Nimien ja rahain keräämisellä, joka niin odottamattoman hyvin oli
onnistunut, oli aiottu valitusasia saatu suotuisaan alkuun. Tarvittiin
vaan lisäksi itse valituskirja, että se saataisiin toivottuun
päätökseen. Tavallisen valituskirjan kirjoittaminen ei nyt olisi ollut
mikään asia Järvelän herralle tai Kataviston valttarille. Sellaisia he
olisivat piirtää pyyhkäisseet vaikka puolen tusinaa yhtenä iltapuolena.
Sillä olihan kumpikin tunnettu lakimieheksi, kumminkin omaksi
tarpeekseen.
Mutta tässä tarvittiin valituskirjaa, joka kerrassaan panisi
korkea-arvoiset isät Tuomiokapitulissa hämmästymään ja taivuttaisi
heidät muitta mutkitta määräämään uusi kysymyspäivä, että Kettuniemellä
saataisiin uudestaan ja paremmalla onnella kuin ensi kerralla koettaa
maisteria saada neljänneksi vaalipapiksi.
Tämä jälleen, niinkuin helposti voi käsittää, ei ollut mikään leikin
asia, erittäin kuin syistä, joihin valitus oli perustettava, ei
tahtonut hakemallakaan olla tietoa. Vaalintoimittaja oli valitusta
puuhaavain onnettomuudeksi seurannut kysymyspäivänä liian tarkasti
kirkkolakia, että hänen toimessaan olisi löytänyt jotain heikkoa kohtaa.
Mutta kun hätä on suuri, on usein apukin lähellä. Näin kävi tässäkin. —
Kettuniemellä sattui kevätkäräjät alkamaan tähän aikaan. Käräjillä oli
tavallisuuden mukaan lakimiehiä moniaita, joihin voi kääntyä ja joilta
saattoi saada apua vaikeimmissakin asioissa. Ei siis muuta kuin että
johtajamiehet kääntyivät pyytämään jotakuta heistä kirjoittamaan tuo
tarvittava valituskirja.
Mutta niin ihmeelliseltä kuin se kuuluneekin, ei näyttänyt kellään
lainoppineista olevan halua sellaiseen. Pelkäsivätkö hekin, joille
valitus- ja riitakirjain laatiminen oli, niin sanoen, jokapäiväistä
leipää, asian vaikeutta vai syiden heikkoutta vai mitä? Viimein taipui
eräs lainoppinut suuresta maksusta kyhäämään sanarikkaan, mutta,
niinkuin hän itse siitä jälestäpäin tapasi kertoa, köyhäsisältöisen
valituskirjan. Siinä hän muiden vähempiarvoisten syiden ohessa selvään
osoitti, jos kysymyspäivänä kaikki läsnä-olevaiset olisivat anoneet
maisteria, niin olisi hän saanut neljännelle riittävän äänimäärän.
Tässä oli nyt mitä tarvittiin; oli asiakirja, jonka piti tepsimän,
kun sitä painolastina seurasi muutama tuhat nimeä ja puumerkkiä muka
todistuksena valittajain suuresta lukumäärästä. Valituskirja oli vaan
painolastineen kiireimmiten toimitettava Tuomiokapituliin. Tämä tärkeä
toimi uskottiin Ryppylän isännälle, joka oman vakuutuksensa mukaan oli
monasti kirjoittanut Kupernyöriin ja siis kokemuksesta kyllä tiesi,
miten asioita korkeimmissa oikeuksissa ajetaan.
Tyytyväisenä ja, sen arvaa, vähän ylpeänäkin suuresta tehtävästään
lähti Ryppylä matkaan valituskirjoineen ja sitä seuraavine nimineen ja
puumerkkineen, jotka sivumennen mainiten täyttivät hyvän pinkan paperia.
Vielä lisäksi oli hänen emäntänsä pistänyt muutaman pytyn voita
mukaan, ei kuitenkaan Tuomiokapituliin vietäväksi, vaan kauppatorilla
myytäväksi. Sillä voi kuului Turussa olevan hyvässä hinnassa ja emäntä
tarvitsi kahverahaa ja muihin pieniin tarpeisiin.
Pahaksi onneksi täytyi Ryppylän ottaa huonomman hevosensa,
vanhanpuoleisen kevättyneen valakan, kun toisilla sattui olemaan yskän
tapaista päätautia. Mutta hän luotti siihen, ettei hänen kuormansa,
niin kallisarvoista kuin se sisälliseen laatuunsa nähden olikin, ollut
painoltaan raskasta, vaikka siihen luki oman kuivan persoonansakin.
Matkalla tuli hänen mieleensä monenlaisia asioita, niinkuin ainakin
ajattelevalle henkilölle, sen joutuessa yksin matkaamaan pidempää
taipaletta. Ensin ajatteli hän yöllä näkemäänsä merkillistä unta,
kuinka hän oli uneksinut olevansa jossain vaarassa, ja siinä
kadottamaisillaan kalliit valituspaperinsa. Kun hän siitä hätääntyneenä
oli ruvennut apua huutamaan, oli samalla seinäkello lyönyt ja hän
heräsi siihen. Ei se ollut mikään hyvää ennustava uni, tuumasi hän
sen johdosta itsekseen, samalla tunnustellen olivatko paperit vielä
hänen mukanaan. Mutta lisäsi hän hetken tuumittuaan, kun lähemmin
tuota untani ajattelen, niin minä luulen, että se sittekin viittaa
hyvään loppuun. Etten minä kadottanut papereitani, vaikka sellainen
vaara minua uhkasi, niin eihän se voi muuta tietää, kuin että me
valitustiellä voitamme! Tuo päätelmä tuli hänelle yhä selvemmäksi,
mitä enemmän hän untansa ajatteli, niin että hän lopulta rupesi
ihmettelemään itseään, ettei hän sitä heti ymmärtänyt.
