yli-insinöörille. Hän tavallisesti on ensimäinen melussa ja
metelissä; tänäpänä hän näyttää vaan kiihottaneen lauman hyökäykseen
ja sitte menneen tiehensä. Häntä ei näy missään.
-- En ole nähnyt häntä nyt neljännes-tuntiin, vastasi yli-insinööri
mietteellisesti. Kunhan vaan ei keksisi jotakin uutta hälinää. Te
kutsuitte vahdit pois konerakennuksista.
-- Totta kaiketi! Ne harvat miehet, mitkä meillä ovat, me tarvitsemme
paremmin täällä kotona, ja sittekuin kaivokseen mentiin väkisin,
purnu ja koneet ovat suojatut. He eivät voi niille mitään, tuhoamatta
omia tovereitaan, jotka ovat siellä alhaalla.
-- Kun vaan semmoinen johtaja ottaisi sen ajatellakseen? sanoi
insinööri epäillen. Artturin otsa synkistyi.
-- Sen toki uskon! Hartonen on hillimätön, onpa raivokaskin kun
suuttuu, mutta konna hän ei ole, ja mitä nyt tarkoittelette, olisi
konnantekoa. Hän tahtoi hävittää koneet estääkseen kaivoksiin
pääsemästä, ja kun ei kauemmin voinut sitä estää, minkä vuoksi
luulette siis hänen noin hurjamaisesti hyökänneen asumuksia
hätyyttämään. Ei suinkaan hän tehnyt sitä jättääkseen isäänsä ja
tovereitaan turmioon. Hän tahtoi peräyttää annetut käskynsä, ja vasta
kun näki, että olimme häntä estämään ennättäneet, puhkesi hän raivoon
pahoin käynneestä hankkeestaan. Ainoastaan lähtönsä kaivoksiin on
meille koneet pelastanut. Niihin ei koske kukaan, niin kauan kuin
purnumestari ja ne muut ovat kaivoksessa, ja sentähden nyt myrsky
kääntyy tänne. Minä menen pihalle ja koetan heitä hillittää.
Herrat olivat viime viikoilla tottuneet näkemään, kuinka heidän
isäntänsä tämmöisissä tapauksissa ryhtyi toimeen suurimmalla nerolla
ja omasta vaarasta huolimatta, mutta nyt kuului joka kulmalta
rukouksia ja muistutuksia; jopa yhdistyi yli-insinöörikin tällä
kertaa muihin, ja Sihvonen, joka luuli tietävänsä kenenkä puheista
tässä parasta apua olisi, kääntyi Eugeniaan, joka seisoi miehensä
rinnalla.
-- Älkää salliko sitä, armollinen rouva! Vaan ei tänä päivänä --
tänä päivänä vaara on suurempi kuin yhtenäkään edellisenä. Väestö on
hirmuisesti vihoissaan ja Hartonen koittaa viimeisiä keinojaan; älkää
päästäkö häntä menemään.
Eugenia kävi kalmankalvakaksi tästä kehoituksesta, joka vaan todisti
hänen omat varomisensa oikeiksi, mutta hän ei hämmentynyt; näytti
kuin Artturin vakamielisyys olisi häneenkin siirtynyt.
-- Mieheni on sanonut minulle, että hänen täytyy tehdä tämä koetus,
vastasi hän vakaasti, eikä ole kukaan sanova, että kyynelillä ja
vaikeroimisella olen pidättänyt hänen siitä, minkä hän katsoo
velvollisuudekseen. Antakaa hänen mennä!
-- Noh, herrat, ottakaa esimerkkiä vaimoni rohkeudesta! Hänellähän
lienee enimmän syytä peljätä. Sanon vieläkin: koe on tehtävä!
Jättäkää ovi auki.
-- Me käymme muassa jokainen! sanoi yli-insinöri, älkää peljätkö,
armollinen rouva! En luovu hänen rinnaltaan.
