Vaikka hän ylpeydellä sanoi itseään kahden pojan äidiksi, oli Elsa
kumminkin vielä nuori, ja kun hän miehensä käsipuolessa käveli alas
Strandvägelle, olivat hänen askeleensa joustavia, ja hän painautui
kävellessään lähelle miestään sellaisella liikkeellä, joka osoitti,
että, jos joku painoi alas tuota kaunista päätä, niin sitä eivät
ainakaan elonvuodet tehneet.
Se oli muuan noista Tukholman vaarallisista kevätilloista, jolloin
aurinko heittää lämpymiä säteitään vasta silmuille puhjenneitten
puitten yli, jolloin ihmisiä vilisee kaduilla ikäänkuin silmiä
hivelevässä leikissä, jolloin puistoravintolat viekottelevat vanhoja
aviopareja leikkimään vastanaineiden tai kihloissa olevien viehkeää
osaa, jolloin taivas on sininen ja jääpalaset tanssivat virtaa alas
ja jolloin talvi näyttää paenneen niin kauvas, ikäänkuin se ei enää
koskaan palaisikaan ja kevät lupaa sellaista kesää, jommoista kukaan ei
ole koskaan elänyt.
Oli eräs sellainen ilta, jolloin Elsa viekotteli miehensä kävelylle
aina Djurgårdsbrunnille saakka, houkutteli hänet telefonoimaan siitä
kotia ja tarjoamaan sitten pienen illallisen eräässä ulkoravintolan
pitkähkössä huoneessa, jonka valkoiset uutimet antoivat sille
viehätyksensä ja josta sai nähdä nuorteaan vihantaan pukeutuneiden
puiden yli, joitten oksien lomitse ilta-aurinko paistoi pitkien
varjojen väleissä.
Tämä oli yksi meidän suosituimmista huveistamme, ja mitä harvemmin me
lasten kasvettua suuremmiksi tahdoimme antautua sille ja jättää heidät
yksin kotia, sitä enemmän me nauteimme tällaisesta illasta, joka toi
mukanaan niin paljon iloisuutta ja sellaista hurmaa, joka on nuoruuden
jokapäiväistä ruokaa ja vuosien kuluessa muuttuu vain juhlahetkiksi,
jotka niin huolella tahtoo kätkeä muistiinsa.
Juuri tästä illasta minä myöskin muistan Elsaa niin hyvin.
Iloisena ja hyvillään sohvan kulmaan kyyristyneenä hän istui nauttien
vitkalleen viimeisestä samppanjalasistaan. Hän muistutti siinä kissan
pentua, joka odottaa hyväilyjä tai leikkitoveria. Ja minä istuin häntä
vastapäätä nautinnolla poltellen hyvää sikaaria, antaen katseeni
seurata puiden varjoissa vipajavaa auringonpaistetta. Minä tunsin
itseni onnelliseksi ja tyytyväiseksi, mutta minä olin tehnyt viime
aikoina paljon työtä ja minua melkein häiritsi se, että minun vaimoni
istui ikävöiden minun kokonaan antautuvan hänen mielialansa mukaan.
Sillä hän itse oli vallattomalla tuulella. Hän näytti, ikäänkuin hän
olisi tahtonut juosta ympäri huoneita, leikkiä, riehua ja antaa ottaa
kiinni itseään; hän ikävöitsi jotain uutta, jotain tavatonta, himoitsi
niin tyttömäisesti onnen kuolematonta mielettömyyttä, joka juuri kuului
siihen, jota minä hänessä kaikkein enimmän rakastin. Mutta minä en
voinut tempautua mukaan, vaikka kuinka mielelläni olisin tahtonutkin.
Oli ikäänkuin paha aavistus tai vastustamaton raskasmielisyys olisi
minussa vahtinut estäen minua kokonaan seuraamasta hänen tunteittensa
lentoa. Jälestäpäin voi muistaa sellaista ja voi syyttää itseään siitä,
mitä silloin on laiminlyönyt, kun on rikoksen tehnyt. Minä muistan
vieläkin, että minä silloin ymmärsin hänen mielialaansa, josta sitten
seurasi, että minä tiedän, mitä teitä hänen haaveensa kulkivat.
Hieman pahoillaan siitä, ettei meidän tunteemme, niinkuin tavallisesti,
liikkuneet samassa tahdissa, istui hän hiljaa nauttien viimeisestä
samppanjalasistaan, ja hänen siinä niin istuessaan liukuivat hänen
hourailevat ajatuksensa lempeässä, uinailevassa mielialassa, ja kun
hän katsoi miestään, jonka ohimohiukset jo olivat jokseenkin harmajia,
näki hän ikäänkuin unessa sen päivän, jolloin me monta vuotta sitten
olimme soutaneet eräälle aurinkoiselle saarelle saaristossa, jonka
puitten lomitse meidän ensimäinen, valoisa kesäkotimme häämöitti. Hän
katsoi ja katsoi. Kuva muuttui niin selväksi ja varmaksi, että hän oli
erottavinaan jokaisen pensaan ja jokaisen puun, kaikki, aina hienoimmat
valon ja varjojen vivahduksetkin, kun aurinko heitti säteitään
tuon harmajan rakennuksen pärekaton yli. Hän näki ulapan laajenevan
äärettömään sineen, ja siellä, missä se hyväillen sulki saaren
syliinsä, aallot tuudittelivat kuvastimessaan vaaleiden koivujen,
tummien tammien ja kuusien kuvia, jotka näyttivät vedessä melkein
mustilta.
