Sitä aikaa ei tullutkaan koskaan, että mitään olisi meidän välillämme
vanhentunut ja muuttunut totutuksi.
Minä tiedän lausuvani suuria sanoja. Mutta se on totta. Ja senvuoksi
minä voin vielä sanoa: Siunattu olkoon elämä, ja mitä elämä antoi!
Kaikki siunaavat elämää siitä, mitä se otti, sitä minä en voi.
Mutta sen sijaan tapahtui meille, että suru tuli meidän kotiimme, ja
minä ymmärrän nyt, että se olisi voinut erottaa meidät toisistamme
siksi, etten minä jaksanut surra niinkuin hän. Minä tiedän
sydämellisimmällä kiidollisuudella, ettei niin kuitenkaan koskaan
käynyt. Ja kumminkin -- ihmiset olivat sen kestäneet, se oli onnistunut.
Kuinka aikasin minä sen näin, minä en vielä tiedä. Mutta minä tiedän,
että tunnelma siitä on niin syvästi sulautunut yhteen minun muistoihini
vaimostani, etten minä enää tunne voivani ymmärtää, että minä olisin
hänet joskus nähnyt yksinomaan nuoruuden ja onnen valossa. Hän oli
nimittäin niin aikaisin sairaloinen, niin, minä en ollut koskaan
häntä tuntenut ennen kuin hänessä jo kyti taudin siemen. Kuinka se
silloin menikään niin, että minä aina viimeisiin, ikäviin aikoihin
saakka voin unohtaa, että hänen terveytensä oli heikko ja tuon
taudinsiemenen, joka oli, jonka täytyi kehittyä tai hävitä? Minähän
tiesin varsin hyvin, ettei se hävinnyt. Ja kumminkaan minä en koskaan
oppinut näkemään hänen elämäänsä kerrassaan toisessa merkityksessä
kuin vain tavallisella tiellään, joka veikin häntä kuolemaa kohden.
Enkö kuunnellut niitä enteitä, jotka kuiskaillen tulivat? Tekeytyinkö
minä kuuroksi ja sokeaksi niille aavistuksille, jotka leimahtelivat
minussa kuin valkianvaara uhaten minun onneni kotia, jonka minä uskoin
olevan muurattu niin lujasti? Minä en tiedä, jos olikin niin. Mutta
minä tiedän naimisiin mennessäni olleeni niin nuori, että minä uskoin
rakkauden olevan lääkkeen kaikkia mailman onnettomuuksia vastaan, ja
kun minä näin Elsan kasvoilla onnen loisteen meidän mennessä metsään
ja merelle, ja kun minä näin hänen kevätauringossa ahavoituvan ja
kesäaaltojen huuhtelevan hänen valkoisia jäseniään, niin silloin minä
unohdin, että onnettomuuskin voisi tulla, ja minä ajattelin sen, mitä
minä olin vaaraksi uskonut, olevan vain luulottelua. Oi, minä totuin
lopuksi niin unohtamisentaitoon, etten minä enää tahtonut uinailla
terveydestä ja pitkästä iästä, sitten kuin Elsakin oli ollut niin
lähellä kuolemaa, että hän oli ainoastaan jollain ihmeellisellä tavalla
siitä pelastunut, ja kulki nyt kantaen ruumiissaan leikkausveitsen
jälkiä kätkeytyneinä vaatteiden alle, aina tuskien vaanimana eikä
koskaan vapaana niistä, unohtaen ne vain tekemällä itselleen väkivaltaa
lahjoittaakseen iloa ja elämän juhlan meille, lapsille ja minulle,
joita hän rakasti.
Mutta minä muistan kumminkin, kuinka aikasin minä näin siinä jotain,
jota vastaan meidän avioliittomme oli vaihtelevassa taistelussa
voidakseen unohtaa sen. Minä näin sen hänen kasvoistaan, kun hän
istui yksin ja uskoi, ettei kukaan nähnyt häntä, ja alussa minä
uskottelin itselleni kun minä sen näin, että jotain oli murtunut meidän
välillämme. Minä tapasin kysyä häneltä siitä ja on vaikea sanoa, josko
se oli minun rakkauteni tai minun itserakkauteni, joka sai minut
uskomaan, ettei mikään muu kuin se, joka koski minua itseänikin,
voisi häiritä hänen onneaan. Minä näin hänen sanomattomasti kärsivän
minun kysymyksistäni, mutta minä kyselin kumminkin, ja sellaisissa
tilaisuuksissa hänen hymynsä voi saada sellaisen ilmeen, ikäänkuin
hänen sielunsa olisi ollut kaukana poissa, ilmeen, joka vieläkin kiusaa
minua sitä muistaessani, senvuoksi, että minä taistelin vuosikausia
lakkaamatta voittaakseni tuon ilmeen, mutta joka lopuksi sai vallan ja
voitti minut.
-- Älä kysele minulta, sanoi hän kerran. Minä en tiedä itsekään, mitä
se on. Minä tiedän vain, ettei yksikään ihminen voi sitä ymmärtää.
Mihin hän silloin heitti katseen, kuuluu tuohon tuntemattomaan, josta
kaikki voivat kysyä, mutta johon ei kukaan saa vastausta. Mutta
kuinkas minä olisin sitä silloin voinut ymmärtää? Meidän elämämme
oli onnellista meidän päivämme iloisia, meidän poikamme kasvoivat ja
täyttivät kodimme iloisella melullaan. Ja eikä Elsa ollut koskaan
hellempi minulle, kuin, kun minä olin antanut arvoa noille hiljaisille
surun hetkille, joita minä olisin aivan hyvällä syyllä voinut sanoa
aiheettomiksi, jos ei niihin olisi ollut muita syitä, kuin ne, jotka
ihmiset voivat pukea sanoihin.