Artturi viittasi häntä hiljaisesti mutta vakaasti paikoillaan
pysymään.
-- Kiitän teitä, mutta jääkää te tänne ja nämät muut herrat niinikään
-- minä menen yksinäni. Tämmöisissä seikoissa korkeintaan yksi vaan
on turvattu joukkoa vastaan. Nähdäänkö te kaikki siinä, niin on härsy
heille senpä väkisempi. Olkaa vaan valmiit hätätilassa suojelemaan
palamistani! Hyvästi Eugenia:
Hän meni, ja yli-insinööri ja muutamat virkamiehet seurasivat häntä
portaille. Ei yksikään koettanut häntä palauttaa; he tiesivät kaikki,
että tässä hänen käymisessään siellä pihalla oli ainoa mahdollisuus
välttää vaaran, jota vastaan kävisi työlääksi, ellei mahdottomaksi
useita tuntia täällä sisällä itsensä puollustaa.
Eugenia riensi akkunalle. Hän ei nähnyt, kuinka ne toiset joutusasti
tuskalla sydämmin tunkeilivat toisille akkunoille eikä kuullut
niitä puoli-äänisiä muistutuksia, joita tirehtööri ja Sihvonen,
jotka seisoivat heidän takanaan, vaihettelivat keskenään; hän
näki vaan tuon hurjistuneen joukon, joka tiheään tunkeutuneena
piiritti huoneuksen ja raivoisella räyhinällä vaati vankeja irti
päästettäviksi; tuon joukon, jota vastaan hänen puolisonsa nyt
aikoi yksinään mennä ja joka kenties jo ensi hetkenä uhkasi hänen
henkeänsä. Puiston ympärillä oleva, tosin enemmän komea kun vankka
rautaristikko oli jo särkynyt ryntäyksestä, se oli pirstoina
kentällä; kalliit ja huolellisesti hoidetut puutarha-laitokset
olivat nyt, satain jalkain tallattuna, ainoastaan julma sekasoka
multaa, kukanvarsia ja rusennettuja pensaita. Jo olivat joukon
etumaiset tunkeneet aina paltalle asti ja olivat siis juuri likellä
asunhuoneusta; jo näkyi koko joukko kivillä varustettuja käsiä, ja
kaikki valmiina sinkauttamaan niitä akkunoista huoneisin. Uhkauksia,
räyhästystä ja kaikenlaista hurjaa huutoa kuului sekaisin; melu eneni
enenemistään ja yltyi tuontuostakin pitkälliseksi ulinaksi, joka
tuskin enään näytti ihmisistä lähteneeltä. Nyt seurasi kerrassa sikeä
hiljaisuus! Hälinä herkesi niin jyrkästi kuin valtakäsky ylhäältä
olisi hiljaisuutta vaatinut; hurjasti liikkuvat laumat asettuivat;
joukko kavahti takaisin, niinkuin yhtäkkiä olisi johonkin esteesen
törmännyt, ja kaikkein kasvot, kaikkein silmät kääntyivät yhdelle
suunnalle: isot ovet aukenivat ja nuori isäntä astui paltalle.
Hiljaisuutta kesti muutama hetki; sitte nousi, hetkisen hämmästyksen
perästä, uusi, edellistä hirvittävämpi vonkutus; kaikki nuo
pyöryttävät rääkymiset, kaikki nuo vihaiset kasvot ja heristelevät
kädet, jotka tähän asti olivat uhanneet asunrakennusta asukkaineen,
kääntyivät nyt yhtä ainoata vastaan, mutta tämä ainoa oli isäntä,
tehtaiden päämies, ja mitä isä teollisella nerollaan, sitkeällä
kestäväisyydellään ja yksinvaltaisella tahdollaan ei ollut vuosi
kymmeninä voinut saavuttaa, sen oli poika muutamissa viikoissa
voittanut: rajattoman kunnioituksen; tämä vaikutti tässä tilassa,
missä kaikki järjestys oli kumottuna. Huoleti antoi hän myrskyn
rajuta loppuun, solakkaa varttansa suorana pitäen, terävästi ja
vakaasti silmäillen laumaa, jossa jokainoa mies oli häntä etevempi
voimassa ja jota vastaan ei mikään muu häntä suojellut kuin tuo
kunnioitus, seisoi hän yksinään ja aseettomana heitä vastakkain;
mutta hän seisoi siellä kuin patsas, jota vastaan kapinan kuohuvain
aaltojen täytyi musertua.
