Minulla pitää olla apua. Kuka lähtee seuraan.
Ei kukaan vastannut; itsekukin näytti kauhistuvan lähtöä tuohon
höyryvään kitaan. He olivat nähneet, kuinka ne uskaliaat, jotka
olivat koettaneet toisista aukoista tunkea alas, olivat selälleen
keijahtaneet tahi silmilleen tupertuneet. Lauri makasi vielä
tainnoksissa siitä kokeesta, minkä väkevämpi toverinsa varsin
vaaratta oli kestänyt, mutta seurata tätä toveria matkalle, josta
oli miltei mahdotonta palata takaisin, siihen ei ollut rohkeutta
kenelläkään.
-- Eikö kukaan? kysyi Olli, vähän odotettuaan. -- Hyvä! Niinpä menen
yksinäni! Antakaa käskyn!
-- Hän hypähti tynnyriin; mutta yhtäkkiä ilmaantui hieno valkoinen
käsi tynnyrin mustalle syrjälle ja heleä ääni sanoi uskaliaasti:
-- Odottakaa Hartonen! minä lähden mukaan.
Kauhistuksen huuto kaikilta tehtaan herroilta kuului tämän päätöksen
johdosta; joka haaralta koetettiin väkevästi asiata estää. Taivaan
tähden herra Berkow! te menetätte henkenne! Ette voi siellä mitään
tehdä -- kuului kaikkialta, tuskalliset pelvon äänet.
Artturi oikaisi suoraksi, isäntämiehen ja hallitsijan täysi
itsetietoisuus loisti hänen kasvoistaan.
-- En ota sitä tehdäkseni avun vaan esimerkin vuoksi. Jos menen
alas, niin kaikki tulevat jälessä. Hankkikaa te täällä ylhäällä
pelastusvoimia, herra yli-insinööri; tirehtööri pitää huolen
järjestyksestä tuolla ulkona. Minä tällä hetkellä en voi muuta kuin
innostuttaa väestön rohkeutta ja sen tahdon tehdä.
-- Mutta ei yksinänne Hartosen seurassa, sanoi yli-insinööri, miltei
vetäen häntä takaisin. -- Varokaa itseänne, herra Berkow! Sama
matkahan tuo on ja sama matkakumppalikin, joka oli niin tuhontuottava
isällenne. Teillekin voi siellä alhaalla olla muitakin vaaroja kuin
nousevat höyryt.
Tämä oli ensi kerta, kun tämä syytös sinkautettiin julkisesti
kaikkein kuultavaksi, ja joskin ei kukaan rohjennut siihen yhdistyä,
niin kaikkein kasvot kuitenkin osoittivat, että olivat samaa
ajatusta. Olli seisoi vielä paikallaan, ääneti ja liikkumatta; hän
katsoi vaan vakaasti ja muualle vilkaisematta nuorta isäntäänsä
silmiin, ikäänkuin odottaen hänen suustaan vapauttamistaan tahi
tuomiotansa.
Artturin silmät kohtasivat hänen silmiänsä -- ainoastaan sekunnin
aika ja hän irrotti itsensä niistä väkevistä käsistä, mitkä häntä
pidättivät.
-- Tuonne syvyyteen hukkuu enemmän kuin sata ihmistä ellemme tule
avuksi, ja silloin ei yksikään käsi liiku muuta kuin pelastamista
varten. Antakaa käskyn! Lyökäämme kättä, Hartonen, teidän pitää
auttaa minua.
Vavahdellen ojensi Olli kätensä antaaksensa anottua apua. Samassa
seisoi jo Artturikin hänen vieressään.
-- Kun onnellisesti olemme päässeet purnun pohjalle, niin lähettäkää
sinne miehiä niin monta kuin haluttaa ja voipi päästä. Hyvästi!
-- Hyvästi! toisti Olli matalan-koleasti, mutta yhtä vakavasti.
Tämä jäähyvästi kuului kamalalta, miltei aaveentapaiselta, tuosta
syvyydestä, joka nyt vastaanotti nämä miehet. Kone alkoi käydä ja
tynnyri vajosi verkalleen. Aukon suulla seisojat näkivät vaan, miten
nuori isäntä, huimastuneena oudosta menosta ja onneksi vaan ohuesta
nousevasta savusta huumahtuen, hoipahti, ja miten Hartonen äkisti
loi kätensä hänen vyötäisilleen ja voimakkaasti tuki häntä -- sitte
molemmat katosivat pimeään syvyyteen.
