isäntä oli ryhtynyt siihen vaikeaan työhön, että järjestäisi
nämä sekasortoiset tehtävät ja täyttäisi kaikki kontrahdit ja
velkasitoumukset, sekä panisi uuden järjestyksen käymään; mutta hän
oli saanut luottamuksen itseensä; hänellä oli vierellään puolisonsa,
ja tälle ja hänelle itselleen oli tulevaisuus voitettava. Tämä
ajatus antoi hänelle uskallusta, missä muut kentiesi hätäyneinä
ja toivottomina olisivat peräytyneet; se piti häntä pystyssä, kun
työt toisinaan näyttivät tahtovan käydä yli hänen voimainsa ja sepä
vihdoin tuotti hänelle voiton. Nyt oli kestetty kaikki sen kovan
tapauksen seuraukset ja onni oli palannut kaikkiin yrityksiin,
mitkä olivat Berkowin nimeen yhdistettyinä, mutta tämä nimi oli nyt
myöskin puhdistanut itsensä kaikesta, mitä halpamaista siihen muinoin
oli ryhtyneenä ollut; se oli nyt puhdas ja kunnioitettu maailman
edessä. Tehtaat suunnattomasti laajennettuina ja suurenmoisille
malmihakkuuneinsa olivat nyt lujemmin ja vakaammin perustetut
kuin koskaan ennen, ja samalla karttuivat isännän varatkin. Tämä
rikkaus, joka kerta oli käydä niin turmiolliseksi nuorelle pilatulle
perilliselle ja osaksi jo oli turmiollinen ollutkin siten, että onni
oli laskenut sen hänen jalkainsa eteen ilman mitään vaivaa hänen
puoleltaan ja juuri sen tähden saattanut hänen ylenkatseellisella
haluttomuudella sitä pitelemään, tämä rikkaus, jonka hänen täytyi
vuosikautisilla taisteluilla jälleen voittaa ja joka hänen käsissään
tuli siunaukseksi monelle, oli nyt hänenkin silmissään saanut toisen
arvon.
Oli puolenpäivän aika, kun tirehtööri ja yli-insinööri eräänä päivänä
vaelsivat verstaista kotiinsa. Tosin olivat he kumpikin näinä vuosina
vanhenneet, mutta muuttuneet eivät olleet. Toinen oli säilyttänyt
sävyisän, toinen ivallisen laatunsa, joka nyt juuri taas huomattiin
hänen äänessään, hänen pitkittäessään jo aijettua kanssapuhetta.
-- Parooni Windeg on taas vanhimmalla pojalla ilmoituttanut
tänne tulonsa. Näyttää siltä kuin nyt hiukkaisen ylpeiltäisiin
sukulaisuudesta, jota alussa vaan suurimmalla vastenmielisyydellä
tahdottiin tunnustaa. Sittenkuin hankkeemme ja laitoksemme ovat
saavuttaneet niin erinomaisesti hyvittävän huomion hallituksen
puolelta ja siis ylhäisemmissä seuroissa ollaan niihin mieltyneinä,
ovat tehtaat saaneet enemmän arvoa vanhan ylimyksenkin silmissä.
Hänen vävynsä oli tehnyt saman jo aikoja ennen, ja minun mielestäni
hän ei ensinkään sovi asetettavaksi Windegin herrasväen rinnalle.
Koko Rabenauen sukukartanon kunnia ja kirkkaus ei vedä puoliakaan
vertoja Berkowin tiloille ja niiden isännän mahtavuudelle. Parooni
näkee nyt, että hän tiloineen hupenee joukon sekaan, jota vastoin me
olemme mahti maakunnassa, jota ei kukaan ole tunnustamatta.
-- Täälläpä saadaankin enemmän tehdyksi kuin missään muualla,
sanoi tirehtööri. -- Nythän käydään kaikilta kulmilta tutkimassa
laitoksiamme ja parannuksiamme, mutta sittekään ei ole vielä kukaan
tehnyt niiden mukaan.
-- Eipä kyllä; mutta jos näin saadaan pitkittää, niin meillä kohta
lienee se "ihmislempinen mallilaitos", jota herra Berkow vainaja niin
kiivaasti vastusti. Nyt Jumalan kiitos! -- yli-insinööri kohautti
tässä hyvin arvokkaasti päätänsä -- sen voimmekin tehdä! Nyt ei
haittaa meitä jos väkemme hyväksi käytämmekin summia, joita toisten
täytyy hätäisesti taskuunsa tukkia, eivätkä ne pikku-summia olekaan.