Ja ne masentuivat todellakin. Hälinä vaikeni vaikenemistaan; se
muuttui yksityisten kiljannaksi, sitte muminaksi, viime vihdoin
asettui tämäkin ja nyt koroitti Berkow äänensä, joka soi heleänä ja
selkeänä kauempanakin seisoville.
-- Jumalan olkoon kiitos! mumisi Sihvonen, pyyhkäisten nenäliinalla
otsaansa, -- nyt pitää hän heitä ohjauksessaan. He kyllä
juonittelevat ja mukisevat, mutta tottelevat! Katsokaapa, armollinen
rouva, miten vallattomuus asettuu, miten kaikki peräytyvät. He
suorivat pois paltaita -- ja katsokaapa, kivet putoilevat maahan; Jos
vaan taivas pitää Hartosen täältä poissa, niin vaara täksi kerraksi
on poistettu.
Hän ei arvannut millä kuoleman tuskalla Eugenia toivotti samaa. Tähän
asti oli hän suotta etsinyt tuota peljättyä miestä joukosta, ja niin
kauan kuin sitä ei näkynyt, hänen uskalluksensa pysyi kannallaan,
niin kauan luuli hän Artturin olevan ilman vaaratta; mutta nyt oli
luottamus ja toivo saanut loppunsa. Lieneekö tämä yhtäkkiä vaiennut
hälinä, jonka hän itse taki-tahallaan oli valloilleen laskenut,
kutsunut sinne sen kaivatun, tai lieneekö aavistus tästä tapauksesta
saattanut hänen tänne tällä ratkaisevalla hetkellä -- -- ikäänkuin
maasta nousneena seisoi Olli Hartonen puiston ristikon takana, ja
yksi ainoa silmäys sanoi hänelle, millä kannalla asia oli.
-- Voi pelkureita ja raukkoja! pauhasi hän kumppaleilleen, siinä kun
hän Laurin ja päällysmies Wilmin parissa raivasi itselleen tietä
tämän tiheään tunkeutuneen joukon keskellä. -- Jopa aavistinkin, että
taas tarttuisitte hänen verkkoihinsa, sillä aikaa kuin me kävimme
katsomassa minne olivat vangit vieneet. Nyt olemme siitä selvässä!
Tuolla oikeanpuolisessa kylkirakennuksessa ne ovat, alakerrassa juuri
ison salin vieressä; sinne rynnäkkö on tehtävä. Lyökää akkunat puhki,
niin meidän ei tarvitse ensinkään rynnätä oville.
Vielä ei kukaan totellut tätä kehoitusta, mutta vaikutuksetta ei
se jäännyt. Ei mikään ole huikentelevampaa ja älyttömämpää kuin
hurjistunut väkijoukko, joka on tottunut olemaan yhden ainoan
nerokkaan henkilön johdatettavana. Koko melu ja meteli tähän asti
kuitenkin oli ollut mieletöntä ja hajallista, eikä siis joutanutkaan
käydä mihinkään pätevämpään hyökäykseen. Johtajan kättä ja neroa oli
puututtu; nyt oli hän siellä ja samalla kuin hänen kätensä tarttuivat
ohjiin, antoi hän joukolle täyden suunnankin. Nyt tiettiin missä
vangit olivat; tie sinne tiettiin -- tämäpä alotti vaaran vastuudesta.
