Sillä välin lähestyi se päivä, jota me olimme kauvan ikävöineet,
jolloin meidän lapsemme syntyisi, jolloin se salaisuus, jonka vaimoni
oli jo kauvan sitten ilmaissut, ja joka oli antanut joustavuutta hänen
sielulleen ja siivet hänen toiveilleen, jolloin onni tuli päivän valoon
uudestaan, ainiaaksi asettuisi meidän kotiimme asumaan. Tieto siitä
oli auttanut, että meidän kesämme oli muodostunut niin valoisaksi,
kumminkin minusta näyttää nyt siltä. Mutta minusta näyttää kaikki niin
ihmeelliseltä, kun minä jälestäpäin tunnen saaneeni selvityksen, niin
luonnolliselta ja selvältä, kaiken sen sisällystä, joka tapahtui meidän
välillämme, minä en voinut silloin vähääkään aavistaa.
Meillähän oli jo ennestään kaksi lasta ja minähän olin nähnyt jo monta
liikuttavaa todistusta siitä odottavasta äidinilosta, jota mies, joka
rakastaa vaimoaan, ei koskaan unohda. Mutta minä en ollut koskaan
nähnyt vaimoani niin ilon täyttämänä siitä, mikä tulisi, kuin hän
nyt oli. Hän ei ollut koskaan ennen liikkunut niin hartaan autuuden
valtaamana kuin nyt, ei koskaan ennen hän ollut ymmärtänyt siinä
määrässä siroitella juhlapäiviä meidän jokapäiväiseen elämäämme kuin
hän teki tuon pimeän syksyn kuluessa synkässä kaupungissa, jolloin
satoi lakkaamatta ja koko elämä paitsi meidän näytti niin raskaalta ja
ikävältä, joten ei koskaan ennen ole ollut asian laita.
Meillähän oli kaksi poikaa ja siksihän oli luonnollistakin kutsua tuota
pientä olentoa joka tulisi "tytöksi." Häntä me odotimme, hänestä me
puhuimme. Eräänä päivänä, kun minä tulin työstä kotia päivälliselle,
sanoi vaimoni minulle:
-- Se on minun enkelini, joka tulee, Georg, hän tulee pelastamaan minua.
Niin kauvan minä olin elänyt unohtaen, että joku vaara oli uhannut
meitä, etten minä ensin ymmärtänyt vaimoni sanoja.
-- Pelastamaanko sinua? toistin minä koneellisesti. Mistä?
Hän sai kummallisen ilmeen ikäänkuin hän olisi vetäytynyt itseensä
ajatellakseen, kuinka se voi olla mahdollista, että kaksi ihmistä,
jotka rakastavat toisiaan, voivat ajatella niin kovin erilailla.
-- Oletko sinä jo unohtanut, minkälaista se oli viime talvena? kysyi
hän.
Minä en vieläkään ymmärtänyt, tai minä en tahtonut ymmärtää.
-- Minä uskoin sen olevan ohi, sanoin minä.
-- Uskotko sinä minkään koskaan olevan ohitse? tuli vastaus. Ja hän
lisäsi:
-- Ehkä voi tuo pienokainen, joka tulee, tehdä sen, mitä ei mikään muu
voi.
Tätä lyhyttä keskustelua minä ajattelin usein, ja minä koetin turhaan
saada sitä sopusointuun sen häiritsemättömän onnen kanssa, josta
me nauteimme sinä kesänä, joka oli mennyt. Oliko mahdollista, että
vaimoni noina onnen aurinkoisina päivinä, jotka antoivat värinsä koko
hänen olemukselleen, kätki sellaisen onnettomuuden siementä itseensä,
joka kerran leviäisi koko meidän elämäämme? Oliko se mahdollista?
Eläisikö hän kahta elämää? Voisiko hän samalla kertaa elää keskipäivän
herttaisimmassa auringonpaisteessa ja tuntea samaan aikaan yön olevan
lähellä? Tai kuuluneeko tuo aavistus tai pelko, jonka hän nyt ilmaisi,
vain sellaisiin haaveiluihin, jotka ovat seurauksia hänen tilastaan?
Minä koetin rauhoittaa itseäni viimeisellä vaihtoehtoisella
ajatuksella, mutta se ei tahtonut koskaan oikeen onnistua, ja yhä
enemmän ja enemmän minä aloin näkemään vaimoni elämän uudessa ja
toisellaisessa valossa, siinä, joka lopuksi verhoaisi hänet kokonaan.
Minä en voi kuvailla sitä uutta hellyyden tunnetta, jonka nämä
ajatukset minussa herättivät, joita minä en osaa sanoihin pukea. Ja
minä uskalsin tuskin uskoa, mitä minä itse omilla silmilläni näin, kun
kaikki meni onnellisesti, ja vaimoni vaikean taistelun jälkeen alkoi
vitkalleen tointua, annettuaan elämän tuolle hennolle olennolle, jolle
hän jo alkoi puhua sanoja, joita ei kukaan muu saanut kuulla.
Mutta tyttöä ei koskaan tullut. Tyttö oli, hyvä niinkin, muuttunut
pojaksi, joka sai nimen Sven.