Eikä kuitenkaan ole kauan siitä kuin taistelimme, eikä varain eikä
mahtavuuden vaan suoraan sanoen tehtaiden pysyttämisen puolesta,
eikä sekään olisi meille onnistunut, ellei muutamia onnellisia
asianhaaroja ratkaisevalla hetkellä olisi meille avuksi tullut.
-- Ja ellei väkemme olisi käyttänyt itseään niin erinomaisesti
-- liitti siihen tirehtööri vakaisesti. -- Ei se ollut mikään
vähäpätöinen asia että pysyivät rauhallisina sillä aikaa kuin
häiriöistä ja härsytyksistä lähitienoissa ei tahtonut loppua
tullakaan. Onnettomuus kaivoksessa maksoi paljon rahaa juuri
semmoisella ajalla kun oli kipuli joka tuhannesta; mutta luulenpa,
ettei herra ole liikaa maksanut siitä, mitä hän väkensä luona
silloin voitti. Niitä tuskan ja vaaran hetkiä, joita hän vietti
heidän kanssansa siellä alhaalla pelastaakseen heidän kumppaleitaan,
ei ole kukaan unhottanut eikä olekaan unhotettava; semmoinen teko
liittää ihmiset toisiinsa elinkaudeksi. Aina siitä päivästä aikain
he uskoivat häntä, kun lupasi asettaa kaikki hyvinpäin, jos vaan
antoivat hänelle aikaa varoja hankkia; he odottivat rehellisesti ja
senpä tähden ei olekaan kumma, että hän nyt tekee enemmän kuin on
luvannutkaan.
-- Eipä vainen! virkkoi toinen siihen kuivasti, -- siihen nähden
saa hän aina vähän komeilla. Muuten on lysti nähdä, että sillä
välin, vastoin ihmislempisyyttä, asiat ovat niin loistavat kuin
tilinpäätöksemme osoittavat. Ne ovat paljoa edullisemmat kuin
vanhan hallituksen aikana, jota ei käynyt mistään erinomaisesta
ihmisrakkaudesta syyttäminen, ja yhtähyvin silloin kiskottiin
kaivoksista mitä kiskoa voitiin.
-- Te olette ja pysytte pilkkakirveenä! tiuskasi tirehtööri. Kyllä
tiedätte, että semmoiset syyt eivät vaikuta herra Berkowissa.
-- Ei, siihen on hän liiaksi ihannoitsija! arveli yli-insinööri,
suopeasti suvaitseva tuon muistutuksen. -- Onneksi hän kumminkaan
ei ole ihannoitsija enemmältä kuin käytäntöön sopii, ja hän on
käynyt siksi kovaa koulua että ymmärtää, että käytäntö on kaikkein
tämmöisten yritysten peruste ja ehto. Minä osaltani en ole
ihannoitsija ensinkään, sen kyllä tiedätte.
Tirehtööri naurahteli hiukan ilkipilaisesti.
-- Senpä kyllä kaikki tiedämme, mutta eikö sitä mitenkään kävisi
korjaaminen, jos niin perin ihannoitseva mies kuin Wilpponen tulisi
perheesenne? onhan se niin käymäisillään, ammatti veikkoseni?
Tirehtööri luuli tarkoittelemisellaan antaneen arvolliselle
ammattiveljilleen aika iskun, sillä tämä murti suutansa ja väänti
päätänsä, kiivaasti vastaten:
-- Ei sanaaka siitä! Sen saan kuulla kovin usein kotonani. Ja
sen piti sattua juuri minulle, joka en inhostu mitään niinkuin
haikailemista ja mielen kiihkoisuutta! Juuri minulle piti sallimuksen
valikoida vävyn, joka laatii värsyjä ja soittaa kitarria! Siitä
miehestä ei pääse, eikä kosimisestaan, eikä huokailemisestaan,
eikä Melania ota malttaaksensa. Mutta enpä ole vielä suostumustani
antanut, eikä ole niin vissi tulenko antamaankaan.