Sitten kääntyi hänen ajatuksensa vanhaan kirkkoherraan, joka niin
monta vuotta oli Kettuniemen paimenena ollut. Ensin oli hän anottu
kappalaiseksi ja siinä saavuttanut niin suurta suosiota, että tuli
sitten valituksi kirkkoherraksi. Niin, huokasi hän itsekseen,
muistellen ukkoa, kyllähän vainaja oli hyvä mies, jota kaipauksella
muistelee. Hyvin tunsi hän seurakuntansa jäsenet, niin vanhat kuin
nuoret ja vielä — hevosetkin. Ei myös hän missään seurakuntaa
vastustanut, ja paljon oli minulla sanottavaa hänen aikanansa.
Viimein rupesi hän ajattelemaan, kuinka sopiva maisteri oli astumaan
hänen siaansa esipaimeneksi.
Hänellä oli kirkkoherra-vainajan luonto ja oli perehtynyt Kettuniemen
oloihin. Vielä oli hän muutaman vuoden jo toiminut pappinakin
seurakunnassa. Hänen täytyy päästä kirkkoherraksi ja mikäs on päästä,
kun tämmöiset paperit viedään Tuomiokapituliin.
Ja sitte minä — — samalla kompastui ja kaatui hevoskoni Pahankorven
mäen alle, niin että Ryppylä kalliine kuormineen oli vähällä lentää
maantien ojaan. Saksan rukki, mitä teki, puhisi hän harmistuneena,
kömpiessään ylös auttamaan hevosta, jolla itsellä ei näyttänyt olevan
mitään halua nousta väsyneille jaloilleen.
Sen auttaminen ei ollutkaan niin helppo tehtävä kun hän ensin oli
luullut. Hän sai nostaa ja sai hikoilla, sillä konilla oli suuret luut,
vaikka liha olikin uskollisessa palveluksessa vähään hivunnut. Viimein
monta kertaa turhaan koetettuaan hän sai hevoisen jaloilleen ja pääsi
vaivalla lähimmäiseen kylään. Sieltä sai hän lainata paremman hevoisen,
jättäen omansa siksi aikaa sinne lihoomaan ja voimistumaan.
Ilman muuta seikkailua saapui Ryppyjä lopuksi Turkuun, jossa hän pääsi
yömajaan erään tuttavansa luo. Tämä, joka oli puhelias mies, rupesi
heti tiedustelemaan Kettuniemen kuulumisia ja muun ohessa kyseli, joko
siellä oli kirkko suljettu, niinkuin hän oli kuullut kerrottavan.
Ei meidän kirkkoa sentään niin suljeta, kuin luullaan, vaikka kyllä
pari isäntää oli semmoisessa puuhassa, vastasi Ryppylä.
No, minkätähden he semmoista puuhasivat, siitä en minä ole lähemmin
kuullut? uteli toinen suu naurussa.
Niin, kun tuo uusi virsikirja otettiin meillä käytettäväksi, ei se
ollut kaikkein mieleen. Ja meidän kesken puhuen, en minäkään siitä
oikein pidä, sillä kyllä vanhassa on oppi selvempää ja täydenpää.
Sentähden päätti pari rohkeaa isäntää, Typermäki ja Wähäniemi,
ettei siitä uudesta veisata Kettuniemen kirkossa, vaan se lukitaan
siksi, kun jälleen käännytään vanhaan kirjaan. Siinä tarkoituksessa
kävivät he lautakunnan esimiehen luo pyytämään, että hän kuuluttaisi
kuntakokouksen kokoon, jotta siinä saataisiin sanottu tärkeä asia
päättää. Oikeastaan oli heidän aikomisensa kuntakokouksen esimiehen
pakinoille, mutta eihän sitä voi kaikki järkimiehet eroittaa, kumpi
kumpikin esimies on. Lautakunnan esimies ei tietysti voinut heidän
tuumaansa suostua, vaan selitti lyhyeen, ettei hänellä ollut valtaa
sellaiseen. Ja niin jäi isäntäin viisas tuuma kypsymään toiseen aikaan.
Hah, haa, mikä suuri vahinko, nauroi toinen sydämen halusta. Mutta
sitten saavatkin Kettuniemeläiset kiittää isäntäin, Typermäen ja
Wähäniemen erehdystä, ettei heidän kirkkonsa tullut suljetuksi.
Sitten toisena päivänä kohta aamulla toimitti Ryppylä voinsa kaupaksi
ja sen jälkeen kalliin paperipinkkansa Tuomiokapituliin. Mielellään
olisi hän samana päivänä ottanut päätöksenkin asiassa, että olisi
sen saanut kuumalta viedä Kettuniemelle. Mutta kun hän siitä puhui
sihteerille, niin selitti tämä, että kirkkolain jälkeen otetaan
sellaiset valitusasiat Tuomiokapitulissa käsiteltäviksi vasta
vaalitoimen päätyttyä Kettuniemellä. Saman oli hän jo ennen saanut
kuulla vahtimestarilta, vaikkei hän ollut sitä uskonut, kun se oli
hänen omaa ajatustaan vastaan.