Kuinka kauvan tätä aikaa kesti, sitä minä en varmasti muista. Minä
tiedän vain muistavani sitä kuin pitkää, hirmuista lumetonta talvea,
pitkänä, mustana viivana meidän elämässämme, joka näyttää minusta
tyhjältä ja ajatuksettomalta. Jälestäpäin minä olen nähnyt kuoleman
tempaavan rakkaimpani, minkä minä omistin, minun sylistäni, minä olen
nähnyt ystävieni kuolevan, minä olen tuntenut yksinäisyyttä kaikessa,
minkä edestä minä olisin tahtonut henkisesti kuolla tai elää. Mutta
mitään tuohon talveen verrattavaa minä en ole koskaan elänyt, siksi,
että minä silloin uskoin Elsan olevan minulta pois menemäisillään, ja
siksi, että tämä ajatus oli pahempi kuin mikään, jota muut ihmiset
olisivat voineet minulle aiheuttaa tai mitään pahempaa yleensä minulle
ei olisi voinut elämässä tapahtua.
Tämä aika oli niin katkera siksi, että minä silloin ainoan kerran
elämässäni olin kovasydäminen häntä kohtaan, ja minä muutuin senvuoksi
kovasydämiseksi, etten minä parempaa ymmärtänyt. Minä päätin sulkeutua
itseeni niinkuin hänkin oli tehnyt, sillä minä olin mieliharmin
vallassa; lopulta suuttumus puhkesi ääneensä ja kovia sanoja vapisi
ilmassa meidän ympärillämme.
Minä huomasin hänet eräänä päivänä kyynelissä, ja minä sanoin
sellaisella äänensävyllä, joka ei enää ollut minun:
-- Kuinka kauvan sinä luulet minun tätä kestävän?
Samassa silmänräpäyksessä, kuin minä olin sen sanonut, minä kaduin
sanojani ja minä en unohda koskaan sitä pelon ilmettä, joka kerrassaan
jäykisti hänen kasvonsa.
-- Mitä sinä tarkoitat? kysyi hän.
-- Mitä sanoinkin.
Ikäänkuin pahahenki olisi puhunut minun suustani, ja minä en voinut
sitä hillitä. Kaikki, mitä minä olen kärsinyt, kohosi minun sieluuni
ikäänkuin se olisi tahtonut minut tukehduttaa, ja minä tunsin ikäänkuin
voitonriemua, että minä olin tehnyt vaimolleni niin paljon pahaa.
-- Mene sitten, sanoi hän, jätä minut. Miksi sinä olet koskaan
tullutkaan minun luokseni?
Hän ei itkenyt, kun hän meni. Mutta kesken vihaani minä tunsin
ajattelemattomissa sanoissani valmistaneeni hänelle niin suurta tuskaa,
etten minä itse koskaan ollut tuntenut tai tulisi koskaan tuntemaankaan
sellaista. Mutta minä pudistin itsestäni tämän ajatuksen ja turvauduin
siihen loukattuun ylpeyteen, joka ei suinkaan tee ihmistä kykeneväksi
torjumaan onnettomuutta, vaan antaa mietittäväksi kenen syy se on.
-- Hänen syynsähän se on, sanoin minä itselleni, jos meidän onnemme
murtui. Mitä minä olen tehnyt, jotta hänen tarvitsisi olla onneton
ja kiusata minua, ettei sano minulle syytä? Hän ei rakasta minua
kauvemmin. Sellaistahan se on elämän kulku. Kaunis tulee rumennetuksi.
Se, joka on onnellinen, ei saa olla sitä kauvemmin.
Tällaisten ajatusten taakse minä kätkin todelliset tunteeni, joita
hän oli aina täydentänyt. Minä luulin olevani oikeutettu suuttumaan,
ja minä katsoin sen, mitä minä olin sanonut, saaneen vielä kovemman
vastauksen kuin itse sanat olisivat ansainneet.
Se oli satu Paratiisin päivistä, jotka olivat jo ohi.