-- Noh, siitä asiasta annamme neiti Melanian pitää huolen! sanoi
tirehtööri nauraen. -- Hänellä on monessa kohti isänsä pää ja
hän ymmärtää panna tahtonsa täytäntöön. Saatanpa vakuuttaa,
että Wilpponen jo rehentelee voitostaan ja poistaa kaikki
onnentoivotukset, merkillisesti vastaten "ei vielä!" Nuorukaiset jo
tietänevät asiansa. Hyvästi, ystäväni! Tottapa minulle ensi kynteen
annatte tiedon tästä iloisesta perheellisestä tapauksesta?
Yli-insinööri meni sangen alakuloisen näköisenä portaita ylös
asuntoonsa, jossa tyttärensä jo tuli häntä vastaan. Neiti Melania
oli tänäpänä pelkkää herttaisuutta isäänsä kohtaan; hän sanoi häntä
tervetulleeksi, otti hänen hattunsa ja sormikkaansa, hyväili häntä
hetkisen aikaa ja katsoi tämän alun perästä soveliaaksi etsittää
erään rukouksen.
-- Isä, tuolla sisällä on joku, joka haluaa puhutella sinua hetikohta
ja tähdellisestä asiasta. Hän on siellä sisällä äitin tykönä. Saanko
tuoda hänen tänne!
-- En tahdo puhua kenenkään kanssa! morahti isä, joka jo aavisti
mitä tulossa oli; mutta nuori nainen ei ollut tästä kiellosta mitään
tietävinään. Hän puikahti likimmäiseen huoneesen, ja toi hetikohta
sisälle tuon "jonkun" kuiskaistuansa vielä muutamia rohkaisevia
sanoja sen korvaan.
Näyttipä sen olleen välttämätöntäkin, sillä herra Wilpponen,
hännystakkiin pukeutuneena, vaalea tukka huolellisesti jaettuna, koko
asu ja käytöstapa kuin virallisella kosijalla, seisoi nyt siinä,
niinkuin äkki-arvaamatta leijonan luolaan pudonneena. Varalle oli hän
valmistanut komean ja hyvin laaditun puheen tätä tähdellistä hetkeä
varten, mutta vihainen silmänluonne eikä ensinkään kehoittavainen
äänenlaatu, millä yli-insinööri kysyi mitä hän oikeastaan tahtoi,
saattivat hänen kokonaan aivunsa avaimet hukanneeksi.
-- Haluni ja toiveeni -- änkytti hän. -- Neiti Melanian rakkaudelta
kehoitettuna -- korkein onneni, saada sanoa häntä omakseni. --
-- Enkö arvannut! Se ihminen ei saata oikisuuntaan kosiakaan,
morisi yli-insinööri ajattelematta, että laatunsa millä hän kosijan
vastaanotti oli semmoinen, että se olisi voinut hämmentää kenenkä
hyvänsä, ja kun nuori mies siitä joutui yhä pahempaan hämiin ja yhä
pahemmin sekautui puheessaan, keskeytti hän hänen jyrkästi:
-- Noh vaiti jo! Mitä haluatte ja toivotte ei ole minulle salaisuus.
Te tahdotte minua apeksenne?
Wilpposta ei näyttänyt tämä välttämätön seuraus tulevasta
avioliitosta ollenkaan ihastuttavan.
-- Pyydän anteeksi -- muistutti hän kaihtivaisesti -- etunenässä
haluan neiti Melaniata vaimokseni.
-- Niinkö? Ja minun te otatte varsin väkinäisesti kaupantekijäksi?
kysyi kiivastunut appi pilkoillaan. -- Muuten enpä ymmärräkään kuinka
rohkenette tulla luokseni semmoisen kysymyksen kanssa. Olittehan
armolliseen rouvaan rakastuneet? Ettekö ole kirjoittaneet kokonaisia
paperinlevyjä värsyjä täyteen, hänen kunniakseen? Minkä tähden sitä
platoonista liekkiä ei enään kestäkään.
-- Oi hyvä Jumala, siitähän on jo monta vuotta? -- sanoi
Wilppos-raukka puollustuksekseen. Tietäähän Melania sen jo aikoja
sitte, ja sepä juuri olikin mikä ensin saatti meidät toisiimme
yhtymään. Rakkaus on kahtalainen herra yli-insinööri; toinen on
nuoruuden huikentelemista, joka etsii ihannettaan saavuttamattomissa,
toinen on pysyväinen tunne, joka vaan maan päällä löytää sen mikä sen
todella onnelliseksi saattaa.
-- Vai niin, ja sille toiselle, maalliselle, kotitekorakkaudelle
tyttäreni on hyvä kyllä. Menkää hiiteen! ärjäisi yli-insinööri.
