VIII.

Vaikka hän ylpeydellä sanoi itseään kahden pojan äidiksi, oli Elsa

kumminkin vielä nuori, ja kun hän miehensä käsipuolessa käveli alas

Strandvägelle, olivat hänen askeleensa joustavia, ja hän painautui

kävellessään lähelle miestään sellaisella liikkeellä, joka osoitti,

että, jos joku painoi alas tuota kaunista päätä, niin sitä eivät

ainakaan elonvuodet tehneet.

Se oli muuan noista Tukholman vaarallisista kevätilloista, jolloin

aurinko heittää lämpymiä säteitään vasta silmuille puhjenneitten

puitten yli, jolloin ihmisiä vilisee kaduilla ikäänkuin silmiä

hivelevässä leikissä, jolloin puistoravintolat viekottelevat vanhoja

aviopareja leikkimään vastanaineiden tai kihloissa olevien viehkeää

osaa, jolloin taivas on sininen ja jääpalaset tanssivat virtaa alas

ja jolloin talvi näyttää paenneen niin kauvas, ikäänkuin se ei enää

koskaan palaisikaan ja kevät lupaa sellaista kesää, jommoista kukaan ei

ole koskaan elänyt.

Oli eräs sellainen ilta, jolloin Elsa viekotteli miehensä kävelylle

aina Djurgårdsbrunnille saakka, houkutteli hänet telefonoimaan siitä

kotia ja tarjoamaan sitten pienen illallisen eräässä ulkoravintolan

pitkähkössä huoneessa, jonka valkoiset uutimet antoivat sille

viehätyksensä ja josta sai nähdä nuorteaan vihantaan pukeutuneiden

puiden yli, joitten oksien lomitse ilta-aurinko paistoi pitkien

varjojen väleissä.

Tämä oli yksi meidän suosituimmista huveistamme, ja mitä harvemmin me

lasten kasvettua suuremmiksi tahdoimme antautua sille ja jättää heidät

yksin kotia, sitä enemmän me nauteimme tällaisesta illasta, joka toi

mukanaan niin paljon iloisuutta ja sellaista hurmaa, joka on nuoruuden

jokapäiväistä ruokaa ja vuosien kuluessa muuttuu vain juhlahetkiksi,

jotka niin huolella tahtoo kätkeä muistiinsa.

Juuri tästä illasta minä myöskin muistan Elsaa niin hyvin.

Iloisena ja hyvillään sohvan kulmaan kyyristyneenä hän istui nauttien

vitkalleen viimeisestä samppanjalasistaan. Hän muistutti siinä kissan

pentua, joka odottaa hyväilyjä tai leikkitoveria. Ja minä istuin häntä

vastapäätä nautinnolla poltellen hyvää sikaaria, antaen katseeni

seurata puiden varjoissa vipajavaa auringonpaistetta. Minä tunsin

itseni onnelliseksi ja tyytyväiseksi, mutta minä olin tehnyt viime

aikoina paljon työtä ja minua melkein häiritsi se, että minun vaimoni

istui ikävöiden minun kokonaan antautuvan hänen mielialansa mukaan.

Sillä hän itse oli vallattomalla tuulella. Hän näytti, ikäänkuin hän

olisi tahtonut juosta ympäri huoneita, leikkiä, riehua ja antaa ottaa

kiinni itseään; hän ikävöitsi jotain uutta, jotain tavatonta, himoitsi

niin tyttömäisesti onnen kuolematonta mielettömyyttä, joka juuri kuului

siihen, jota minä hänessä kaikkein enimmän rakastin. Mutta minä en

voinut tempautua mukaan, vaikka kuinka mielelläni olisin tahtonutkin.

Oli ikäänkuin paha aavistus tai vastustamaton raskasmielisyys olisi

minussa vahtinut estäen minua kokonaan seuraamasta hänen tunteittensa

lentoa. Jälestäpäin voi muistaa sellaista ja voi syyttää itseään siitä,

mitä silloin on laiminlyönyt, kun on rikoksen tehnyt. Minä muistan

vieläkin, että minä silloin ymmärsin hänen mielialaansa, josta sitten

seurasi, että minä tiedän, mitä teitä hänen haaveensa kulkivat.

Hieman pahoillaan siitä, ettei meidän tunteemme, niinkuin tavallisesti,

liikkuneet samassa tahdissa, istui hän hiljaa nauttien viimeisestä

samppanjalasistaan, ja hänen siinä niin istuessaan liukuivat hänen

hourailevat ajatuksensa lempeässä, uinailevassa mielialassa, ja kun

hän katsoi miestään, jonka ohimohiukset jo olivat jokseenkin harmajia,

näki hän ikäänkuin unessa sen päivän, jolloin me monta vuotta sitten

olimme soutaneet eräälle aurinkoiselle saarelle saaristossa, jonka

puitten lomitse meidän ensimäinen, valoisa kesäkotimme häämöitti. Hän

katsoi ja katsoi. Kuva muuttui niin selväksi ja varmaksi, että hän oli

erottavinaan jokaisen pensaan ja jokaisen puun, kaikki, aina hienoimmat

valon ja varjojen vivahduksetkin, kun aurinko heitti säteitään

tuon harmajan rakennuksen pärekaton yli. Hän näki ulapan laajenevan

äärettömään sineen, ja siellä, missä se hyväillen sulki saaren

syliinsä, aallot tuudittelivat kuvastimessaan vaaleiden koivujen,

tummien tammien ja kuusien kuvia, jotka näyttivät vedessä melkein

mustilta.

