Halulla ja uteliaisuudella odotettiin sitten, koska vaalipapit
saapuisivat Kettuniemelle osoittamaan kuntoaan ja — näyttämään
itseänsä. Huhujen kautta oli kyllä saatu heistä kuulla ja tietää
enemmänkin, kuin oikein suotavata olisi ollut. Mutta huhujen uutuus
rupesi vähitellen kadottamaan viehättäväisyyttään, samoinkuin kesällä
helle ensin miellyttäen käy ajan pitkään rasittavaksi. Vasten tahtoa
alkoi syntyä epäilystä, jos kaikki juorut olivat tosia tai ainoastaan
keksityltä, niinkuin enempi ajattelevaiset tahtoivat väittää. Haluttiin
sentähden omin silmin nähdä ja omin korvin kuulla, millaisia miehiä ne
oikeastaan olivat, jotka olivat hakeneet seurakuntaan kirkkoherraksi.
Viimein vaikeni se sunnuntai, jolloin kappalaisen Pitkäsen tuli
saarnata arvoisain Kettuniemeläisten rakennukseksi. Päivä oli
puoli-pilvinen, sää leutoa ja keli, jollei juuri hyvä, niin mukiin
menevä. Väkeä oli sentähden saapunut seurakunnan vanhaan, kunnioitusta
herättävään kivikirkkoon runsaasti.
Kappalainen Pitkänen oli nimensä mukaan pitkä mies, mutta hyvin laiha.
Myös näytti hän sairaalloiselta ja väsyneeltä, joka vaikutti, että
häntä luuli vanhemmaksi, kuin hän oikeastaan oli. Hänen esiintymisensä
oli maltillista, nöyrää ja vaatimatonta. Tämä vaikutti kuulijoihin,
sillä Kettuniemellä oli totuttu panemaan suuri arvo ulkonaiselle
nöyryydelle. Erittäin nöyrä polvien notkistaminen rukoilemisessa oli
monen silmissä ei ainoastaan pettämätön kristillisyyden todistus vaan
myös sen korkein huippu, jota hurskasmieliset mielellään kirkossa
ja seuroissa suruttomain ihmeeksi osoittivat. — Messupappi oli
Pitkänen myös, mutta hänen ääntänsä moitittiin matalaksi ja hänen
puhettansa vähän pitkäveteiseksi. Ei myös hänen saarnansa tyydyttänyt
evankeelisia, jota vastaan rukoilevaiset hyvillä mielin luulivat siinä
huomaavansa samaa vanhaa jumalisuutta, jota hekin harrastivat.
Niinkuin luonnollista oli, antoi Pitkäsen saarna ja muu esiintyminen
kielille työtä siksi viikoksi. Ahkeraan niistä asioista keskusteltiin
kyläkunnissa ja myötä- ja vastaan väiteltiin.
Vaalipapeilla on todella suuri etu siinä kohdassa, ettei heidän
tarvitse jäädä kuulemaan, mitenkä heitä työnsä jälkeen ensi-ajalla
arvostellaan eli niinkuin myllyssä jauhetaan. Sillä ei sellainen
kuuleminen, siitä saa olla varma, useinkaan olisi asianomaisille
hauskaa. Erittäin jos on mieliä edeltäpäin, niinkuin oli tapahtunut
Kettuniemellä, johdettu vaalipapeille epäsuosiolliseen suuntaan.
Toisella vaalipapilla, pastori Forssilla oli, kiero onni. Edellisenä
lauvantaina oli pyryttänyt taivaan täydeltä. Lumi oli tukkinut tiet ja
tanhuat umpeen, joten keli oli mitä huonoin. Tästä syystä oli kirkkoon
voinut saapua vähemmäksi sanankuulijoita.
Pastori Fors oli keski-ikäinen ja vilkasliikkeinen mies, jonka puhe oli
omituisen terävää. Hänen saarnansa oli tunteellista, mutta ettei hän
messunut, niin ei saarna herättänyt erityisempää huomiota. Kun lisäksi
Forssista oli edeltäpäin levitetty niin pelottavia huhuja, niin sai hän
pian jäädä kieliltä rauhaan.
Sitä suuremmalla kiihkolla ruvettiin sen siaan odottamaan viimeistä
vaalipappia eli Alanderia, toiset sen tehden toivolla toiset salaisella
pelvolla. Evankeeliset odottivat hänessä heidän mieleistään opettajaa
ja rukoilevaiset jälleen pelkäsivät hänessä sellaista, ja molempain
välillä horjuivat värittömät eli ne, joilla uskon asioissa ei ollut
kummankaan mielipidettä.