Artturi oli oikeassa; esimerkkinsä teki lopun epäilyksistä, missä
Ollin esimerkki jäi tehottomaksi. Totuttu kuin oltiin, näkemään
päällysmies Hartosen paljoa vähemmästä syystä hurjamaisesti panevan
henkensä alttiiksi ja aina vahingotta pääsevän vaarasta, niin oli
jo aikoja sitte tovereissa syntynyt arvelu siitä, ettei mikään
vaara häntä tapaisikaan. Hänpä oli, joka oli tehnyt kulku-aukon
pääsemättömäksi, joka koneita turmelemalla oli viivyttänyt tunnin
aikaa, isänsä oli alhaalla muiden parissa -- kentiesi surman omana
samasta syystä -- siispä oli luonnollista, että hän viipymättä
syöksähtäisi uhkaan, johon ei kukaan tahtonut käydä osalliseksi.
Mutta kun isäntä itse antoi tuommoisen esimerkin, hän tuo ylhäinen
mies, joka ei koskaan käynnyt purnuissaan, silloinkaan kuin ne olivat
olleet verrattain luotettavat, ja nyt lähti niihin, kun turmio
uhkasi jokaista -- kun hän meni edellä, silloin menivät kaikki
muutkin samaa tietä. Jotka häntä likinnä seurasivat, olivat ne kolme
vuorityömiestä, jotka aamulla olivat koneille vahinkoa tehneet ja
nyt erään insinöörin johdolla lähtivät purnuun. Sitten tuli yhä
enempi ja enempi uusia auttajia, ja tässä ei tarvittu rukouksia eikä
kehoituksia. Yli-insinöörin täytyi ennen pitkää käskeä pois tarjolle
tulijat, koska väestöä ainoastaan osaksi voitiin pelastustyöhön
käyttää.
Tunnit kuluivat kulumistaan; aurinko oli aikoja sitte ennättänyt
puolipäivän korkeudelle, aikoja sitte jättänyt sen, ja vielä
taisteli siellä maanpovessa ihmisnero ja ihmistahto raivoavia
elementtejä vastaan, temmatakseen niiltä niiden uhria. Se oli
taistelu hirvittävämpi kuin mikään päivänvalossa taisteltu; joka
kämmenen leveys oli valloitettava, joka askel kuoleman vaaralla
astuttava, jos mieli päästä eteenpäin; mutta eteenpäin yhtähyvin
tungettiin, ja näyttipä niinkuin nämä suunnattomat ponnistukset
tulisivat palkituiksi paremmin kuin voitiin odottaakaan. Jo tiettiin
missä onnettomat olivat, toivottiinpa voivansa heidät pelastaakin,
sillä he vielä elivät, ainakin osa heistä. Onnellinen sattumus,
kaksi löydettyä tulisoittoa, jotka äkillisessä paossa oli kadotettu
tahi viskattu pois, johtivat pelastajia oikealle jälelle. Räjähdys
näytti ainoastaan osaksi koskeneen ylempiin purnuihin, ja näyttivät
aikanaan paenneen erääsen turvallisempaan syrjäkäytävään, johon savu
ei päässyt, mutta johon alasromahtaneet kallion lohkareet olivat
heidät haudanneet ja niin estäneet heidät ulos pääsemästä. Nyt oli
pyrittävä heidän luoksensa semmoista tietä, jossa pelastajain ainakin
kävi hengittäminen, ja tätä varten pikaisesti mutta varuisasti tehdyn
pelastus-tuuman toimeenpanemiseksi, nyt kaikki voimat ponnistettiin.
