I.

Koko tämä kirja on kirja kuolemasta ja kumminkin minusta se näyttää

kertovan enemmän onnesta kuin onnettomuudesta. Sillä onnettomuus ei ole

kadottaa sitä, mikä on rakasta, onnettomuus on vain liata, turmella

tai rumentaa sitä. Ja sitäpaitsi elämään kätkeytyy salaisuus, ja minä

sain elää kauvan, ennenkuin minä voin oppia sen. Rakkaus ei seisahdu

koskaan. Sen täytyy vuosien vieriessä joko kasvaa tai heiketä. Ja se

ei voi ainoastaan viime tapauksessa lahjoittaa kärsimyksiä. Mahtavin

on lempi antamaan kärsimyksiä senvuoksi, että se lakkaamatta muuttuu

voimakkaammaksi.

Mutta minä tahdon alkaa alusta ja kertoa kaikki, mitä tähän kirjaan on

kirjoitettu; kertoa niinkuin unta. Ja niin eriskummalliselta kuin se

mahtanee lukijasta soinnahtaakin -- kaikki tyyni on ainoastaan siitä

kirjasta, jota pikku-veikko minulta pyysi.

Olenko minä uneksinut, että minä olen rakastanut, mennyt naimisiin ja

saanut lapsia? Olenko minä uneksinut olleeni sanomattoman onnellinen

ja sanomattoman onneton? Olenko minä uinaillut? Tai olenko minä

todellakin kaiken sen elänyt, joka ei näytä minusta muistuttavan muuta

kuin inhimillistä elämää, joka on vain joutunut minun näköpiiriini?

Minusta tuntuu nyt, ikäänkuin minä jollain käsittämättömällä tavalla

olisin -- ei yläpuolella, oi, kaikkea muuta kuin yläpuolella -- mutta

kaukana, kaiken sen toisella puolella, ja ainoa, mikä minut nyt

siitä saavuttaa, on harras ääni, niin ääretön, ettei musiikkikaan

voisi tavotella ja esittää sitä käsitettävällä tavalla. Niin,

kun minä kerran olen kirjoittanut sen, mikä nyt etsii tietään

kirjoittamattomille paperiarkeille, joista ehkä jonakin kauniina

päivänä painetaan kirja, luulen minä voivani toivoa, itse kertomuksen

antavan minulle johtolangan sen arvoituksen ratkaisuun, joka minua nyt

kiusaa ja häiritsee sillä, mikä minun elämässäni on uinailua ja mikä

todellisuutta.

Sillä minua ei nimittäin painosta vain yksistään suru, vaan myöskin

tapahtumien ihmeellisyys, tuo sama kummastelu, joka liikkuu kaikesta

tietoisen elämän pohjavirtana -- -- --

Minä muistan tällä hetkellä, kuinka minä eräänä iltana menin vaimoni

huoneeseen ja tapasin hänet raskaasti miettimässä avoimen kirjan

ääressä. Hän oli lukenut kirjaa ja hänen kasvojensa ilmeet ilmaisivat

sisäistä tyytymättömyyttä.

Minä kumarruin hänen olkansa yli ja näin, että hän oli lukenut

raamattua. Se oli auki 1 Mooseksen kirjan kohdalta, ja minun

kysymykseeni, mitä hän oli siitä lukenut, osoitti hän sormellaan vain

paria riviä: jotka minä vieläkin luulen löytäväni alimpana eräällä

sivulla.

Ja minä luin sanat:

-- Kirottu olkoon maa sinun tähtesi... Tuskalla ja kivulla olet sinä

lapsesi synnyttävä.

-- Eikö tuo ole rumaa? kysyi hän. Minä en muista olenko minä

synnyttänyt tuskalla. Sitä minä en ole koskaan ajatellut.

Hän nousi ylös ja meni pienen kehdon viereen, joka oli vinottain meidän

oman vuoteemme pääpuolessa; hän kumartui pyöreiden ja hyötyisien

lapsenkasvojen yli, joka nukkua tuhnotti huulten liikkuessa ikäänkuin

poika olisi uinunut äidin rinnoilla.

-- Olenko minä sinut tuskalla synnyttänyt? sanoi hän, ikäänkuin olisi

puhunut itsekseen. Ei, onnessa minä olen sinut synnyttänyt, onnessa

ja riemussa, niin sanomattoman suuressa onnessa, etten minä ole sitä

koskaan ennen tiennyt kuin nyt.