-- Ette tahdo ymmärtää minua, muistutti siihen Wilpponen, syvästi
loukkautuneena mutta kuitenki jollakin mahtavuudella; hän tiesi
mikä voimallinen liittolainen hänellä oli vieremmäisessä huoneessa.
-- Melania ymmärtää minun; hän on jo antanut minulle kätensä ja
sydämensä --
-- Sepä komealta kuuluu, jupakoitsi vihastunut isä. Kun tyttäret
noin omin päinsä antavat pois kätensä ja sydämensä, niin tekisipä
mieleni tietää, mihinkä isiä tarvitaankaan. Wilpponen -- katsantonsa
ja äänensä lauhkenivat -- minä tahdon kohdella teitä oikeudella; te
olette viime vuosina vähän viisastuneet, vähän mutta ei tarpeeksi.
Värsyjen sepustusta esimerkiksi ette malta heittää. Panenpa vetoa,
että teillä nytkin on joku lauluruno lakkarissanne.
Hän vilkasi epäluuloisesti nuoren miehen povilakkarin puoleen, ja
Wilpponen punastui.
-- Sulhaisena lienen siihen oikeutettukin? muistutti hän ikäänkuin
hätäisesti kysäisten.
-- Olettepa niinkin, ja serenaateihin niinikään, -- niin niin,
tuleepa komea kesä! jupisi yli-insinööri tuskistuneena. -- Kuulkaapa,
Wilpponen jos en tietäisi, että Melanialla on minun luonteeni, niin
että hän tulee karkoittamaan teistä nuo romantiset houreet, niin
tekisin tenän, kerrassa tenän. Mutta luulen teidän tarvitsevan
järkevän vaimon ja ennen kaikkia ymmärtäväisen apen, joka aina
tuontuostakin korjaa päänne oikeaan suuntaan, ja koska en tästä
vähemmällä pääse, niin saatte molemmat osat.
Mihin määrään jälkimäinen toive lienee tuntunut herra Wilpposelle
niin erittäin kadehdittavalta, jääköön sanomatta, mutta edellisen
ihastuksissa hän unhotti kaiken ja riensi halaamaan uutta appeaan,
joka sen asian suoritti hyvin lyhyesti.
-- Se vaan, ettei mitään liikutuksia! sanoi hän jyrkästi. Niitä en
kärsi semmoisissa emme tarvitse viipyä. Tulkaa nyt kanssani Melanian
luokse! Te olette kahden kesken ja minun tietämättäni päättäneet
asian, mutta sen sanon teille, että jos joskus tapaan teidät runoa
sepustelemassa ja tyttäreni itkenein silmin, silloin -- Jumala teitä
armahtakoon! --
Sillä aikaa kuin yli-insinööri tällä tavoin taipui välttämättömään
kohtaloon, seisoivat Artturi Berkow ja Klaus von Windeg paltalla.
Tämä jälkimäinen, joka jo oli lausunut jäähyväiset sisarellensa,
odotti vaan ratsuhevostaan esiin talutettavaksi.
Se syvällinen ja suuri muutos, joka oli tapahtunut Artturissa, oli
nähtävänä hänen ulkonäössäänkin. Hän ei ollutkaan enään se hoikka
kalvakka nuorimies, jonka paras nuoruuden aika ja nuoruuden virkeys
oli perin hävitä pääkaupungin elämässä; hän oli nyt täydellisesti
esimiehen näköinen, joka ymmärsi pontevuudella johtaa suurenmoisia
yrityksiä. Viivoja, jotka tosin olivat piirtyneet hänen otsalleen ja
joita vuosikausien huolet ja työt olivat vielä syvemmälle uurtaneet,
ei kyllä nykyinen luotettavasti perustettu onnellinen elämä ollut
haihduttanut. Semmoiset jäljet eivät katoa, kerta tultuaan, mutta
ne eivät rumentaneetkaan tätä otsaa ja näitä kasvoja, jotka nyt
osoittivat lujuutta ja vakaista miehuutta. Klaus oli sama nuori
ylimielinen upseeri kuin ennenkin, verevät huulensa ja vilkkaat
silmänsä olivat säilyttäneet entisen vilkkautensa.