-- Vaikka koko maapiiri olisi heidän päällänsä, niin meidän sittekin
täytyy heidän luoksensa! oli Olli huudahtanut, kun ensimäinen vihi
oli saatu, ja tästä oli tullut tunnus-sana, jota itsekukin tykönään
kertoi. Eikä ollutkaan yhtään, joka olisi laiminlyönyt vaarallisen
velvollisuutensa, minne ikänä hän asetettiin, ja kuitenkin oli monta,
joissa voimat eivät pysyneetkään tahdon rinnalla, monta, jotka
vaipuneina ja puoleksi huumahtuneina olivat takaisin lähetettävät ja
joiden sijaan uusia auttajia oli otettava, ellei tahdottu enentää
uhrien lukumäärää. Oli vaan kaksi, joita ei mikään haitannut, ei
mikään väsyttänyt: Olli Hartonen rautaisella ruumiillaan ja Artturi
Berkow rautaisella tahdollaan, joka nyt antoi tälle hennolle ja
hienotekoiselle miehelle teräksiset hermot ja sai hänen kestämään
olopaikan ja vaarat, joihin moni vahvempi menehtyy. Nämä molemmat
kestivät; rinnatusten tunkivat he eteenpäin, yhä vaan eteenpäin,
aina ensimmäisinä. Missä Ollin jättiläis-voimat tekivät uskottomia
ja voittivat esteitä, jotka näyttivät miltei mahdottomilta
ihmisvoimille, siellä oli siinä kyllä että "herra itse" oli
etukynnessä, että hän ainoastaan oli siellä.
Ei hän juuri paljon muuta siellä voinut, kuin rohkaista työmiehiä
heidän yrityksissään, mutta sillä hän saikin kyllin toimitetuksi,
enemmän kuin hänen kätensä olisivat aikaan saaneet. Jo kolmasti oli
hänen kokeneempi kumppalinsa temmannut hänen takaisin, kun hän,
outo purnun vaaroihin ollen, kovin varomattomasti antoi itsensä
niiden alttiiksi; monta kertaa olivat insinöörit jo pyytäneet häntä
palaamaan pois, nyt, kun oli tarpeeksi asti apuväkeä ja tarpeeksi
asti työn johtajia. Mutta hän tiesi, kuinka paljo siitä rippui,
että hän viipyi näiden ihmisten keskellä, jotka olivat kapinasta ja
melskeestä pelastustyöhön rientäneet. Kaikki he silmäilivät isäntänsä
puoleen, joka, aina siitä asti kun hän oli itsenäisyyteen toipunut,
oli ollut heitä vastaan ja joka tänä päivänä ensi kerran oli heidän
myötänsä hädässä ja hengen-vaarassa, joka halvimman työmiehen tavalla
pani hengensä alttiiksi ja samoinkuin he oli jättänyt nuoren vaimonsa
sinne ylös surun ja huolten valtoin. Nämä yhteisen työn ja yhteisen
vaaran hetket saivat heidät viimein Berkowin pojalle ja perilliselle
antamaan, mitä niin kauan ja niin uppiniskaisesti olivat häneltä
kieltäneet: -- luottamuksensa. Sinne alas, kallion syvyyteen,
haudattiin vanha viha, vanha eripuraisuus; siellä taistelu päättyi.
Artturi tiesi, että tämä hänen olonsa kaivoksessa oli enempi kuin
paljas uhka-yritys, minkä kuka muu hyvänsä hänen sijassaan olisi
voinut tehdä; hän tiesi että hän tällä kestäväisyydellään taisteli
itselleen ja vuorikaivoksilleen tulevaisuuden, ja tämän vuoksi jätti
hän Eugenian sinne ylös yksinään mielihaikeuksiinsa.
Näin tehtiin yhä edelleen työtä väsymättömällä innolla; hiljakseen,
askel askeleelta, tosin päästiin eteenpäin mutta eteenpäin ainakin
päästiin, ja syvyyden kamalat vallat viimein nöyristyivät ihmisen
tahdolle, joka oli raivannut itselleen tien veljiensä luokse siellä
alhaalla. Auringon siellä maan päällä laskeissa tie oli löydettynä;
silloin tuotiin pelastetut päivän valoon, tosin haavoittuneina,
puolitupehtuneina, kauhusta ja kuolonhädästä pyörryksissä, mutta
kuitenkin hengissä, niiden muassa tulivat niinikään näännyksiin asti
väsyneet pelastajat. Ne kaksi jotka olivat olleet tässä rohkeassa
yrityksessä ensimäiset, Berkow ja Hartonen, ne olivat viimeiset
palaamaankin, ne eivät peräytyneet ennenkuin kaikki olivat pelastetut.
-- En tiedä mitä se merkitsee, että herra ja Hartonen vielä viipyvät
siellä alhaalla, sanoi levottomasti yli-insinööri ympärillä
seisoville ammattiveljilleen. He olivat jo ulosmentävän luona, kun
viimeiset lähtivät ylös, ja Hartonen tuntee siksi vaarat kaivoksissa,
ettei viivy silmänräpäystäkään kauemmin kuin välttämättömyys vaatii.
