Tähän saakka minä en ole maininnut vaimoni nimeä ja minun on vieläkin
vaikea tehdä sitä. Ajatuksissani minä nimitän häntä toisinaan
Mignoniksi, senvuoksi, että tämä nimi on ainoa, jossa minä voin kuvata
hänet itsensä sellaiseksi, jollaisena hän tuli ja meni. Tiedänkö
minä sitten muuten, josko minä nyt kuvailen häntä itseään tai sitä
muistoa, jonka hän jätti? Eikö hän sisimmäiseltä olemukseltaan ole
juuri sellainen, joka jäi jälelle hänestä, kun kaikki ulkonainen ja
satunnainen haihtui? Onko se mahdollista, että se, mitä usea kutsuu
ihannoimiseksi, oikeastaan onkin sen sisäistä luonteen yhtäläisyyttä,
sitä, joka kerran siinä mailmassa, johon ei yksikään ihmissilmä kanna,
muuttuu meidän todelliseksi, kaikille näkyväksi minuudeksemme.
Hän oli lyhytkasvuinen ja hento, kun minä ensi kerran hänet näin
ja tulin kadulla kaasulyhdyn valossa ohimennen hänelle esitetyksi.
Hänet jätettyäni jäi minulle muisto hänen ihmeellisen suurista
ja syvistä silmistään. Muuten minä muistin ainoastaan hänen
mustan nahkakaulustansa, hänen pitkät, mustat käsineensä ja hänen
kädenpuristuksensa, joka jätti minuun pikaisesti niin voimakkaan,
suoran, valppaan ja rehellisen vaikutuksen hänestä. Muuten minä muistin
hänen piirteensä niin huonosti, että minä pari päivää myöhemmin kuljin
kadulla hänen ohitsensa tuntematta häntä. Ja kuitenkaan eivät nuo
silmät koskaan suoneet minulle rauhaa, ne olivat alinomaan palanneet
minun mielikuviini säteilevinä ja surullisina, kätkien kiiltoonsa
kummaista elämänhalua ja hartautta. Jos koskaan silmät ovat kuvastaneet
sielua, niin hänen silmänsä tekivät sen.
Ajatellessani kaikkea sitä, miten minun vaimoni osasi aina minua
virkistää, minä tiedän, ettei kukaan muu olisi minun kirjavien
elonvuosieni vieriessä voinut opettaa minua säilyttämään uskonnollista
tunnettani niinkuin hän teki. Minä en luule koskaan kuulleeni hänen
mainitsevan sanaa uskonto, ja hänet olisi ehkä hyvin voinut narrata
sekottamaan Abrahami apostoli Paavaliin. Mutta kaikki, mitä hän
ajatuksillaan tai tunteillaan käsitti, muuttui eriskummallisella
tavalla hänelle pyhäksi. Hänen olentonsa oli hellyys, ja se elämä,
jota hän tahtoi elää, oli juhla, juhla, jossa hänen elämän arvon- ja
pyhyydentunteensa ei voinut sietää mitään rumentavaa. Mutta kaikki,
joka eli valtavana hänen sielussaan, oli samalla kertaa haurasta ja
murtuvaa. Hänen sielunsa syvyydessä oli pyhäkkö eheydenjumalalle,
joka ei sietänyt elämää senvuoksi, että se näytti olevan itse elämää
korkeammalla.
Me olimme olleet monta vuotta naimisissa, kun hän kerran sanoi
minulle äkkiä, odottamatta ja ilman vähintäkään aihetta, joten hänen
voimakkaimmat tunteensa aina pulpahtivat: -- Sinä et saa koskaan, et
koskaan antaa minun tuntea minkään muuttuvan minun ja sinun välillä
vanhaksi ja totutuksi. Sinä päivänä, jolloin se tapahtuu, tahdon minä
kuolla.
Kuinka moni nainen on sanonut samoin ja kuinka moni on elänyt ja
jälestäpäin hymyillyt omille sanoilleen! Minä kuulin kerran naisesta,
joka sanoi miehelleen:
-- Etkö usko sitä, että mitä kaikki naiset sanovat, voi löytyä vain
harvoja, jotka tuntevat?
Minä muistan tämän pujahtaneen minun mieleeni vaimoni sanojen mukana,
ja että minä hänen sanojensa totuuden tuntien ainoastaan puristin hänen
kättään vastaukseksi niihin. Minä ymmärsin, että mitä hän oli sanonut,
oli hänen syvin vakaumuksensa ja minä tiesin, ettei sitä sopinut sanoa
tunteellisuudeksi. Mutta minä näin hänen odottavan minun vastaustani,
joka ilmaisisi hänelle jotain, ja senvuoksi minä sanoin:
-- Etkö sinä usko minkään voivan tulla vanhaksi ja totutuksi
kadottamatta kumminkaan ilon ja pyhyyden voimaansa?
Hän katsoi minua suurilla silmillään, ikäänkuin olisi tahtonut katsoa
minun sieluni pohjaan. Sitten tuli hän minun luokseni ja suuteli minua,
ja minä huomasin, miten hänen silmänsä olivat kosteat, jolloin minä
tunsin, kuinka hänen olentonsa vain suurena hellyytenä painautui minuun.
-- Salli sen sitten muuttua vanhaksi ja totutuksi, sanoi hän. Minä
ikävöin sen muuttuvan sellaiseksi.
Sitten ei lausuttu sanaakaan enempi. Mutta minä näin hänen koko päivän
liikkuvan ikäänkuin hillityn hiljaa pyhässä juhlassa. Päivällisten
jälkeen hän oli ulkona puutarhassa ja minä kuulin ikkunastani
hänen laulavan siellä yksinään, hän lauloi niin täyteläisellä,
puhdassointuisella äänellä.
Hetken perästä hän tuli sisälle kedonkukkaisista taidokkaasti sidottu
kukkaisvihko kädessään, johon kesän kukkaisrikkaus oli sommiteltu kuin
sävelet lauluun. Hän asetti sen hiljaa hymyillen sanaakaan sanomatta
minun pöydälleni, jottei häiritsisi minua. Sitten hän istuutui edemmäs
huoneeseen, ja kun minä kirjoitin, kohotin minä toisinaan katseeni vain
saadakseni nähdä häntä. Ilta-aurinko värjäili hänen tummia kiharoitaan
ja leikki monivärisinä vivahduksina hänen kasvoillaan, jotka alinomaan
muuttuivat eivätkä koskaan saaneet säilyttää entisiä ilmeitään.