Olli tällä hetkellä ei juuri huolinut, toteltiinko hänen käskyjään
vai eikö. Hän oli avannut tien itselleen paltalle ja seisoi nyt
hillittömän luontonsa täydellä vakavuudella ja ylpeydellä aivan
nuoren isännän edessä ja jättiläis-vartalonsa näytti miltei päätä
pidemmältä kaikkia muita. Hän näytti olevan luotu väkijoukkojen
johtajaksi, ja harvinainen tarmonsa ja valloittava tahtonsa vaikutti
siinä rajattoman kuuliaisuuden, ja vastoin kaikkia mitä oli
tapahtunut ja kentiesi vielä oli tapahtuva, vallitsi hän heissä tänä
hetkenä rajattomasti. Koko Artturin vastikään valloittama voitto oli
nyt epätiedossa, miltei mitättömäksi tehty, ainoastaan tämän miehen
ilmaantumalla, jonka vaikutus oli yhtä väkevä kuin isännänkin.
-- Missä toverimme ovat? kysyi Hartonen uhkaavasti, astuen yhä
likemmä. -- Me tahdomme ne pois paikalla! väkivaltaa miehiämme
kohtaan emme salli!
-- Ja minä en salli, että koneeni hävitetään! keskeytti hänen Artturi
kylmästi. -- Olen panettanut heidät kiini, vaikka vaan olivat aseina
toisen hallussa. Kuka on käskenyt käydä koneihin käsiksi?
Ollin silmät leimahtelivat voittoriemusta, hän oli edeltäpäin
arvannut tuon lujuuden ja siihen rakentanut tuumansa. Tosin ei hän
enään tarvinnut mitään tekosyytä tähän ryntäykseen, hän kun tahtoi
mihin hintaan hyvänsä tyydyttää vihansa, mutta hänen joukkonsa, joka
jo oli alkanut horjahtaa ja uhkasi kuin väkkärä kääntyä toisaalle,
sepä olikin tekosyyn puutteessa; tässä oli syy horjuvaisia jälleen
kiihoituttaa, ja vastustaja oli rohkea ja kopea kyllä antamaan
hänelle siihen aihetta.
-- En tarvitse vastata teidän edessänne mitään! huudahti hän
pilkallisesti, ja paitsi sitä en annakaan puhuttaa itseäni tuolla
mahtavalla äänellä. Vielä kerran antakaa pois vangit! Työmiehet
vaativat sitä, muuten -- silmänsä vahvisti uhkauksen.
-- Vangit jäävät meidän talteemme, -- vastasi Artturi
liikahtamattomalla jäykyydellä, ja teillä, Hartonen, oikeastaan ei
olekaan enään oikeutta puhua työmiesten nimessä: enemmän kuin puolet
niistä ovat jo luopuneet teistä. Minulla ei ole teille enään mitään
puhumista!
-- Mutta olisipa minulla teille! ärjäsi Olli ihan silmittömänä, --
toveriemme, perille! kiljasi hän, joukkoon kääntyen -- kaatakaa
maahan mikä vaan tiellenne asettautuu; perille käykäämme!
Etunenässä seisoen aikoi hän syöksähtää Berkowia vastaan ja tällä
neuvoin antaa käskyn hyökäykseen muillekin, mutta ennenkuin ehti
sitä tehdä, ennenkuin oli varma, josko joukko häntä tottelisi tahi
pettäisi johtajansa, kuului ankara jyminä, joka pani koko seudun
tärähtämään ja hurjan johtajankin malttamaan mieltänsä, samalla
kuin muut seisoivat hengen salvannoissa hämmästyneinä. Oli kuin
etäinen, kumahtava jyskähdys, joka tuntui tulevan maan syvyydestä, ja
sitte kuului maan-alainen jylinä, jota kesti useita hetken aikoja;
sittemmin seurasi kuolon hiljaisuus, ja sadottain kauhistuksesta
kalvettuneita miehen kasvoja kääntyivät tehtaita kohden.
