Tämä aika oli ainoa, jolloin meidän onnemme todellakin oli voinut
murtua, ja minä uskon, että me molemmat tunsimme sen yhtä voimakkaasti,
ikäänkuin turmelevat voimat olisivat vimmatusti taistelleet meidän
elämästämme. Kokonainen päivä kului, jolloin emme vaihtaneet sanaakaan
keskenämme. Mutta illalla, kun meidän olisi ollut mentävä levolle,
vaivuimme me toistemme syliin ja itkimme voimatta sanaakaan puhua.
Tämän jälkeen muuttui kaikki entiselleen. Mutta se kysymys, joka minua
poltti: "Mitä se on? mitä se voi olla?" oli ja jäi vastausta vaille.
Kuitenkin minä olin rauhallisempi tuntiessani tuskaa kertomattomista
ajatuksistani ja odotin samalla kertaa ikäänkuin ratkaisua niille.
Kaksi päivää tämän jälkeen minä löysin seuraavan kirjeen pöydältäni.
Minä muistan avanneeni sen tuskaisella tunteella, ikäänkuin tämä paperi
olisi voinut paljastaa minulle jonkun salaisuuden, jolla olisi voimaa
murtaa koko minun elämäni. Mutta samalla kertaa minua poltteli halu
saada vastaus kysymykseeni: "Miksei hän ole onnellinen? Voiko samalla
kertaa olla onnellinen ja onneton?"
Kirje kuului näin:
Minun oma rakkaani!
Että minä ja sinä olemme voineet vaihtaa sellaisia sanoja! Se
on mahdollista vain, että se on tapahtunut! Minusta tuntui se
ensin ikäänkuin aurinko olisi sammunut ja minä en koskaan enää
saisi nähdä päivän valoa. Ja minä mietein ja mietein, kuinka minä
voisin saada sinut jälleen hyväksi minua kohtaan ja kuinka tuo
kaikki voisi hävitä, niinkuin ei sitä olisi koskaan ollutkaan.
Mutta minä näin sitten, että sinä olit kumminkin minulle hyvä
sydämestäsi, vaikkei se siltä näyttänytkään, ja minä aloin
ymmärtää, ettet sinä koskaan voinut muuttua toisenlaiseksi, että
se oli vain tuo, etten minä voinut vastata sinun kysymyksiisi,
joka sai sinut murtumaan ja katkeroitumaan ja siksi sinä löit
sokeasti tietämättä, että sinä voit saattaa minulle niin kipeitä
tuskia kuin sinä teit. Minä en tiedä nytkään, mitä minä sinulle
vastaisin, mutta sinä et saa ihmetellä, että minä kirjoitan
sinulle. Minä teen sen siksi, että jos minä koettaisin tästä
puhua sinulle, niin minä en koskaan voisi sanoa puoleksikaan,
mitä minä tahtoisin.
Minulla olisi niin paljon sanottavaa, Georg, niin paljon, jota en
minä koskaan saa sanotuksi, ei sinulle eikä kenellekään muulle
siksi, että minä tiedän, etten minä koskaan voi sitä sanoa. Minä
olen aina ollut sellainen, Georg, ja minä tulen myöskin aina
olemaan sellainen.
Toisinaan, kun minä ajattelen minkälainen sinä olet minua
kohtaan, puhut kaikki etkä salaa vähääkään sydämeesi, silloin
tuntuu minusta, että minä olen vain kaiku sinusta, minä olen niin
köyhä, ettei minulla ole mitään antaa sinulle takaisin. Ja kun
sinä olet sanonut minulle, ettei se ole niin, silloin minä olen
tuntenut itseni niin onnelliseksi, Georg, niin onnelliseksi ja
rikkaaksi. Ja minä tiedän antaneeni sinulle kaikki, mitä minä
voin antaa ja kaikki, mitä minulla on antaa.
