Valituksestaan, jonka neljännen anojat olivat kysymyspäivän
toimituksesta tehneet Tuomiokapituliin, odottivat he mitä suotuisinta
seurausta. Oli ikäänkuin itsestään selvää, ettei heidän tarvinnut
muuta, kuin valittaa, niin maisteri määrättäisiin neljänneksi
vaalipapiksi.
Ettei hän kysymyspäivänä saanut siihen tarvittavaa äänimäärää,
ei tullut mihinkään lukuun. Vähästä arvosta piti sen olla, että
kirkkoherran vaali jo oli laillisessa järjestyksessä toimitettu ja
valittajat itse siinä äänestäneet. Ei myös se saanut merkitä mitään,
ettei valittajat voineet esittää asiallista syytä kysymyspäivän
toimen laillisuutta vastaan. Pääasia, josta kaikki tuli riippumaan,
oli, että he olivat joukossa valittaneet ja että valittajiin kuului
suuriäänisiä kartanoin haltijoita, joiden selän taa pieniääniset ja
vielä äänettömätkin voivat asettua levolliseen turvaan.
Tuommoista hämmästyttävää viisautta saatiin kohta kirkkoherran vaalin
jälkeen lukea paikkakunnan sanomalehdessä. Oli helposti ymmärrettävää,
ettei sentään Kettuniemellä kaikki voineet yhtyä moiseen, tunnetun
kynäniekan, neron tuotteesen, jos toiselta puolelta löytyikin
sellaisia, jotka mielihyvällä sen tekivät, nähden siinä oman sydämensä
ajatukset paljastetuiksi. Siksi oli, näet, se liian paksua ja typerää
sepustusta, että se järkevimmissä herätti oikeutettua paheksumista eikä
heidän puoleltaan saattanut jäädä vastalauseetta.
Pian ilmestyi sentähden sanomalehteen vastakirjoitus, jossa
asiallisesti ja vähän ivallisesti paljastettiin ei yksin edellisessä
kirjoituksessa esiintyvä typeryys vaan koko se vehkeileminen, jota
maisterin hyväksi oli Kettuniemellä harjoitettu ja ennustettiin siitä
tulevan naurettavaa palttua.
Tämä oli samaa, kuin olisi kepillä pistänyt ampiaispesään. Se sai
mielet kuohuksiin, herätti asiataharrastavissa harmia ja oli vähällä
saada innokkaimmat heidän joukossaan pois suunnilta.
Kuka oli se, joka uskalsi sillä tavalla ajatella ja kirjoittaa
»siitä työstä ja hankkeesta, jota he olivat koko seurakunnan hyväksi
hankkineet?» — Ettei se ollut tapahtunut koko seurakunnan tahdosta,
vaan valittajain liian tunkeilevaisesta hyväntahtoisuudesta jonkun
yksityisen hyväksi, siitä ei saanut puhua mitään. — Eikö myös se
ollut miltei pyhän häväisemistä, että vastakirjoittaja oli vielä
kirjoituksessaan rohjennut mainita vanhan kirkkoherra-vainajan nimen?
— Että hän kuolleessa, niin kirkkoherra kun se oli ollutkin, näki
tavallisen syntisen eikä mitään paavilaista pyhimystä, oli edellä
mainitun viisauden mittakaavan mukaan sopimatonta. — Ja eikö se ollut
suorastaan »Juudaan tapaista», että vastakirjoittaja tahtoi tietoa
rahain keräämisestä ja pilkallisesti kysyi, jos niistä oli käytetty
nimien kerääjäin suun voitelemiseksi, koska kerääjäin joukossa oli
huomattu sellaisia voideltuja henkilöitä?
Oli siis saatava selville sellainen suora ja ehkä valituspuuhille
vaarallinen kirjoittaja ja hänen annettava kasvuin kanssa tietää, mitä
hänen rauhaansa sopi, ettei toiste pistäisi häiritseväisesti nokkaansa
asioihin, joita seurakunnan yhteiseksi hyväksi ajettiin.
Näin sitä tuumittiin, kyseltiin ja keskusteltiin siinä ystävä-piirissä,
jossa Hanhinen oli johtavana sieluna. Hänen neronsa varaan, niinkuin
luonnollista oli, uskottiin myös vastauksen laatiminen sanomalehteen.
Sillä hän, »joka oli kirjoittanut moneen sanomalehteen ja siis niin
muodoin saavuttanut sekä toimituksen että lukijain suosion», parhain
ymmärsi, selitti vähän mielistellen Räivänen, kuinka ajatusmeininkiä
paperille pannaan. — Toimi oli kuitenkin siksi painavasta laadusta,
että ystävät katsoivat heillä olevan syytä myös neuvoillaan ottaa osaa
siihen. Erittäin pyysi »huutavan ääni» ja Maitolan Ville kumpikin
puolestaan teroittaa kynäilijälle, mitä rahveltavaa hänen tulisi tuossa
aiotussa vastakirjoituksessa mainita, että se oikein sattuisi, niinkuin
yhteinen mieli oli, luihin ja ytimiin.
