Minä istuin kauvan pitäen tätä kirjettä kädessäni, ja se hellyyden
laine, joka kumpusi minua vastaan, oli niin voimakas, että se
tukehdutti kaikki kysymykset ja houkutteli minut kulkemaan ympäri
tutussa ympäristössäni, jossa ei mikään näyttänyt muuttuneen, ja ei
myöskään ollut mitään, sellaisella tunteella ikäänkuin minä olisin
ollut paljon enemmän kuin satujenprinssi, joka länsituulen siivillä oli
saavuttanut Onnenautuuden saaren.
Minä olin kysynyt, miksi minun vaimoni näytti niin muuttuneen, ja minä
en ollut saanut mitään vastausta siihen. Minä olin vain saanut uuden
todistuksen hänen hellyydestään, ja rakkaushan on aina sellainen, ettei
se välitä mistään muusta kuin itsestään, ja kaikki kysymykset, jotka se
sen ohessa asettaa, eivät tarkoita mitään muuta kuin varmuutta, jota
ilman se ei itsekään voi olla olemassa. Siksi tuo pieni kirje ratkaisi
meille kaikki, vaikkei se selittänyt mitään, ja mykän kiitollisuuden
valtaamana minä menin kirjeen luettuani vaimoni luo onnellisena, että
minä voin kokonaan luottaa häneen.
Me emme puhuneet myöskään paljon tästä kirjeestä, mutta me kumpanenkin
tunsimme huojennusta siitä, että se oli tullut kirjoitetuksi, ja illoin
me istuimme kauvan valveilla, kun lapset jo olivat menneet nukkumaan.
Minä muistan, kuinka hän lauloi tähän aikaan, lauloi, ikäänkuin hän ei
olisi koskaan laulanut kellekään muille kuin minulle. Ja minä istuin
antaen sävelten hyväillä sieluani, kun minä itsekseni ihmettelin,
kuinka se oli mahdollista, että apeamielisyys oli hiipinyt meidänkin
välillemme.
Kuinka päivät menivät, sitä minä en tiedä. Minä en huomannut, että
ne olivat tulleet pitemmiksi, että lumi valui katolta vetenä ja että
Humlegården puut olivat alkaneet tulla silmuille. Minä kaipasin pian,
ettei talvea kestänyt kauvemmin, kun lamppu voitiin sammuttaa aikasin ja
kevätillat alkoivat.
-- Oletko sinä huomannut, sanoi minun vaimoni eräänä aamuna, että minä
olen nyt iloisempi kuin ennen, ja etten minä koskaan enää itke?
Minä olin sen huomannut.
Mutta ihminen on epäkiitollinen, kun on välttynyt vaarasta, ja
hänen huomaamattaan minä olin sitä ajattelematta nauttinut hänen
muutoksestaan.
-- Sinä ehkä itket sen sijaan, kun ei kukaan näe? vastasin minä.
Ja minä tunsin pistoksen vanhasta epäilyksestäni heräävän itsessäni.
Mutta minun vaimoni ei sitä huomannut. Hän seisoi minun edessäni niin
säteilevänä ja nuorena, ikäänkuin ei pieninkään pilvenhattara olisi
himmentänyt hänen otsaansa. Ja hänen huulillaan leikki hymy, jonka minä
tunsin ennen nähneeni. Minä en vain voinut muistaa milloin.
-- Minä en enää itke, sanoi hän. Ja hänen äänessään oli melkein
ärsyttävä sointu, kun hän lisäsi:
-- Se on myöskin minun salaisuuteni.
Minä seurasin hänen ääntään ymmärtämättä hänen sanojaan. Minä olin
iloinen ja onnellinen tuntiessani elämän jälleen hymyilevän ja suovan
meille iloa.
Koko tämä aikakausi ei jättänyt mitään muuta jälkeä meidän
yhteiselämäämme, kun että se muuttui sydämellisemmäksi ja ikäänkuin
varovaisemmaksi kuin koskaan ennen. Minä en voi enää sanoa, millä
tavalla minä koettaisin itselleni selittää tuota ihmeellistä,
onnellisen avioliiton välitapausta. Varmaa on, etten minä silloin
voinut vähääkään aavistaa siihen kätkeytyvää tulevaisuuden surullisen
tragedian siementä.