Kuinka usein hän olikaan kertonut minulle näiden muistojensa

kummallisen selviä kuvia, joka oli hänellä omituista! Minä voin nähdä

hänen uinailunsa paremmin ja selvimpinä nyt, kuin minä silloin näin.

Varmaa on, että hän näki kaikkea tätä kunnes hänen haaveileva

mielialansa hävisi ja minä huomasin kuumien kyyneleiden vierivän hänen

silmistään. Äkkinäisellä liikkeellä hän tyhjensi viimesen lasistaan ja

solahtaen sohvalta hän painoi päänsä minun polviini.

Ikäänkuin hänen tunteensa olisivat samassa vallanneet minutkin

tai ikäänkuin meidän ajatuksemme olisivat yhtyneet toisiinsa

menneisyydessä, jolloin elämän onnen unelmat hyväilivät meitä molempia,

valtasi minutkin kerrassaan toisellainen mieliala, kuin minulla äsken

oli ollut ja siinä minä hiljaa laskin käsivarteni hänen kaulalleen ja

kysyin hyväillen hänen poskeaan:

-- Mitä sinä ajattelet?

-- Minä ajattelen meidän ensimäistä kesäämme.

Samassa silmänräpäyksessä minusta tuntui kuin minäkin olisin ajatellut

sitä samaa. Minun väsymykseni hävisi kuin tuulen viemänä ja minä

kohotin liikutettuna hänen päätään ja suutelin häntä huulille.

Ja samassa istui Elsakin nyt suorana.

Uuden ja tavattoman halu, joka mursi jokapäiväisen yksitoikkoisuuden,

sekoittui hetkeksi menneisyyden muistoihin, ja hän sanoi sellaisella

äänensävyllä, jota ei voi vastustaa:

-- Minä tahdon mennä sinne, Georg! Minä tahdon matkustaa sinne!

Samassa minä tunsin muuttuneeni todellisuuteen. Minun mielialani

ehkä oli kerrassaan samallainen kuin vaimonikin. Mutta minä tunsin

samalla kertaa odottavan pettymyksen kummallista tunnetta, joka

kohoutuu sieluumme ja hillitsee elämän jännittävimmällä hetkellä

meidän haaveitamme. Minä peräydyin kutsumasta nuoruutta eloon,

ikäänkuin minä olisin peljännyt sen sijaan kohtaavani tuskaa, jota

minä tahdoin väistää mistä hinnasta tahansa. Minä tunsin olevani niin

varma aavistuksestani, että tuo vaimoni viaton ehdotus, pieni matka

saaristoon, sille paikalle, jossa minä tunsin jokaisen lahden, jokaisen

salmen, niin jopa kivetkin ulapan pohjassa, näytti minusta sisältävän

jotain niin tärkeää ja ratkaisevaa, että minun täytyi tarkkaan harkita,

ennenkuin minä voin tehdä niin turmiollista päätöstä. Mutta samalla

kertaa minä näin pelkän ajatuksenkin siitä täyttävän vaimoni niin

suurella ihastuksella, etten minä voinut kieltää. Siksi minä myönsinkin

ja suljin hänet syliini kätkeäkseni omaa mielipahaani.

Mutta meidän kulkiessamme kotia uhkui koko Elsan olento nuoruuden

eloisuutta. Hän ei ollut huomannut vähääkään sitä, mitä minä

todellisuudessa tunsin. Ikäänkuin hän olisi kulkenut suurinta onneaan

kohti, niin loistivat hänen ilmeensä heijastaen sitä eloisaa tunnetta,

jossa hän yhdisti menneisyyden nykyisyyteen. Ja minussa liikkui niin

tuskainen tunne ajatellessani, että minun pahat aavistukseni kumminkin

toteutuisi, etten minä voinut hillitä ajatuksiani.

-- Oletko sinä varma siitä, että matkamme muodostuu sellaiseksi, kuin

sinä olet odottanut? kysyin minä.

Hän säpsähti, ja hänen kasvojensa ilmeet muuttuivat melkein

katkeroituneiksi, kun hän vastasi:

-- Miksi sinä aina masennat minua?

-- Teenkö minä todellakin niin?

Hän muuttui heti taas hyväksi.

-- Ei, sanoi hän. Mutta minä olin juuri nyt niin onnellinen.

Minä vedin ääneti hänet lähemmäs itseäni. Hänen uskonsa sai minut

unohtamaan epäilykseni, ja minun mielikuvituksissani muodostui meidän

vähäpätöisestä matkastamme kerrassaan ihmeellisiä haamuja, ikäänkuin

pieniä läheisiä saaria olisi kohoutunut taivasta kohden kangastellen

eriskummallisessa loisteessa.

Pikku-veikon kirja: Avioliittoromaani · 第 13 / 55 题