-- Taivaallinen jumala! Tuo on kuuluva purnusta! Siellä on jotakin
tapahtunut! sanoi Lauri hätäisesti.
-- Tuo oli räjähdys! huusi yli-insinööri, joka noina viimeisinä
vaarallisina hetkinä oli asettaunut porstuaan nuorempain tehtaan
herrain ja koko läsnä-olevan virkamiehistön päähän, isännälle avuksi
ollakseen jos siksi kävisi. -- Joku onnettomuus on tapahtunut
purnussa, herra Berkow. Meidän täytyy sinne!
Vielä vähän aikaa näytti säikähys rampauttavan kaikkia. Ei kukaan
liikkunut paikaltaan; kehoitus olikin kamala. Juuri samana hetkenä,
jona toinen puolue surmaten aikoi ryhtyä toisen valloittamiseen,
kohtasi toinen surma heidän veljiään siellä syvyydessä ja kutsui
heidät lujalla äänellä ryntäyksestä pelastus-työhön. Artturi oli
ensimäinen, joka hoksasi miten asian laita oli.
-- Purnulle! huudahti hän tehtaan virkamiehille, jotka olivat
karanneet asunhuoneuksesta pihalle ja nyt seisoivat hänen
ympärillään, ja hän antoi heille esimerkin rientäen tehtaalle
kaikkein ensimäisenä.
-- Purnulle! karjaisi Ollikin vuorityömiehille; mutta käskyä ei
tarvittukaan, sillä koko lauma juoksi jo tulista kiirutta samalle
suunnalle, johtaja etukynnessä; hän ja Berkow olivat ensimäiset,
jotka melkein samaan aikaan ehtivät kaivoksille.
Mitään ulkonaisia merkkiä hävittävän elementin vaikutuksesta siellä
ei vielä näkynyt; ainoastaan sakea savu-patsas, joka tuprusi
kaivoksesta, todisti mitä oli tapahtunut, mutta puhuipa sekin
tarpeeksi. Vähemmässä kuin kymmenessä minutissa oli koko edusta
täpö-täynnä ihmisiä, joiden ensi alussa puhumaton säikähys nyt
muuttui tuskan, kauhun ja toivottomuuden huudoiksi. Onpa jotakin
kauhistuttavaa, mutta samalla ylentävää tämmöisessä suuressa
onnettomuuden tapauksessa, joka ei ole lähtenyt ihmiskädestä, sillä
miltei ainakin se pelastaa ihmisluonnon kunnian, siten että puhdistaa
sen intohimoista, jotka muutoin himmentäen ja rumentaen siihen
ryhtyvät. Yleisen mielialan muutos tapahtui tässä niin äkisti, niin
salaman nopeudella, ettei enään näyttänytkään olevan sama joukko,
mikä vielä vähän aikaa sitä ennen piiritti huonetta, uhaten raivolla
ja hävityksellä, kentiesi murhallakin, sentähden ettei heidän hurjia
vaatimuksiaan täytetty. Kina, tora ja kuukausia kestänyt viha,
kaikki katosi ja tuo ainoa pelastamisen ajatus sai vallan; tähän
pelastukseen tunkeili vuorenlohkojia ja insinöörejä, ystäviä ja
vihollisia, ja hurjimmat rauhanrikkojat olivat innokkaimmat kaikista.
Vielä tunnin aikaa tätä ennen olivat ne uhkaamalla ja väkivallalla
ahdistaneet tovereitansa, ja olisivat heidät murhanneetkin, jollei
juuri johtajan isä olisi työväkeä johtanut; ja nyt kun samat toverit
olivat vaarassa, nyt olisi jokainen heistä pannut henkensä alttiiksi
pelastakseen heitä -- tuo kauhistuttava muistutus oli vaikuttanut
hyvää.
-- Peräytykää! huusi Artturi järjettömälle, paikalle tunkeilevalle
väkijoukolle. Vielä ette te voi mitään tehdä. Te vaan estätte
insinöörejä. Ensin täytyy nähdä kuinka ja mistä meidän on pääseminen
aukkoon. Päästäkää insinöörit tulemaan!