-- Ja minä vakuutan sinua, Artturi, sanoi hän intoisesti, että teet
isälleni väärin, jos luulet hänen vielä kantavan turhia luuloja
sinua vastaan. Soisinpa että olisit kuullut mitä hän hiljakkoin
vastasi vanhalle Waldsteini ruhtinaalle; tämän väittäessä, että
tehtaan-isäntäin tila nykyisten työmies-liikkeiden aikana ei olisi
kadehdittava. "_Minun_ vävyyni", sanoi isä painokkaasti, "-- se ei
sovellu, teidän korkeutenne. Hänen asemansa on ylen vakava, ja valta,
mikä hänellä on työmiesten yli, on rajaton, he liittyvät häneen
tosi intoisuudella -- ja ilman sitä vävyni pystyy menettelemään
missä eripuraisuudessa hyvänsä". Yhtähyvin hän ei vielä anna sinulle
anteeksi, että hylkäisit, aatelis-arvokirjan, eikä tyydy siihen, että
hänen tyttärensä poikaa mutkattomasti ja porvarillisesti nimitetään
Berkowiksi.
Artturi hymyili hiukan ilkullisesti.
-- Noh, minä ajattelen niin, että nimeään ei hän tarvitse hävetä, jos
kerta sitä kantavana astuu ulos maailmaan, ja paitsi sitä saatetaan
toivoa, että isäsi saa ilon nähdä ynnä hänen kanssansa pikku Windegin
vaurastuvan -- -- miten on, Klaus tuleeko kihlauksestasi mitään?
Nuori upseeri murti suutansa.
-- Totta kaiketi se ensi tilassa on tapahtuva -- sanoi hän vähän
pitkäveteisesti -- arvattavasti kun toiste tulemme Rabenaueen. Kreivi
Berningin tilat ovat rajatusten meidän tilaimme kanssa ja kreivitär
Alma täyttää keväällä kahdeksantoista vuotta. Isä arvelee, että
minun, suvun kannattajan ja sukukartanon tulevan isännän muka, olisi
aika todella ajatella naimista. Hän on velvoittanut minun tulevana
kesänä tekemään tarjoukseni kreivittärelle.
-- Velvoittanut? naurahti Artturi. -- Siis nait komennon mukaan?
-- No mitäs itse teit naidessasi? kysäisi Klaus vähän närkästyneenä.
-- Niinpä kyllä, sinä olet oikeassa. Mutta naimisemme olikin
poikkeus-seikka.
-- Eipä ensinkään, väitti Klaus samaan äänenlaatuun. Se on tavallista
meikäläisissä. Isä tahtoo, että kohta ja säätyni mukaan nain, eikä
hän suvaitse vastaan panna, paitsi kenties sinulta. Sinä olet
vaikuttanut hänessä semmoisen kunnioituksen kohtaasi, että hän, paha
kyllä, antaa itselleen kelvata kaikki mitä teet tahi tekemättä jätät.
Muuten minulla ei ole mitään sitä naimista vastaan, mutta olisinpa
vielä jonkun ajan ollut irtonaisena.
Berkow pudisti päätänsä.
Luulen, Klaus, että siinä asiassa teet oikein kun noudatat isäsi
tuumia. Sen mukaan kuin viime kerran Rabenauessa käydessäni voin
havaita, Alma Berning on herttainen tyttö, ja sinun on aika antaa
sukukartanon tulevan isännän astua enemmin näkyviin ja antaa nuorelle
vallattomalle luutnantille ero. Se on kyllä tehnyt monenmoisia
turhamaisia tekosia, se luutnantti.
-- Onpa kyllä! sanoi Klaus, luoden jurosti päänsä kenolleen. --
Ja hänen isänsä asettaa hänen herra lankonsa semmoisissa tiloissa
aina esikuvaksi, asettaapa niin ylenpaltisilla ylistyksillä että
tosiaankin kaikkea mieltymystäni puoleesi tarvitaan, etten oikein
perinpohjin inhostuisi siihen esikuvaan. Siitä juuri oikeastaan
johtuukin koko naimistuuma. Satuin kerta semmoisessa tilassa
sanomaan: "Menihän Artturi ennen maailmassa minua paljon pitemmälle;
vasta aviomiehenä hänestä on tullut niin ylen oivallinen", ja nyt
pisti isällä tuota pikaa päähän tehdä minusta yhtä oivallinen mies.
Mutta olkoonpa niin! Minulla oikeastaan ei ole Almaa vastaan mitään
sanomista, ja muuten aion ottaa sinun ja Eugenian esimerkikseni. Te
menitte avioliittoon aivan haluttomina, niinpä vihatenkin toisianne,
ja nythän siitä on tullut romaani, joka ei vielä tänäkään päivänä ole
päättynyt. Ehkäpä meidänkin onnistuu yhtä hyvästi.
