täytyisi sen tapahtua, juuri nyt. Hänen

salaisissa haaveiluissaan oli jollain ihmeellisellä tavalla tämän

matkan ajatukseen yhtynyt ajatus koko meidän elämän onnestamme. Hänestä

oli näyttänyt, ikäänkuin meidän pitäisi kerran tehdä tuo matka,

ikäänkuin hän ei koskaan voisi varmasti tuntea olevansa todellakin

onnellinen, ennenkuin hän saisi nähdä nämä seudut sellaisina, kuin hän

oli kerran haaveissaan ne nähnyt. Hän sanoi olleen tarkoituksena, että

saavuttuamme yhdessä sinne, olisi hän pyytänyt minua, että saisimme

asua vielä yhden kesän siellä. Ja hän tiesi, etten minä olisi voinut

kieltää häneltä sitä pyyntöä. Mutta nyt, kun ei ollut jälellä mitään,

ei mitään kaikesta siitä, joka kerran oli ollut hänen, nyt näytti

ikäänkuin se ikävä olisi murtunut, joka häntä kiinnitti itse elämään.

Minä jäin mykäksi nähdessäni ja kuullessani hänen epätoivoisia

mielenpurkauksiaan, ja minä ymmärsin oikeen hyvin olevani niiden

haaveilujen eli uinailujen edessä, jotka sellaiselle ihmiselle,

jolla on rikas tunne-elämä, sanan oikeassa merkityksessä voivat

merkitä enemmän kuin elämä. Omasta puolestani minä olin todellakin

tuntenut itseni liikutetuksi sekä kaikista muistoista, joita nämä

seudut herättivät, että siitä hävityksestä, joka oli raivonnut meidän

rakkailla seuduillamme. Mutta että asettaa tuo hävitys mihinkään

yhteyteen sen kanssa, mikä minulle oli rakasta ja merkitsevää, se ei

juolahtanut minun mieleenikään. Ja tämän surun purkauksen edessä minä

olin kerrassaan neuvoton.

Minä koetin niitä tavallisia keinoja, joilla mies tapaa saada naisen

surun rauhoittumaan. Minä koetin hyväilyillä.

Mutta Elsa väisti minun kättäni, kun hän huomasi minun

ystävällisyydessäni lohtua, jota hän halveksi, sensijaan, että siinä

olisi ollut myötätuntoisuutta, jota hän etsi. Hänen kasvonsa saivat

päättävän, luoksepääsemättömän ilmeen, ikäänkuin koko hänen olentonsa

olisi ollut sen mielikuvituksen vallassa, joka häntä hallitsi eikä hän

antanut kenenkään häiritä itseään.

Hän katsoi ympärilleen tuota hoitamatonta hiekkakenttää ja samassa

hänen silmänsä kostuivat ja hän lausui myötätuntoisesti:

-- Oi ihmisparkoja!

Hänen oma pettymyksensä vaihtui myötätuntoisuudeksi niitä ihmisiä

kohtaan, joiden onnettomuudesta tämä maakappale oli todistuksena.

Me istuuduimme antaen katseittemme kierrellä sillä kummulla

metsänreunassa, joka muistutti meitä koko kesän huolettomasta

rauhasta. Aloimme keskustelemaan. Ja koetimme mielikuvituksimme

luoda kuvia niistä tapahtumista, joita tämä hävitys oli aiheuttanut.

Tilanomistaja, joka maan omisti, tuli nuoren parin luo, jotka olivat

talon perineet. Hän selitti heille lyhyesti nautintoajan kuluneen

loppuun. Viisikymmentä vuotta oli kulunut ja nyt piti rakennukset

repiä. Hän tahtoi saada maansa takaisin. Sehän oli selvää, ettei siitä

ollut hänelle mitään hyötyä. Hänelle ehkä olisi ollut suurempaa hyötyä

siitä, että olisi vielä kerran myönyt maansa. Mutta hän oli nähnyt,

kuinka heillä oli kesäisin ollut vuokralaisia. Tulot tästä vuokrasta

olivat herättäneet kateutta hänessä ja tämä päähänpisto oli sellaisella

voimalla syöpynyt hänen aivoihinsa, ettei täällä saisi kukaan asua. Maa

on hänen eikä kenenkään muiden.