-- Päästäkää insinöörit tulemaan! huusivat ensimmäiset; huutoa
jatkettiin pitkin riviä, ja tiheään tunkeutuneessa joukossa aukesi
hetikohta leveä tie yli-insinöörille, joka allensa kuuluvain
virka-miesten ohessa oli saapuvilla; ne tulivat vastakkaiselta
puolelta.
-- Tuolta on mahdotonta mihinkään päästä, sanoi hän Artturille,
viitaten alemmalle kaivokselle, joka oli yhdistetty ylempään aukkoon
ja jonka suusta savua ja huurua mahdottomina patsaina nousi taivasta
kohden. -- Emme ole uskaltaneet yrittääkään, sillä noissa helvetin
huuruissa ei voi kukaan ihminen hengittää! Hartonen yritti, mutta
muutamia askelia tehtyänsä täytyi hänen puoli tukahduksissa palata ja
sai töintuskin pois laahatuksi Laurin, joka oli mennyt muassa mutta
suistunut heti aukon suulla. Ainoa toivomme on nyt tännempi purnu;
kentiesi ovat sinne pelastuneet. Pankaa koneet käymään! Meidän täytyy
sinne!
Koneenhoitaja, jolle nämä sanat sanottiin, seisoi kalpeana ja
liikkumattomana, eikä näyttänyt aikovankaan totella.
-- Koneita ei saada käymään, ilmoitti hän tuskissaan, -- on jo tunti
siitä kun tekivät tenän, ja minä ajattelin heti ilmoittaa asian
herroille, tuolla kartanossa ollessanne, mutta sanansaattajani ei
päässyt väkijoukon ahtauksesta mihinkään, ja sitte ajattelin että
pahimmassa tapauksessa työmiehille olisi tie auki alimmaisen purnun
kautta. Kotvan aikaa olemme jo turhaan koettaneet koneita, mutta
niitä ei saada paikalta päkähtämään.
Taivaallinen Jumala! tuopa tässä on puuttuva! huudahti yli-insinööri,
rientäen konehuoneesen.
-- Entä kulku-aukko? kysyi Artturi, kääntyen tirehtöörin puoleen --
emmekö sen kautta pääse menemään?
Tirehtööri pudisti päätänsä.
-- Kulku-aukkoon ei pääse sitte eilisen. Tiedättehän, herra Berkow,
että Hartonen lyötti rikki kaikki ylimmäiset portaat, tahtoessaan
mihin hintaan hyvänsä estää sinne menemisen. Siinä hän ei onnistunut;
väki meni tännemmän purnun kautta, ja se on tällä kertaa ainoa paikka
mistä kaivokseen pääsee.
Nyt tuli Ollikin Wilmin ja useiden tavallisten seuralaistensa ohessa.
-- Ei tuolta käy laatuun, huusi hän kumppaleilleen, tunkien pois
heidän rivistään. -- Suotta panemme henkemme alttiiksi, ja parempaa
tarvitaan jos auttaa aiotaan. Kenties on huokeempi päästä tämän
kautta. Miksi koneet eivät käy? Meidän täytyy mennä tynnyriin.
Hän yritti rientämään purnurakennukseen, mutta seisoi yhtäkkiä
vastatusten nuorta isäntäänsä, joka vakaisesti astui hänen tiellensä.
-- Koneita ei ole kokonaisen tunnin aikaan saatu käymään, sanoi
hän lujalla ja tuikalla äänellä, -- ja onnettomuus tapahtui vasta
kymmenen minuuttia sitten. Näiden kahden tapausten välillä ei siis
ole yhteyttä, mutta juuri tuntia tätä ennen tapahtui se, että kolme
teidän miehiä pantiin kiini. Mitä siellä on tehty, Hartonen?