Hyvillään hänelle uskotusta toimesta ja mielessään vakaasti päättäen
kerrassaan surmaavalla kirjoituksella panna vastakirjoittajan suun
tuppeen, ryhtyi Hanhinen heti kotiin tultuaan suureen tehtäväänsä.
Rohkeutta ei häneltä puuttunut, joka oli jo monasti pienissä
sanomalehti-uutisissa kynäänsä heiluttanut. Olipa hän kerran
kynäilijä-intonsa kiihoittamana vähän pitemmästikin kirjoittanut
Kettuniemen olemattomista hihhuleista. — Papeilla enempää kuin
muilla ei ollut mitään tietoa koko »siitä hihhuli-suunnasta, joka
Kettuniemellä oli voittanut äärettömän paljon alaa». Asiantuntevana oli
hän kirjoituksessaan lähemmin selittänyt niiden tuntomerkiksi: veisun,
polvirukouksen ja muuta sellaista. Siis ihan selviä hihhulilaisuuden
omituisuuksia!
Ettei siis Hanhiselta rohkeutta puuttunut, voi sanotusta kyllä huomata.
Kun tähän lisäksi tuli innostus, jota mieluinen aine hänessä herätti,
niin ei häneltä edellytystä puuttunut sen asian menestymiseksi, johonka
hän oli ryhtynyt. Mutta siitä huolimatta tahtoi hänen ajatuksensa
olla joko liian kuohuksissa tai, mikä oli uskottavampaa, vähän
kehittymättömässä tilassa, jotta hänen oli niitä vaikea sovittaa
paperille. Hän kirjoitti ja pyyhki jälleen ylitse; kirjoitti, pyyhki ja
mietti pari kolmekin päivää, saadaksensa jotain näkyväistä esiin. Hän
ymmärsi, että kirjoituksella tulisi olemaan sitä tehokkaampi vaikutus,
jos hän sitä höystäisi jollakin sattuvalla vertauksella ja vaikkapa
siihen sovittaisi vähän Jumalan sanaakin, koska asia koski kirkkoherran
vaalia ja lopettaisi hurskailla mietelmillä. Innostuksen tuuli oli
hänet vähällä jättää, ennenkuin hän sai mielestään sopivan kyhäelmän
kyhätyksi. Ei puuttunut enään muuta, kuin että hän kirjoitti sen
puhtaaksi, salaisuudessa luki ystävilleen ja sitten kiireesti lähetti
sanomalehden toimitukselle ensi tilaisuudessa julkaistavaksi.
Tätä tyytyväisin mielin, niinkuin sen sopi, joka tietää työnsä hyvin
suorittaneen, tuumiessaan, otti ja heitti hän pöydältään tarpeettomat
paperit pesään, jossa iloinen valkea palaa leimusi.
Mutta voi kauhistusta! — Innoissaan erehtyi hän heittämään juuri ne
paperit, joiden kirjoittamisessa hän oli niin paljon vaivaa nähnyt,
hikoillut ja miettinyt, jopa niiden vaikutuksesta salaa edeltäpäin
iloinnutkin.
Nyt olivat ne palaneet poroksi.
Ikäänkuin häntä ivatakseen pisti jälelle jääneistä papereista esiin
erään novellin teelmäs, jota hän aikansa huviksi oli toisinaan
yrittänyt sommitella, ilman että siitä oli syntynyt sen kypsempää.
Tämän, jossa kertomuksen juonena oli vanhan piian häikäilemätön
rohkeus, olisi hän harmissaan suonut sinne nimeltä tunnettuun paikkaan,
jonne naisten väitetään naima-ijässä vähemmän haluavan, jos vaan sillä
olisi saanut palaneet paperinsa takaisin. Mutta, surullista sanoa,
tapahtunutta ei saanut toivomallakaan muutetuksi, sillä hävittävä tuli
ei anna saalistansa takaisin.
Nyrpeällä mielellä ja masentuneena täytyi Hanhisen ryhtyä uudestaan
kirjoittamaan. Mutta nyt oli innostuksen tuuli puhaltanut itsensä
loppuun. Turhaan koetti hän muistella niitä sopivia lauseita,
sana-sutkauksia ja sattuvia kohtia, joita ensimmäisessä kirjoituksessa
oli ollut. Kiire kun hänellä oli ollut, ei hän ollut sitä ennättänyt
kunnolla läpitse lukemaan ennenkuin sanottu harmittava vahinko tapahtui.
Seurauksena oli, että hän suurella vaivalla ja ajan hukalla sai kyllä
kyhätyksi pitkän mutta laihan sepustuksen, jota parista kömpelöstä
vertauksesta puhumatta ei edes siihen sovitettu raamatunlause ja
lopussa hurskas mietelmä saaneet mehevämmäksi.
Ettei myös se itse asiasta sisältänyt mitään asiallista, niinkuin
vastakirjoituksessa, joka sen johdosta ilmestyi, lyhyeen huomautettiin,
että sanat näyttää toisinaan keksityiksi peittämään sisällön
köyhyyttä. Ja neuvottiin ystävällisesti kynäilijää hankkimaan
itselleen jonkunlaista päänkoputtajaa, estämään häntä vastaisuudessa
kirjoittamasta asioista, jotka menevät hänen matalan horisonttinsa yli.