Ja silloin olivat nuoret, jotka olivat siellä asuneet, saaneet

repiä tupansa maan tasalle, muuttaa ne toiseen saareen ja rakentaa

siellä, jossa rikas voi luovuttaa tilaa köyhän rakennuksille. Mutta

kun viimeinen venelasti oli valmiina jättämään laiturin, oli raivo

vallannut miehen. Ja vuorostaan, käyttäen oikeuttaan, hän oli tarttunut

kirveeseen. Hän kaasi puut, jotka kasvoivat hänen isänsä maalla,

hävitti marjapensaat, riuhtaisi veräjän saranoiltaan ja heitti sen

päällimäiseksi lautalle. Ja ennen poislähtöään hän vyörytti kivet

pikku laiturilta mereen, hävittäen venevalkaman ja meni nauttien siitä

kostonilosta, jott'ei hän vihollisellaan kumminkaan ollut jättänyt

mitään voittoa.

Tästä me puhuimme, mutta koko ajan piileili meidän oma onnettomuutemme

sanojemme takana ja Elsa kauhistui.

-- Olemmeko me sitten, jotka kuljetamme onnettomuutta mukanamme? kysyi

hän.

Minä hymyilin. Vaimoni sanat tuntuivat minusta niin tyhjiltä ja

kiihtyneiltä.

-- Matkustetaanpa meidän kolmannelle paikallemme. Siellähän tiedämme

kaikkien olevan niinkuin on ollutkin, sanoin minä.

Mutta Elsa pudisti vain päätään ja samassa, kun hän äkkiä nousi

seisomaan, sanoi hän:

-- Minä tahdon mennä metsän kautta vanhaa tietämme.

Odottamatta vastaustani hän meni edelläni. Näytti, ikäänkuin hänen

entinen eloisuutensa olisi palannut, ikäänkuin hän nyt olisi pudistanut

itsestään kaiken muitten kärsimysten ja surujen painon, kaiken

sen, joka himmensi muistojemme maata, ja koko tämän ihmeellisen

päivän vainosi meitä kaikki tuska ja viheliäisyys. Hän vei minua

kapeaa polkua suoraan metsään, jossa oksat yhtyivät toisiin oksiin

muodostuen katoksi päittemme päälle. Polku oli pehmoista ja helppoa

kävellä. Auringonpaiste värähteli ympärillämme kosteassa sammalikossa,

muodostellen siihen runkojen ja havujen varjoja. Polku johti pienen

lahdelman pohjukkaan. Lähellä jyrkkää luotoa se leikkautui metsään ja

puut harvenivat rannemmalla, päästäen runsaammin auringon valoa, joka

tapasi erästä avonaista, heikosti viheriöivää aukkoa.

Siihen seisahtui Elsakin ja alkoi etsiskellä puiden rungoista. Ja kun

minä näin hänen hakevan, silloin heräsi minussakin muisto, joka oli

kauvan nukkunut, jota minä tuskin yhteentoista vuoteen olin tullut

muistelleeksikaan.

Oli eräs ilta, jolloin me vielä asuimme siinä tuvassa, joka nyt oli

maan tasalle hävitetty. Muuan elokuun ilta se oli. Ja samaa tietä

kuljimme silloinkin tänne sanoaksemme hyvästit iloiselle kesälle.

Silloin oli vaimoni ottanut mustan nuppineulan vaatteistaan ja pistänyt

sen muutaman petäjän kuoreen.

-- Saapa nähdä, jos se on vielä jälellä, kun ensi kerran tulemme tänne,

oli hän sanonut.

Tämä muisto lensi minun sieluni läpi ja minä tunsin itseni

surumieliseksi. Silloin minä näin vaimoni huudahtaen juoksevan erästä

matalaa petäjää kohti.

Hän otti ruosteisen neulan sen kuoresta ja hän lensi minun kaulaani ja

onnesta itkien suuteli minua. Hän asetti huolellisesti pyhäinjäännöksen

takaisin puun kuoreen. Hänellä ei ollut sydäntä ottaa sitä pois. Ehkä

hänellä oli puhtaasti taikauskoista pelkoa liikuttaa sitä. Mutta kun

hän sen oli löytänyt, hävisi oman pettymyksemme surullinen vaikutus ja

muiden hätä ja tuska pyhkäistiin pois meistä molemmista. Ja ikäänkuin

tämä pieni tapaus olisi tuonut meille tervehdyksen hyviltä hengiltä,

kuljimme me onnellisina palaneiden pihojen yli, jotka eivät olleet

jättäneet meille muuta jälelle, kuin vanhan ruosteisen neulan, joka oli

niin hyvin kätketty, ettei kukaan ollut voinut sitä löytää.