Kuinka usein hän olikaan kertonut minulle näiden muistojensa
kummallisen selviä kuvia, joka oli hänellä omituista! Minä voin nähdä
hänen uinailunsa paremmin ja selvimpinä nyt, kuin minä silloin näin.
Varmaa on, että hän näki kaikkea tätä kunnes hänen haaveileva
mielialansa hävisi ja minä huomasin kuumien kyyneleiden vierivän hänen
silmistään. Äkkinäisellä liikkeellä hän tyhjensi viimesen lasistaan ja
solahtaen sohvalta hän painoi päänsä minun polviini.
Ikäänkuin hänen tunteensa olisivat samassa vallanneet minutkin
tai ikäänkuin meidän ajatuksemme olisivat yhtyneet toisiinsa
menneisyydessä, jolloin elämän onnen unelmat hyväilivät meitä molempia,
valtasi minutkin kerrassaan toisellainen mieliala, kuin minulla äsken
oli ollut ja siinä minä hiljaa laskin käsivarteni hänen kaulalleen ja
kysyin hyväillen hänen poskeaan:
-- Mitä sinä ajattelet?
-- Minä ajattelen meidän ensimäistä kesäämme.
Samassa silmänräpäyksessä minusta tuntui kuin minäkin olisin ajatellut
sitä samaa. Minun väsymykseni hävisi kuin tuulen viemänä ja minä
kohotin liikutettuna hänen päätään ja suutelin häntä huulille.
Ja samassa istui Elsakin nyt suorana.
Uuden ja tavattoman halu, joka mursi jokapäiväisen yksitoikkoisuuden,
sekoittui hetkeksi menneisyyden muistoihin, ja hän sanoi sellaisella
äänensävyllä, jota ei voi vastustaa:
-- Minä tahdon mennä sinne, Georg! Minä tahdon matkustaa sinne!
Samassa minä tunsin muuttuneeni todellisuuteen. Minun mielialani
ehkä oli kerrassaan samallainen kuin vaimonikin. Mutta minä tunsin
samalla kertaa odottavan pettymyksen kummallista tunnetta, joka
kohoutuu sieluumme ja hillitsee elämän jännittävimmällä hetkellä
meidän haaveitamme. Minä peräydyin kutsumasta nuoruutta eloon,
ikäänkuin minä olisin peljännyt sen sijaan kohtaavani tuskaa, jota
minä tahdoin väistää mistä hinnasta tahansa. Minä tunsin olevani niin
varma aavistuksestani, että tuo vaimoni viaton ehdotus, pieni matka
saaristoon, sille paikalle, jossa minä tunsin jokaisen lahden, jokaisen
salmen, niin jopa kivetkin ulapan pohjassa, näytti minusta sisältävän
jotain niin tärkeää ja ratkaisevaa, että minun täytyi tarkkaan harkita,
ennenkuin minä voin tehdä niin turmiollista päätöstä. Mutta samalla
kertaa minä näin pelkän ajatuksenkin siitä täyttävän vaimoni niin
suurella ihastuksella, etten minä voinut kieltää. Siksi minä myönsinkin
ja suljin hänet syliini kätkeäkseni omaa mielipahaani.
Mutta meidän kulkiessamme kotia uhkui koko Elsan olento nuoruuden
eloisuutta. Hän ei ollut huomannut vähääkään sitä, mitä minä
todellisuudessa tunsin. Ikäänkuin hän olisi kulkenut suurinta onneaan
kohti, niin loistivat hänen ilmeensä heijastaen sitä eloisaa tunnetta,
jossa hän yhdisti menneisyyden nykyisyyteen. Ja minussa liikkui niin
tuskainen tunne ajatellessani, että minun pahat aavistukseni kumminkin
toteutuisi, etten minä voinut hillitä ajatuksiani.
-- Oletko sinä varma siitä, että matkamme muodostuu sellaiseksi, kuin
sinä olet odottanut? kysyin minä.
Hän säpsähti, ja hänen kasvojensa ilmeet muuttuivat melkein
katkeroituneiksi, kun hän vastasi:
-- Miksi sinä aina masennat minua?
-- Teenkö minä todellakin niin?
Hän muuttui heti taas hyväksi.
-- Ei, sanoi hän. Mutta minä olin juuri nyt niin onnellinen.
Minä vedin ääneti hänet lähemmäs itseäni. Hänen uskonsa sai minut
unohtamaan epäilykseni, ja minun mielikuvituksissani muodostui meidän
vähäpätöisestä matkastamme kerrassaan ihmeellisiä haamuja, ikäänkuin
pieniä läheisiä saaria olisi kohoutunut taivasta kohden kangastellen
eriskummallisessa loisteessa.