Olli keikahti selkäpiilleen, kuin halvautunut. -- Minä peräytin
käskyni -- änkytti hän -- samassa kuin isäni meni alas ja ne toiset
seurasivat häntä; minä menin itse tänne sitä estämään -- tottapa se
silloin jo oli tehtynä. Sitä en tahtonut; auttakoon Jumala! sitä en
tahtonut!
Artturi kääntyi pois eräälle insinöörille, joka samassa tuli ulos,
äkisti kysyen:
-- Noh, kuinka käypi?
-- Koneet eivät tottele, vastasi hän, hartioitaan tempastellen.
-- Emme vielä ole voineet keksiä mikä syynä on; räjähdystä ei ole
syyttämistä; se tapahtui koko tunnin aikaa myöhemmin ja itse rakennus
on aivan vahingoittumatoin. Vahinko on ihmiskäden tekemä; tottapa
aamulla tutkiessamme joku kohta jäi huomaamatta. Jos ei saada koneita
käymään niin suorin tie syvyyteen on salvattuna ja ne onnettomat
siellä alhaalla välttämättömästi hukassa, purnumestari Hartonen ja ne
muut.
Näitä viimeisiä sanoja sanoessaan hän koroitti äänensä ja silmäili
Ollia, joka seisoi kalmankeltaisena ja liikkumattomana; siinä samassa
hän hypähti ja lähti yhtäkkiä kävelemään. Artturi astui hänen eteensä.
-- Minnekä?
-- Minun täytyy tuonne alas, ähkyi nuori päällysmies, -- minun täytyy
käydä avuksi. Päästäkää minua, herra Berkow! minun täytyy, kuulkaatte?
-- Te ette voi auttaa! sanoi Artturi katkerasti. -- Paljas
nyrkkivoima ei voi täällä mitään. Hävittää te voitte ja tehdä vaaran
kahta suuremmaksi, mutta asiain korjaamisen entiselleen saatte jättää
insinööreille. He yksin voivat tehdä avun mahdolliseksi, ja heitä ei
saa häiritä eikä estää työssänsä. Sulkekaa huone, herra tirehtööri,
niin ettei kukaan pääse sinne, ja te Wilpponen, tuokaa tänne ne kolme
vankia! Nehän tietävät mitä ovat turmelleet ja kentiesi osaavat
insinöörejä ohjata. Joutukaa!
Wilpponen totteli ja tirehtöörikin alkoi panna annettua käskyä
toimeen. Häntä ei siinä vastustettu. Joukko tiesi nyt, kuinka paljo
tässä rippui esimiehistä, ja totteli mielellään. Kaikki näkivät
todeksi Artturin sanat, mitkä hän kerran oli antanut vastaukseksi
heidän johtajansa uhkailevaan vaatimukseen: "Koettakaa tehdä sitä,
jos teiltä puuttuu se niin halpana pidetty kyky, joka suuntaa
kätenne, panee koneet käymään ja elähyttää työnteon!" Siellä oli
sadoittain käsiä, sadottain ihmisiä valmiina auttamaan eikä yksikään
kyennyt kättä nostamaan, ei yksikään kyennyt voimiaan yrittämään;
kaikki valta ja avun mahdollisuus oli hallussa niiden harvain, joiden
täytyi lainata neronsa avun hankkimiseksi tässäkin tilassa, missä
joukko johtajallensa ei muuta voinut kuin korkeintaan syöksähtää
varmaan kuolemaan. Nuo niin vihatut, niin usein soimatut virkamiehet!
Heissä nyt rippuivat kaikkein silmät, heidän ympärilleen kaikki
tunkeilivat, heti kun joku heistä tuli näkyviin; nyt olisi, maksoi
mitä maksoi, suojeltu heitä ja heidän töitään jos sitä olisi tarvittu.
Aika kului kulumistaan sydäntä särkevässä ja tuskallisessa
odotuksessa. Wilpponen oli jo aikoja sitte palannut kolmine
vankinensa, joita oli säilyssä pidetty asunhuoneuksen alakerrassa.