Sunnuntaina, jolloin Alanderin tuli Kettuniemellä saarnata oli
kaunis ja suopea ilma, jollainen talven loppupuolella tekee mielen
niin virkeäksi samalla kun se pehmittää kelin ja ennustaa sen
joutuvaa loppua. Väkeä olikin saapunut Alanderia kuulemaan ei yksin
Kettuniemeltä vaan vielä naapuriseurakunnista, niin että kirkko oli
viimeiseen sopukkaansa täynnä, kuin hyvin ahdettu elo-riihi.
Kirkkoherra Alander oli mies parhaissa voimissaan, joten hän kyllä
näytti kykeneväksi suurenki seurakunnan paimen-sauvaa kantamaan.
Messuääni oli hänellä oivallinen, niin että sitä mielihyvällä
kuunneltiin. Saarnapöntössä oli hän kuin kotonaan, jolta puhe ei
puuttunut ja raamattua hän lasketteli kuin takin hiasta, niin että se
herätti niidenkin huomiota, joita oli johdettu häntä pelkäämään. Hänen
saarnansa ei kuitenkaan miellyttänyt rukoilevaisia, jotka olivat siinä
huomaavanaan heidän pelkäämäänsä löyhää evankeliumia. Evankeeliset
jälleen olivat ihan innoissaan eivätkä voineet kyllin kiittää hänen
saarnaansa. Vielä loukkasi edellisiä sekin, että Alander jätti
saarnassaan erään rukouksen lukematta kaksi kertaa, niinkuin isiltä
peritty tapa olisi vaatinut ja siihen oli totuttu.
Mitä useimmin samaa rukousta kerrotaan, sitä suuremmaksi ansioksi
kuuluu sellainen tulevan Paavilaisille. Hän ei ymmärtänyt siis
sellaista rukousansiota itselleen ansaita, vaikka siihen oli niin hyvä
tilaisuus tarjona. Todellakin valitettava kohta, josta olisi tarvinnut
Alanderille huomauttaa samoin kuin joku aika sitä ennen oli samasta
laiminlyömisestä eräälle toiselle papille rukoilevaisten puolelta
huomautettu.
Oli sanomattakin selvää, että Alanderin esiintymisestä saatiin
kielille työtä ehkä enemmän kuin kahden edellisen yhteensä. Häntä sekä
kiitettiin että vielä enemmän moitittiin. Mutta yksin moittijoista
oli hän siksi lahjakas, että hän näytti kuin näyttikin vaaralliselta
kilpailijalta maisterille.
Seurakunnan tunnettu naiskynäilijä Hanhinen, »jolla oli ajatuskyky
normaali» ja sen osoitukseksi oli kirjoitellut pieniä, vähän
epäselviä uutisia paikkakunnan sanomalehteen, sai viittauksen
ryhtyä toimeen. Jonkun päivän perästä saatiin sanotussa lehdessä
lihavilla kirjaimilla painettuna lukea kehoitus Kettuniemeläisille,
kysymyspäivänä yksimielisesti pyytämään maisteri Krypqvistiä
neljänneksi vaalisaarnaajaksi. »Yksimielisyydellä oli heidän voittonsa
varma», teroitti normaalijärkinen kynäilijä, »vaan erimielisyydestä oli
seurauksena riitoja ja ikävyyksiä». Vielä tehokkaammaksi vaikutukseksi
oli kehotuksessa huomautettu »että se oli seurakunnan enemmistön»,
ja — mikä oli painavasta arvosta — »kirjoittajan mieli.» Kehoituksen
kirjoittaja, joka omaan huomattavaan persoonaansa nähden, ei ollut
äänivaltainen, oli tietysti juosta livaissut ympäri pitäjää, kumminkin
ajatuksissaan, että hän siten voi tietää, mikä oli enemmistön, mikä
vähemmistön »normaali» mielipide.
Kun jälleen Hanhinen oli ottanut neljännen pyyntö-asian siipeinsä
suojaan, niin oli se kieltämättä joutunut hyvälle kannalle. Ei
tarvinnut muuta, kuin seurata hänen nokkansa viittaamaa uraa, niin voi
edeltäpäin tietää, että seurakunnan enemmistö oli samalla puolella
ja maisteri tulla tipahti kirkkoherraksi kuin itsestään. Sellainen
sai tietysti monen hyvälle mielelle, teki monen toivossaan entistä
varmemmaksi ja rohkaisi epäileviä ottamaan ratkaisevan askeleen. Mikä
suuri hyöty on seurakunnilla normaali ajatuskykyisistä kynäilijöistä!