Hän veti minut sohvaan ja painoi päänsä minun olkapäätäni vastaan,

kyyristyi pienenä minun syliini, ikäänkuin hän olisi tahtonut etsiä

suojaa kaikelta mailman surulta ja kovuudelta. Muuttamatta asentoaan

ojensi hän kätensä ja heitti kirjan kiinni.

-- Se on tyhmä kirja tuo, sanoi hän. Minä en ole koskaan sitä

ymmärtänyt.

-- Sitähän se ei kylläkään ole, sanoin minä hymyillen.

-- Sinähän olet itse sen sanonut, sanoi hän nousten puolittain ylös.

-- Minäkö? En koskaan!

-- No, sinä olet sanonut jotain muuta sitten.

Hän painautui jälleen minun syliini.

-- Minä en muista sitä. Minä tiedän vain, että minä tahtoisin ajatella

samoin kuin sinä, uskoa kuin sinä, olla kuin sinä. Sillä kukaan ei ole

sinun laisesi, ei kukaan mailmassa.

Sellaisiin sanoihin ei osaa kukaan mies vastata. Niitä ei tarvitse

torjua, koskei niitä ole tarkoitettu suitsutusuhriksi itserakkaudelle.

Ne tulevat vain kuin hyväilyinä, kuin mies katsoessaan vaimoaan

sanoisi: "Minulle sinä olet ainoa nainen mailmassa."

Vaimoni jatkoi myöskin keskeytettyään ainoastaan sen verran, että minä

tuskin ehdin sen huomata.

-- Minä en ole varmaankaan koskaan kiittänyt sinua siitä, sanoi hän,

että sinä olet opettanut minut uskomaan samoin kuin sinäkin uskot,

mutta minä olen siitä niin iloinen, että sinä olet sen tehnyt. Sinä

et voi tuntea niinkuin minä tunnen. Sinä et voi koskaan tuntea niin.

Jokainen kuluva päivä tekee minut rikkaammaksi. Joka tunti minun onneni

suurenee ja eheytyy. On niin ihmeellistä ajatella nyt sitä, että minä

kerran, kun olin paljon nuorempi, ikävöitsin saada kuolla päästäkseni

taivaaseen. Mitä minä silloin ajattelin ja mitä minä silloin ikävöin?

Minusta tuntuu, että minä olen sen unohtanut niinkuin ei sitä olisi

koskaan ollutkaan. Ainoa, mikä ennen tuntui toisinaan niin raskaalta,

oli se pelko etten minä koskaan enää saisi nähdä isääni, joka on

kuollut. Mutta nyt minusta tuntuu, etten minä pyydä mitään sen enemmän

kuin saada elää poikien ja sinun kanssasi. Minä en toivoisi olevan

mitään muuta elämää, kun se elämä, jonka minä ja sinä olemme saaneet

elää. Minä tahdon elää sinun kanssasi, kunnes pojat ovat kasvaneet

isoiksi ja menneet mailmaan. Sitten me saamme vanheta yhdessä -- sinä

ja minä -- ja mitään sen enempää minä en osaa ajatellakaan.

-- Etkö sinä usko mitään toisen elämän mahdollisuuttakaan? virkoin minä.

Hän pudisti päätään tarmokkaan ilmeekkäästi.

-- Ei, virkkoi hän. Minä en tahdo mitään enemmän, kuin sen mikä on.

Minä tahdon saada kerran uinua kauniin kukkaiskummun alla. Siinä on

minun kaikkeni ja sitä minä rukoilen Jumalalta joka ilta.

Hän rukoili Jumalaa joka ilta, ja hän ei uskonut kuolematonta elämää

olevan. Minä tiesin sen, ja minä tunsin jälleen kummallisuutta tuossa

hänen omassa arvoituksessaan, joka hänelle oli vain luonnollisin

todellisuus. Minä hivelin hänen olkapäätään osoittaakseni, että minä

olin kuullut ja ymmärtänyt, ja äkkiä siirtyen toiseen asiaan, hän kysyi:

-- Etkö sinä usko mitään muuta?

-- Minä en usko enkä epäile.

Hän toisteli useita kertoja aivan soinnuttomasti minun sanojani, vaikka

hän oli kuullut ne monasti ennenkin, uudisti niitä, ikäänkuin ne

olisivat sisältäneet jotain kerrassaan käsittämätöntä ja virkkoi äkkiä.

-- Sinä olet sitten muuttunut.

-- Minä en usko sitä.