Ne tiesivät mitä oli tapahtunut; ne tulivat hengästyksissä
kiirehtien, ainoastaan seisomaan niinkuin kaikki muutkin neuvottomina
ja toivottomina ja mihinkään yritykseen kykenemättöminä. Mutta
eipä heitä enään tarvittukaan; vikapaikat koneissa olivat jo
löydetyt. Vika havaittiin vähäpätöiseksi ja voitavan pian korjata.
Esimiehensä johtamana ponnistivat insinöörit siinä tarkoituksessa
kaikki voimansa, samalla kuin ulkopuolellakin käytiin pelastuksen
hankkeisin ja sen toimeen panemiseen, jolla koettiin toiseltakin
puolen päästä purnuun. Vaara oli ikäänkuin yhdellä silmukalla
jälleen solminnut kurin ja järjestyksen purkautuneet siteet.
Kaikki tottelivat ja tottelivat pikemmin ja paremmin kuin koskaan
ennen työn lakkauttamista. Mutta enemmin kuin kukaan muu teki
isäntä työtä. Joka paikassa oli hänen silmänsä ja käskynsä; joka
paikassa ymmärsi hän puuttua työhön ja sitä elähyttää. Artturilla
oli vaan vähän taikka ei ensinkään sitä oppia ja kokemusta, mitä
tässä tarvittiin; nuori perillinen oli kasvatettu täydellisessä
tietämättömyydessä juuri siitä, mitä hänen välttämättömimmästi
tarvitsi ymmärtää; mutta hänellä oli yksi asia, jota ei suinkaan
käynyt oppiminen eikä kasvatuksen kautta saaminen: johtamisen kyky;
ja se oli tässä tarpeesen, juuri nyt, kun ainoalla tarmokkaalla
miehellä, yli-insinöörillä oli koneista siellä sisällä tekemistä,
ja kun tirehtööri, niinkuin muutkin puoli-pyörryksissä asianhaarain
pikaisesta muutoksesta, samoin kuin itse tapauksestakin, niin taitava
ja ymmärtäväinen kuin olikin, oli perin neuvottomaksi joutunut.
Se oli Artturi, joka sai hänen tointumaan, hän joka pikaisella
silmäyksellä asetti jokaisen paikalleen, ja pani kaiken hänen kykynsä
työhön ja toimeen; joka nerollaan innostutti kaikki ja vei kaikki
muassaan.
Jo viimein kuului raskas, vohottava ääni, jolla kone alkoi käydä;
sitte puhkauksia ja jäsäyksiä; alussa väliajoittain ja katkonaisesti,
sitte säännöllisesti ja tasan; laitos nousi ja laskeutui tavallisella
varmuudellaan ja tarkkuudellaan. Yli-insinööri lähestyi Artturia,
mutta kasvonsa eivät olleet vielä valistuneet.
-- Koneet ovat taas käymässä, sanoi hän vakaisesti, -- mutta pelkään
kovin aikaiseksi ja kovin myöhäiseksi mennä alas. Savu tunkee nyt
ylös täältäkin; enemmän ilmaa on sisään päästettävä ja me saamme
luvan odottaa.
-- Odottaako? kysyi Artturi malttamattomasti liikahtaen. -- Johan
olemme kokonaisen tunnin odottaneet ja onnettomain henki voi olla
joka hetki vaarassa. Luuletteko mahdolliseksi päästä tännemmäisen
purnun kautta?
Mahdollista tuo kyllä voi olla; näyttää niin kuin vaan olisi huurua,
mitä sieltä nousee; mutta joka sinne nyt jo tahtoo mennä, panee
henkensä alttiiksi. Sitä en uskaltaisi.
-- Entä minä! virkkoi Olli synkeällä mielen rohkaistuksella. Samassa
kuin kone rupesi käymään, oli hän tunkenut esille ja seisoi jo
tynnyrin ääressä.