Silminnähtävä pilkkanauru liikkui Artturin huulilla.
-- Sitä epäilen, Klaus rakas; et näytä sinä ensinkään olevan luotu
avioliitollista romaania varten, ja ennen kaikkea muista, ettei joka
nainen olekaan Eugenia.
-- Enkö arvannut, että saisin kuulla jotakin semmoista, sanoi nuori
parooni nauraen. -- Aivan samaa nuottia, kuin millä Eugenia aamulla
samasta asiasta, sanoi: "Ethän tahtonekaan verrata Artturia muihin
miehiin?" Sitäpä sopii sanoa lempi-viikkojen jatkumiseksi melkeän
pitkälle.
-- Täytyihän meidän aluksi olla ilman niittä, ja mitä laiminlyöty on,
sitä on tapa kokea sitä innokkaammin korjata. Etkö siis tosiaankaan
enään voi viipyä täällä?
-- Kotilupaani kestää vaan tähän iltaan asti. Sitä vartenhan
pää-asiallisesti tulinkin, että ilmoittaisin isän ja veljien tänne
tulon. Hyvästi Artturi!
Hän hyppäsi sillä aikaa esiin tuodun hevosen selkään, hyvästeli vielä
kerran, kättä pistäen, lankoansa ja karkuutti tiehensä. Artturi aikoi
juuri mennä sisään, kun eräs vanha vuorityömies astui paltalle ja
nosti hattua patroonille.
-- Oi, kas purnumestari Hartonen; sanoi Artturi ystävällisesti.
Tahdotteko puhutella minua?
Purnumestari läheni kunnioittavasti mutta kuitenkin tuttavan tavoin.
-- Tahtoisin, jos sallisitte, herra Berkow. Olin juuri ikään jollakin
asialla tuolla, ja näin teidän hyvästelevän nuorta paroonia, ja
silloin teki mieleni tulla hetikohta tänne kiittämään teitä, että
olette ollut niin hyvä ja tehnyt Laurin päällysmieheksi. Suuri ilo
syntyi siellä kotona.
-- Lauri on käyttänyt itsensä niin hyvästi näinä viimeisinä vuosina,
että ansaitsee sen paikan, ja hän sen tarvitseekin yhä enenevälle
perheelleen.
-- Kyllä hänellä oli tarpeeksi asti vaimolle ja lapsille; siitä olen
huolen pitänyt, vastasi purnumestari säveästi. -- Se oli viisaasti
ajateltu Martalta että pani ehdoksi, että hänen piti muuttaa kotiin
luokseni; niinpä en ole toki yksinään vanhoilla päivilläni ja minulla
on iloa heidän lapsistaan. Eihän minulla muuten olekaan mitään koko
avarassa maailmassa.
Vanhuksen muoto synkistyi näiden viimeisten sanan ohella ja silmät
vesittyivät. Artturi katseli häntä sääliväisyydellä.
-- Ettekö vielä voi sitä unohtaa Hartonen? Purnumestari pudisti
päätänsä.
-- En! en voi sitä, herra Berkow. Hän oli ainoa lapseni, ja vaikka
hän monesti teki minulle enemmän surua kun iloa ja viimein jäykällä
luonteellaan kävi mahdottomaksi minun ohjata -- niin en sittekään
ikänäni voi unhottaa Ollia. Mitä varten, hyvä Jumala, piti minun
vanhan miehen pelastua kaikkein muiden kanssa sitä näkemään! Hänen
kanssansahan kaikki iloni hautaan vajosi.
-- Niin teidän ei tule puhua, Hartonen, sanoi Artturi lempeästi
nuhdellen. Onhan teillä vielä hyvä tuki Martassa ja sen miehessä.
Vanhus huokaili.
-- Niin Martta! Ei hänkään voi sitä unhottaa, vaikka hänellä
on sekä mies että lapset ja päälliseksi hyvä mies. Vielä näen
monesti, miten hänen on. Kummallista on muutamain ihmisten laita,
herra Berkow; ne voivat tuottaa meille surua ja huolia, voivat
pakoittaa meitä sydämeen asti, ja yhtähyvin pidämme heistä, enemmin
kuin kunnollisimmista ja paraista, jotka eivät ole tuottaneet
meille yhtään ikävää hetkeä; heitä ei käy koskaan unhottaminen.