-- Kyllä. Sinä olet. Kuinkas minä muuten voisin uskoa elämän loppuvan

kuolemaan? Senhän sinä olet minulle opettanut. Miks'et sinä nyt tahdo

uskoa niinkuin minäkin?

Hänen sanansa herättivät erään muiston minun sielussani. Minä

näin hänet ja itseni kulkevan kapealla polulla saariston rehevien

koivujen suojassa. Meidän päidemme päällä tuikkivat tuhansina taivaan

kirkkaat tähtöset ja ruohikossa meidän jaloissamme vilkkui himmeänä

valonheijastukset meidän ensimäisen kesäkodimme ikkunoista. Minä olin

vielä kuulevinani niitä sanoja, joita me illan hiljaisuudessa silloin

toisillemme kuiskailimme, sanoja elämästä ja kuolemasta, Jumalasta

ja tulevaisesta elämästä, noita sanoja, jotka imivät vakavuutensa

ja hehkunsa meidän ensi lempemme hurmauksesta. Minä muistan vielä,

että hän tuli syvästi surulliseksi ja muuttui hiljaiseksi, kun hän

istui ajatellen minun vastauksiani, ja kun tämä muisto nyt kiiti

minun sielussani niin valtavan selvänä, jota ei sanoin voi kuvailla,

niin tuntui minusta, ikäänkuin mitä minä silloin olin sanonut,

olisi vaikuttanut aivan toisella tavalla, kuin minä oikeastaan olin

tarkoittanut, ja minä tunsin sydämessäni vihlovaa tuskaa, ikäänkuin

minä olisin tahtomattani tehnyt vaimolleni jotain oikeen pahaa.

Hän keskeytti minut sanoen:

-- Minä en voi käsittää sitä, ettei usko eikä epäilekään. Minun täytyy

vain tyytyä yhteen.

Hän lausui nämä sanat sellaisella äänensävyllä, ikäänkuin hän olisi

rukoillut minua, ettei vastustaa häntä ja minä en sitä myöskään tehnyt.

Minä säilytin vain sielussani tunnelman meidän nuoruudemme valoisalta

saarelta ja ihmettelin, että minä olin koko ajan näkevinäni tähtien

tuiketta koivunlehtien lomitse.

Minun vaimoni oli meidän keskustellessamme noussut ylös ja seisoi taas

tuon pienen vuoteen vieressä. Keskustelumme kestäessä hän oli huomannut

pojan liikkuvan. Hän nosti hänet ylös, otti käsivarsilleen sellaisella

turvaavalla ja suojelevalla tavalla, kuin vain äidit voivat tehdä ja

laski hänet rinnoilleen. Hänen kasvonsa säteilivät, kun hän näki ja

tunsi pojan imevän maitoaan niin kertomattomalla, vienolla tyyneydellä,

josta yhteenkuuluvaisuudentunne äidin ja lapsen välillä pulppuaa.

Mistä me olimme äsken puhuneet ja mitä minä nyt näin, sulautui niin

omituisella tavalla yhtenäisyydeksi minun tunteissani, ja minä muistin

ne sanat, jotka aluksi antoivat aiheen meidän lyhyeen keskusteluumme.

Minä istuin kauvan ajatellen, mitä minä olisin tahtonut sanoa. Minä

ajattelin noita julmia sanoja: "Kirottu olkoon maa sinun tähtesi" ja

tuota lisäystä maa raukalle: "orjantappuroita ja ohdakkeita olet sinä

kasvava." Minun tunteeni siitä, mitä minä omasin ja näin, olivat niin

valtavia, että minä pelkäsin alkaa puhua senvuoksi, ettei minun sanani

uupuisi kyyneliin, ja samalla kertaa minä koetin pidättää ajatuksiani

muodostumasta sanoiksi, jotta en näyttäytyisi vaimolleni kiihkoilijana.

Lopulta minä otin raamatun käteeni ja panin sen syrjään. -- Sinä olet

oikeassa, sanoin minä. Ja nuo kovat sanat sisältävät vääryyden. Siellä

pitäisi olla: Siunattu olkoon maa sinun tähtesi. Viinirypäleitä ja

ruusuja se kasvakoon.

Ja sen sanottuani minä polvistuin nojaten otsani vaimooni ja lapseeni.

Mutta sillä kädellään, joka oli hänellä vapaana, hän silitteli minun

hiuksiani.

Oi! Me olimme silloin nuoria, nuoria ja hyvin onnellisia.