Vielä odottaa tynnyri siellä alhaalla; eivät he anna merkkiä eivätkä
vastaa meidän merkkeihimme -- mitä tämä merkitsee?
-- Kunhan ei joku onnettomuus olisi juuri viime hetkellä tapahtunut;
virkkoi Wilpponen siihen levottomasti. -- Kuulin jonkun kummallisen
äänen sieltä alhaalta, juuri kun viimeiset tulivat ylös. Matka
on pitkä ja koneet jyskäävät niin kovasti, ettei sitä käy
selvästi eroittaminen, mutta koko vuori on tärähtänyt -- entä jos
jälki-lohkeama on tapahtunut!
-- Voi herran nimessä, siinä voitte olla oikeassa! sanoi
yli-insinööri. Antakaa vielä kaikesta voimasta merkki! Jos ei siihen
vastata, meidän _täytyy_ mennä katsomaan, mitä siellä tapahtuu.
Mutta ennenkuin hän tahi kukaan muu ennätti panna tätä käskyä
toimeen, annettiin alhaalta kiivas merkki nousemiseen. Ylhäällä
olevat hengittivät taas helpommin katsellen kaivoksen aukkoon, jossa
vähän aikaa odotettua, tynnyri tulikin näkyviin. Kasvot hiessä
ja pölyssä ponnistuttavasta työstä, vaatteet rikki kuluneina ja
repaleina, seisoi Olli siinä, ja otsastaan ja ohimoistaan virtasi
verta. Samoin kuin alasmennessä olivat hänen kätensä nytkin nuoren
isännän ympärille kääräistyinä mutta tällä kertaa ei hän tukenut
horjuvaa ainoastaan. Artturin pää nojasi kalmankarvaisena ja
ummessa silmin hänen olkapäälleen ja ruumis lepäsi liikkumatonna ja
hengetönnä hänen käsivarsillaan, jotka viimeiset voimansa ponnistaen,
pitivät häntä pystyssä.
Kauhistuksen huuto kuului joka kulmalta. Tuskin jaksettiin siksi
odottaa kuin kone oli seisahtunut. Enempi kuin kaksikymmentä kättä
kurottui pyörtynyttä vastaanottamaan ja kantamaan häntä hänen
puolisonsa luokse, joka samoin kuin muutkin, ei ollut lähtenyt
paikalta pois. Kaikki tunkeilivat nyt näiden molempain ympärille
Apua, lääkäriä huudettiin, ja yleisessä häiriössä ei kukaan huolinut
Ollista, joka omituisella hitaisuudella ja huolettomuudella oli
antanut heidän ottaa tuon kuorman sylistään. Ei hän nyt hypännytkään
tynnyristä tavallisella ripeydellään ja jäntevyydellään; verkalleen
ja vaivoin astui hän ulos, ja hänen täytyi kahdesti tarttua vitjoihin
käsiksi ettei kaatuisi. Eikä hän nytkään mitään ääntänyt, mutta
hampaansa oli hän purrut yhteen ja veri virtasi yhä kiivaammin,
vaikka paksulta sorakerrokselta ei käynyt näkeminen, että hänen
kasvonsa olivat yhtä kalvakat kuin Artturinkin. Horjuen pääsi hän
vielä muutamia askelia eteenpäin, sen miesjoukon luokse joka tunkeili
Artturin ympärillä; sinne pysähtyi hän yhtäkkiä ja tarttui molemmin
käsin ja viimeisistä voimistaan muutamaan rakennuksen pylvääseen
kiini, sen varassa pystyssä pysyäkseen.
-- Älkää hätäilkö, rouvaseni; se on vaan pyörtymystä, sanoi lääkäri,
joka kaiken ajan oli hoidellut onnettomuuteen yhtyneitä ja hetikohta
oli rientänyt tänne. -- Hän ei ole mitenkään vahingoittunut, sen
mukaan kuin voin nähdä; hän kyllä tointuu kohta.
Eugenia ei kuullellut tätä puhetta; hän näki ainoastaan nuo kalpeat
kasvot ja ummistuneet silmät, ainoastaan tuon pitkänään makaavan
ruumiin, jossa ei näkynyt vähintäkään merkkiä että siinä henki olisi.
