XI.

Sillä välin lähestyi se päivä, jota me olimme kauvan ikävöineet,

jolloin meidän lapsemme syntyisi, jolloin se salaisuus, jonka vaimoni

oli jo kauvan sitten ilmaissut, ja joka oli antanut joustavuutta hänen

sielulleen ja siivet hänen toiveilleen, jolloin onni tuli päivän valoon

uudestaan, ainiaaksi asettuisi meidän kotiimme asumaan. Tieto siitä

oli auttanut, että meidän kesämme oli muodostunut niin valoisaksi,

kumminkin minusta näyttää nyt siltä. Mutta minusta näyttää kaikki niin

ihmeelliseltä, kun minä jälestäpäin tunnen saaneeni selvityksen, niin

luonnolliselta ja selvältä, kaiken sen sisällystä, joka tapahtui meidän

välillämme, minä en voinut silloin vähääkään aavistaa.

Meillähän oli jo ennestään kaksi lasta ja minähän olin nähnyt jo monta

liikuttavaa todistusta siitä odottavasta äidinilosta, jota mies, joka

rakastaa vaimoaan, ei koskaan unohda. Mutta minä en ollut koskaan

nähnyt vaimoani niin ilon täyttämänä siitä, mikä tulisi, kuin hän

nyt oli. Hän ei ollut koskaan ennen liikkunut niin hartaan autuuden

valtaamana kuin nyt, ei koskaan ennen hän ollut ymmärtänyt siinä

määrässä siroitella juhlapäiviä meidän jokapäiväiseen elämäämme kuin

hän teki tuon pimeän syksyn kuluessa synkässä kaupungissa, jolloin

satoi lakkaamatta ja koko elämä paitsi meidän näytti niin raskaalta ja

ikävältä, joten ei koskaan ennen ole ollut asian laita.

Meillähän oli kaksi poikaa ja siksihän oli luonnollistakin kutsua tuota

pientä olentoa joka tulisi "tytöksi." Häntä me odotimme, hänestä me

puhuimme. Eräänä päivänä, kun minä tulin työstä kotia päivälliselle,

sanoi vaimoni minulle:

-- Se on minun enkelini, joka tulee, Georg, hän tulee pelastamaan minua.

Niin kauvan minä olin elänyt unohtaen, että joku vaara oli uhannut

meitä, etten minä ensin ymmärtänyt vaimoni sanoja.

-- Pelastamaanko sinua? toistin minä koneellisesti. Mistä?

Hän sai kummallisen ilmeen ikäänkuin hän olisi vetäytynyt itseensä

ajatellakseen, kuinka se voi olla mahdollista, että kaksi ihmistä,

jotka rakastavat toisiaan, voivat ajatella niin kovin erilailla.

-- Oletko sinä jo unohtanut, minkälaista se oli viime talvena? kysyi

hän.

Minä en vieläkään ymmärtänyt, tai minä en tahtonut ymmärtää.

-- Minä uskoin sen olevan ohi, sanoin minä.

-- Uskotko sinä minkään koskaan olevan ohitse? tuli vastaus. Ja hän

lisäsi:

-- Ehkä voi tuo pienokainen, joka tulee, tehdä sen, mitä ei mikään muu

voi.

Tätä lyhyttä keskustelua minä ajattelin usein, ja minä koetin turhaan

saada sitä sopusointuun sen häiritsemättömän onnen kanssa, josta

me nauteimme sinä kesänä, joka oli mennyt. Oliko mahdollista, että

vaimoni noina onnen aurinkoisina päivinä, jotka antoivat värinsä koko

hänen olemukselleen, kätki sellaisen onnettomuuden siementä itseensä,

joka kerran leviäisi koko meidän elämäämme? Oliko se mahdollista?

Eläisikö hän kahta elämää? Voisiko hän samalla kertaa elää keskipäivän

herttaisimmassa auringonpaisteessa ja tuntea samaan aikaan yön olevan

lähellä? Tai kuuluneeko tuo aavistus tai pelko, jonka hän nyt ilmaisi,

vain sellaisiin haaveiluihin, jotka ovat seurauksia hänen tilastaan?

Minä koetin rauhoittaa itseäni viimeisellä vaihtoehtoisella

ajatuksella, mutta se ei tahtonut koskaan oikeen onnistua, ja yhä

enemmän ja enemmän minä aloin näkemään vaimoni elämän uudessa ja

toisellaisessa valossa, siinä, joka lopuksi verhoaisi hänet kokonaan.

Minä en voi kuvailla sitä uutta hellyyden tunnetta, jonka nämä

ajatukset minussa herättivät, joita minä en osaa sanoihin pukea. Ja

minä uskalsin tuskin uskoa, mitä minä itse omilla silmilläni näin, kun

kaikki meni onnellisesti, ja vaimoni vaikean taistelun jälkeen alkoi

vitkalleen tointua, annettuaan elämän tuolle hennolle olennolle, jolle

hän jo alkoi puhua sanoja, joita ei kukaan muu saanut kuulla.

Mutta tyttöä ei koskaan tullut. Tyttö oli, hyvä niinkin, muuttunut

pojaksi, joka sai nimen Sven.

Pikku-veikon kirja: Avioliittoromaani · 第 16 / 55 题