Tähän aikaan meidän poikamme olivat jo kasvaneet suuriksi miehiksi.
Olof oli jo alkanut käydä koulua eikä Svantekaan ollut kaukana, ennen
kuin hän myöskin saisi alkaa jyrsimään tiedonpuun kuivia pähkinöitä.
Tähän aikaan alkoivat ensikerran nuo tummat hetket käydä minun
vaimolleni ylivoimaisiksi ja useimmin kuin kerran minä näin itkun
jälkiä hänen kasvoillaan. Hän vältteli minua rauhallisella tavallaan
ja hän teki sen siksi, jotten minä sellaisista tapauksista saisi aihetta
alkaa kysellä häneltä. Minä en voi koskaan unohtaa sitä tuskaa, joka
minut tähän aikaan kokonaan valtasi. Se tuli hiipien yöllä, kun minä
istuin yksinäni kirjoituspöydän ääressä, ja otti minut kokonaan julmaan
valtaansa. Se seurasi minua, kun minä menin sisälle laskeutuakseni
levolle, ja se istui pimeässä vuoteeni reunalla, kun minä makasin
valveillani kuunnellen vaimoni hengitystä kuullakseni, josko hän nukkui.
Meidän välimme muuttui niin hiljaiseksi, niin kummallisen hiljaiseksi.
Me voimme mennä vierashuoneeseemme ja sytyttää lampun, ja siellä me
voimme istua sanaakaan sanomatta ja tuntea hiljaisuuden kasvavan kuin
seinäksi meidän välillemme, seinäksi, jota ei ollut kukaan rakentanut,
mutta jota ei kukaan kuitenkaan voinut repiä rikki. Ja jos meidän
kätemme etsivät toisiaan, niin etsivät ne vain siksi, että meidän
täytyi tehdä niin eikä kumpikaan meistä voinut sietää olla erillään
toisistamme, vaikka me kumpikin tunsimme suhteemme niin kummalliseksi.
Sitten tulivat pojat sisään sanomaan hyvää yötä. Me suutelimme molemmat
heitä ja me katsoimme heidän jälkeensä, kun he olivat menneet. Mutta
emme vaihtaneet sanaakaan, ja kun minä käänsin pääni takaisin sille
sivulle, jossa minun vaimoni istui, niin minä tunsin hänen itkevän,
mutta minä en kuullut sitä. Me emme olisi voineet mitenkään olla sen
onnettomampia, jos toisella meistä tai molemmillakin olisi ollut musta
salaisuus kätkettävänä. Ja kuitenkin me tiesimme molemmat, ettei
sellaista ollut kummallakaan.
-- Oletko sinä onneton minun kanssani, Elsa? kysyin minä.
Ja vastaukseksi minä kuulin hänen nyyhkyttävän kuin suurimmassa
tuskassa:
-- Jos ei minulla olisi sinua, niin luuletko sinä, että minä silloin
voisin elää?