Oli ollut hetki semmoinenkin, jolloin nuori rouva, äsken naituna,
vieraan käden avulla vaarasta temmattuna ja puolisonsa kohtalosta
vielä tietämätönnä huoleti ja kylmästi oli sanonut pelastajalleen:
"katsokaa miten Berkowin on". Mitä huolimattomuus ja ylenkatse
silloin oli rikkonut, sen nyt sovitti, jopa enemminkin kuin sovitti
näiden viimeisten tuntien tuska, joina hän oli saanut kokea, miltä se
tuntuu kun vapistaan rakastetun kuoleman pelvosta, voimatta auttaa,
saamatta edes olla häntä likelläkään. Nyt ei hän lähettänyt ketään
toista häntä katsomaan; nyt oli hän itse polvillaan sanomattomissa
tuskissa, huutaen, kuten kukin muu rakastava vaimo, puolisotaan
nimeltä.
-- Artturi!
Tämä huudahus oli mitä kiihkoisimman rakkauden ja korkeimman
epätoivon huudahus; sen kuultua nuori päällysmies, joka vielä nojasi
pilaria vasten, vielä vienosti vavahti ja oikaisi itsensä. Vielä
kerran kääntyivät hänen tumman siniset silmänsä näiden molempain
puoleen, mutta niissä ei ollutkaan enään vanhaa ynseyttä eikä entistä
vihaa, niissä oli ainoastaan äänetön, mutta syvä mielihaikeus; sitte
pimittyivät hänen silmänsä, käsi kohosi, ei verta vuotavalle otsalle,
vaan sydämen kohdalle, jossa hän kumminkaan ei ollut nähtävästi
haavoitettu, mutta hän likisti sen niin kovasti sitä vasten, kuin jos
kovin tuska juuri siellä raivoaisi, ja samassa kun Artturi puolisonsa
sylissä loi silmänsä auki, kaatui Olli heidän takanaan kentälle. -- --
Vaikka jo viimeisetkin olivat kaivoksesta tulleet, vallitsi yhtähyvin
äänettömyys ja alakuloisuus väkijoukossa. Ei riemuhuutoja, ei ilon
osoituksia näkynyt ei kuulunut; haavoittuneiden läsnä-olo ei niitä
sallinut. Ei tietty vielä kutka heistä tulisivat henkiin jäämään,
vai olisiko kuolema vaativa jälleen ne häneltä niin vaivaloisesti
temmatut uhrit.
Nuori isäntä oli vironnut voivuksistaan pikemmin kuin oli odotettu.
Kovasti tärähtäneen vuoren sisällä olikin jälkilohkeama tapahtunut,
joka viimeisellä silmänräpäyksellä oli tavannut Artturin ja hänen
kumppalinsa, mutta kummasti kyllä ei ollut Artturi siitä saanut
mitään vahinkoa; hän seisoi jo taas pystyssä vaikka vielä voimatonna
ja kalpeana puolisonsa käden nojassa, kokien pitää ajatuksiaan koossa
vastatakseen Eugenian hätäisiin kysymyksiin.
-- Olimme juuri kaivoksen suulla sanoi hän; Hartonen oli muutamia
askelia edellä ja siis jo suojassa; hän silloin havaitsi jonkin
vaaraa ennustavan merkin. Minä näin hänen yhtäkkiä hyökäävän takaisin
minua kädestä kiini ottamaan, mutta se oli jo myöhäistä; kaikki
paikat ympärillämme ja päällämme liikahtelivat. Sen vaan tunsin,
kuinka hän riuhtaisi minun kumoon ja heittäysi päälleni, kuinka hän
ruumiillaan suojasi minua putoavilta lohkareilta -- ja niin menin
tainnoksiin.
Eugenia ei antanut vastausta; hän oli äärettömästi peljännyt Hartosen
likisyyttä aina siitä hetkestä asti kun oli saanut tietää, että
Artturi hänen kanssansa oli lähtenyt tuolle vaaralliselle retkelle,
ja nyt sai hän kiittää ainoastaan hänen läsnä-oloaan, että vielä sai
sulkea puolisonsa hengissä ja pelastettuna syliinsä.