Mutta kun sinä näet minun istuvan tuijottaen omaan sieluuni,
kuten sinä tapaat sanoa, niin silloin sinä saat tietää, etten
minä tee mitään muuta kuin mitä minä aina olen tehnyt, kaikkein
onnellisempana ollessanikin, paljon ennen, kuin sinä tunsitkaan
minua ja ennen kuin minun todellinen elämäni alkoikaan. Ja jos
minä itken, älä luule, että minä olen onneton. Se, jota minä
silloin ajattelen ei tee minua onnettomaksi. On vain jotain,
jota minun täytyy toisinaan ajatella siksi, että minä tiedän sen
tulevan ja siksi, että minä aina sen tiedän.
Mutta älä kysy minulta enempi siitä, sillä minä en kumminkaan
voi vastata sinulle. Jospa minä voisinkin, oi, jospa minä
voisin, silloinhan kuivuisi minun kyyneleeni itsestään. Ehkei
se ole mitään, ehkä se johtuu vain siitä, että minä olen liian
onnellinen.
Mutta minä tahdon, että sinä uskot minua, kun minä sanon sinulle,
ettei sinun tarvitse peljätä olevan mitään salaista ja kätkettyä
minun sielussani, jota minä kätken ja säilyttäisin salassa siksi,
ettet sinä voisi saada sitä nähdä. Se on vain sitä, etten minä
voi. Älä pyydä minua puhumaan, rakasta vain minua sellaisena kuin
minä olen. Pidä minusta kuin pienestä tytöstä ja ystävästäsi,
joka ei pyydä enempää kuin saada kulkea sinun rinnallasi niin
kauvan kuin Jumala sallii minun saada elää ja sitten saada kuolla
ja uinua rauhassa kaikkien muitten paitsi ei sinun unohtamana.
Sillä älä sinä unohda minua koskaan ja se on se ainoa kuolematon
elämä, jota minä pyydän.
Mutta minä toivon toisinaan jotain. Ja se on, että sinä ja minä
olisimme vanhoja ja harmajahapsisia ja että meidän lapsemme
olisivat oikeen vanhoja. Minä olen niin paljon äiti, että minä
toivoisin meidän poikiemme olevan täysikasvusia, ja minä saisin
mennä heidän koteihinsa ja hoitaa pienokaisia, ottaa pienokaisia,
oikeen pieniä ja avuttomia lapsia käsivarsilleni, ja nähdä,
että minä elän hieman niissäkin. Minun poikani ovat niin isoja
nyt ja kohta he eivät enää tarvitse minua. Mutta se olisi niin
hyvä olla vanha ja vaeltaa yhdessä sinun kanssasi odottaen sitä
päivää, jolloin tuo suuri rauha tulisi. Minusta tuntuu, että minä
rakastaisin sinua moninverroin enemmän, jos sinä olisit vanha
ja harmajahapsinen eikä kukaan voisi katsoa sinua samallaisilla
silmillä kuin minä, ja minä saisin istua ajatellen, ettei kukaan
ole paremmin sinua omistanut kuin minä ja siksi ei kukaan oikein
tietäisi kuka sinä olit.
Nyt minä olen sanonut sinulle niin paljon, ja sitä, jota sinä
olet minun pyytänyt sanomaan, en minä ole kumminkaan sanonut.
Mutta älä ajattele sitä, Georg, ajattele vain, että minä rakastan
sinua nyt niinkuin aina olen tehnyt, ja että se, jota minä nyt
tunnen sinulle, on suurempaa kuin koskaan sanoilla voidaan
ilmaista, enempi kuin sinä koskaan itsekään olet tiennyt. Sillä
sinun luonasi ja täällä on minun paikkani, ja minulla on kaikki,
mitä kellään naisella on ollut tai koskaan voi saavuttaa, niin
hän ei koskaan tulisi niin onnelliseksi kuin minä olen nyt. Älä
luule toisin, sillä silloin sinä teet minut onnettomaksi kuin
sinä voit uskoa tai aavistaakaan.
Sinun vaimosi.