Semmoinen mies Olli oli. Mikä hän tovereilleen oli ennenkuin se
onneton taistelu alkoi, sitä ei ole yksikään ollut ei ennen eikä
-- sittemmin, ja vaikka hän ei vienyt heitä siunaukseen niin ei
kumminkaan yksikään heistä ole häntä unhottanut vielä tänäkään
päivänä.
Vanhus pyyhkäisi katkerat kyyneleet silmistään ja tarttui Berkowin
hiljaisella osan-ottavaisuudella ojennettuun käteen ja meni sitte
hiljaa tiehensä. Eugenia, joka viimeisten minuutien aikana oli tullut
ulos ovelle eikä ollut tahtonut häiritä kanssapuhetta, astui nyt
miehensä luokse.
-- Eikö Hartonen vieläkään voi rauhoittua? kysyi hän hiljaa. --
Enpä olis uskonut hänen olleen niin syvältä ja hartaasti poikaansa
kiintynyt.
-- Sen ymmärrän hyvin hyvästi, sanoi Artturi, katsoen poismenevän
Hartosen jälkeen, -- samoin kuin käsitän kumppalien rajattoman
mieltymyksen häneen. Sen miehen koko luonteessa oli jotakin toiseen
ihmiseen voimakkaasti vaikuttavaista. Koska _minä_ tunsin sen, minä,
joka hengen uhalla taistelin häntä vastaan, kuinka paljoa enemmin
sitten ne, jotka taistelivat hänen puolestaan. Mikä eikö siitä
Ollista olisi voinut tulla itselleen ja kumppaleilleen, jos hän
toisin olisi tehtävänsä käsittänyt kuin että vihamielisesti tahtoi
kukistaa kaiken järjestyksen.
Nuori rouva loi puoleksi nuhteellisen silmäyksen puolisonsa puoleen.
-- Meille hän kumminkin näytti, että taisi enemmän kuin vihata. Hän
oli vihollisesi, mutta kun jompikumpi oli pelastettava, silloin
pelasti hän sinun vaarasta ja syöksi itsensä kuolemaan.
Artturin muoto synkistyi; sen ajan muistiin johtuminen sen kaiketi
teki.
-- Minulla kyllä ei suinkaan ole oikeutta häntä syyttää, enkä ole
sitä tehnytkään siitä ajasta kuin hän minun surmasta tempaisi. Mutta
usko minua, Eugenia, semmoisen luonteen kanssa olisi täydellinen
sovinto ollut mahdoton. Se olisi alinomaa ollut haittana tehtaideni
menestykselle, häirinnyt rauhan väkeni kanssa ja alati otellut
herraudesta kanssani, ja välillämme oli jo tultu niin pitkälle ettei
käynyt päästää häntä aivan rankaisematta. Jollen minä olisi syyttänyt
häntä ja tuominnut, niin sen muut olisivat tehneet -- siitä sekä hän
että minä säästyi.
Eugenia kallisti päänsä puolison olkaa vasten. Se oli yhä edelleen
sama ihana, vaaleatukkainen pää, tumman sinisine silmineen: hän oli
vaan entistä verevämpi ja kukoistavampi.
Entisen kalpeuden ja kalseuden sijaan oli tullut mielen ilmaus, jonka
vaan onnellisuus voi antaa.
-- Se oli kova aika, Artturi, se joka seurasi tapaturmaa, -- sanoi
hän, äänen vienosti vapisten. Sinulla oli niin suuria vastuksia
voitettavina, että rohkeuteni monta kertaa oli lannistua, kun näin
otsasi yhä enemmin synkistyvän ja silmäsi yhä huolestuvan, ja minä
muuta en voinut kuin pysyä vierelläsi.
Artturi kallistui mitä hellimmästi hänen puoleensa. -- Ja etkö sillä
tehnyt mitä tarvitsinkin? Siinä kamppauksessa olen kokenut niiden
kahden sanan voiman, jotka yksinään antoivat uskallusta ja iloa
vaikuttamaan -- ja minä kerroin niitä alinomaa itsekseni, kun laineet
uhkasivat hyökätä päälleni:
"Vaimoni ja lapseni!" -- Ne juuri viimein auttoivat minun voitolle.
End of Project Gutenberg's Artturi Berkow, by Elisabeth Bürstenbinder