Yli-insinööri läheni heitä; kasvonsa olivat hyvin vakaiset ja äänensä
tavallista järeämpi, kun sanoi: lääkäri sanoo, että kaikki voivat
pelastua paitsi yksi; Hartosta ei käy pelastaminen -- hänestä on
loppu tullut. Mitä hän tänäpänä kaivoksessa on toimeen saattanut,
on ollut liian paljo hänenkin jättiläis-luonteelleen, ja haavat
ovat niistä lopun tehneet. Miten hänen lienee ollut mahdollista
noiden vaikeiden haavain kanssa ensin itse kömpiä sorasta ylös ja
sitte saada teidät siitä autetuksi, nostaa teidät tynnyriin ja tukea
teitä kunnes pääsitte tänne ylös, on perin mahdotonta käsittää, eikä
olisikaan se kellekään muulle kuin hänelle ollut mahdollista. Hän on
sen tehnyt, mutta siinä on häneltä henkikin mennyt.
Artturi katsahti puolisonsa puoleen; heidän silmänsä kohtasivat ja
ymmärsivät toisensa. Niin voivuksissa kuin oli, ponnisti Artturi
voimansa, otti Eugeniaa kädestä ja vei hänen kanssansa paikalle,
missä onnettomuuden kärsineet saivat paraan hoidon ja avun. Yksi
vaan, se viimeinen, oli viety syrjäpaikkaan. Olli makasi pitkänään
kentällä; isänsä ei ollut vielä toipunut eikä siis tiennyt mitään
pojan kohtalosta, mutta Ollin ympärillä ei ollut ainoastaan vieraita
holhojia; vierellään oli nuori tyttö polvillaan, joka piti kuolevan
kättä sylissään ja silmäili häntä sanomattomalla mielikarvaudella,
huolimatta kihlatustaan, joka ystävän kylmenevää kättä pidellen,
seisoi häntä vastakkain. Olli ei nähnyt heitä, kenties ei tiennytkään
kummankaan läsnä-olosta; silmänsä tuijottivat suurina ja kankeina
leimuavaa iltataivasta, vajoavaa aurinkoa kohti, ikäänkuin vielä
ilmaistakseen yhden säteen tuota iankaikkista valoa ja viedäkseen sen
muassaan siihen pitkään, synkeään yöhön.
Artturi oli kysynyt jotakin läsnä olevalta lääkäriltä; tämä vastasi
vaan vienosti päätä pudistaen -- nuori isäntä ei tarvinnut enempää
tietää. Päästäen vaimonsa käden kuiskasi hän hänelle muutamia sanoja
korvaan ja syrjäytyi, jolla aikaa Eugenia kallistui Ollin puoleen ja
mainitsi häntä nimeltä.
Vielä kerran kävi elämän vävähys kuoleman synkeydestä; elämän koko
hehku ja kiihko yhdistyi vielä kerran siihen silmäykseen, minkä Olli
nyt täydellä tunnolla loi nuorta rouvaa kohti, jonka huulet hiljaa ja
hätäisesti kysyivät: -- Oletteko pahoin haavoittunut, Hartonen?
Ollin kasvot vavahtivat vieläkin kerran; ääni oli tohuinen,
katkonainen, mutta levollinen, hänen vastatessaan:
-- Mitä minusta huolitte? Onhan teillä hän jälleen. Mitä varten
minä vielä eläisin? Olenhan jo sanonut teille: hän taikka minä! --
Toisin kyllä silloin ajattelin, mutta kuitenkin se oli tämä ajatus,
joka lennähti päähäni kallion alas romahtaessa. -- Silloin ajattelin
teitä ja itkuanne ja valitustanne, -- ja muistakaapa, kuinka hän
ojensi minulle kätensä täällä ylhäällä, kun ei kukaan tahtonut siihen
ruveta, -- ja silloin heittäysin hänen päällensä.
Hän vaipui takaisin; leimahtanut kipinä sammui äkisti ponnistuttavan
puhumisen jälkeen, mutta tämä hurjasti hohkuva elo menehtyi
kuolemassa hiljaisesti, taistelutta ja tuskatta. Tämä mies, jonka
koko elämä oli ollut vihaa ja taistelua niitä vastaan, jotka sallimus
oli asettanut häntä ylemmä, oli nyt sen hengen pelastamisessa,
jota oli vihannut, saanut loppunsa. Toteutunut oli aavistus, mikä
eilispäivänä oli noussut hänessä hulisevan veden partaalla; se
oli vuoren syvyydestä saattanut kuolonsanoman uhrille. Ei hän
enään tarvinnut silmäillä tuonnemma tuota "huomispäivää", joka
oli niin syvälle häneltä kätkeytynyt: kaikesta oli hänelle tämän
"huomispäivän" kanssa tullut loppu -- loppu kaikesta!
Tuolta maantieltä kuului marssivan joukon tahdilliset askelet, ynnä
komentosanoja ja aseiden kalsketta. Se oli se kaupungista anottu
apu, joka tuli. Jo tehtaasen tullessaan oli komentava upseeri saanut
kuulla, mitä oli tapahtunut; hän antoi väkensä seisahtua maantielle,
ja tuli itse ainoastaan muutamain miesten kanssa onnettomuuden
paikalle, jossa pyysi saada isäntää puhutella. Artturi meni häntä
vastaanottamaan.
-- Kiitän teitä, hyvät herrat, sanoi hän tyynellä vakaisuudella,
mutta myöhästyneet olette; en enään tarvitse apuanne väkeäni vastaan.
Kymmenen tuntia yhteisesti taistellessamme, väkeämme kuolemasta
pelastaaksemme, olemme tehneet rauhan -- kuten toivon, iäksi päiväksi!
* * * * *
Vuosia oli kulunut; taas oli kesä, taas peitti päivänpaiste ja
kesäinen loisto vuoret ja laksot ja Berkowin tehtaat, joissa
liikuttiin yhtä ripeästi ja vankasti, mutta vapaammasti kuin
koskaan ennen. Vapauden ja onnellisuuden henki puhalteli nyt näissä
tehtaissa; ne eivät olleet mitenkään pienenneet suunnattomasta
suuruudestaan ja olivat jälleen saaneet kaikki, mitä niiltä kerta
puuttui. Tosin ei ollut se tapahtunut viikoissa tahi kuukausissa,
siihen oli mennyt vuosia, ja vuodet, jotka likinnä seurasivat sitä
suurta tapausta, olivat olleet sangen vaivaloiset. Kun työhön siihen
aikaan jälleen ryhdyttiin tehtaissa, painoi vielä raskas takka nuoren
isännän hartioita, joka kyllä oli tehnyt rauhan väkensä kanssa,
mutta yhtähyvin seisoi häviönsä partaalla. Vaaran aika oli kyllä
jo mennyt, jolloin täytyi omalla rohkeudella ja omilla uhrauksilla
astua kapinallisen väestön väkinäisyyksiä vastaan; mutta sen sijaan
tuli toinen aika, huoliensa vaivaloisen työn aika, miltei toivoton
taistelu suhteiden voimaa vastaan, taistelu, joka oli Artturin maahan
sykertää. Mutta hän oli edellisessä taistelussa tullut tuntemaan
voimansa; hän ymmärsi käyttää niitä jälkimäisessä. Enemmän kuin
vuoden ajan oli oltu epäilyksissä siitä, voitaisiinko tehtaita
pitää käymässä ja isännälle säilyttää, ja vielä ensimäisestä ja
vaikeimmasta pulasta päästyäkin oli kyllin vaaroja ja vahinkoja,
joita oli vastustaminen. Jo vanhemman herra Berkowin viimeisellä
elämän ajalla oli hänen asemaansa ja varakkuuttansa kolautelleet
rohkeat keinottelemiset ja ylimieliset tuhlaukset, mutta erinomattain
hänen tunnottomat, ainoastaan hetken voittoa tarkoittavat
yrityksensä, joiden kovat seuraukset viimein poikaa kohtasivat.
Tehtaiden seisominen, jota kesti lähes kuukauden, onnettomuus
kaivoksessa, jonka korjaaminen vaati melkoisia summia, uhkasivat
perin hävittää sen, mikä jo oli puoleksi menetettynä. Useammin
kuin kerran näytti mahdottomalta saada pitää tehtaita; useammin
kuin kerran näytti Artturille mahdottomalta lääkitä isän ajalta
johtuneita ja etenkin viime taistelun lyömiä vammoja; mutta Artturin
luonne, joka niin myöhään oli eloon vironnut, vahvistui ja kehittyi
täydellisesti lakkaamatta ponnistuttavan toimellisuuden koulussa.