ja säälimystä. Hän tiesi aivan hyvin, että syytökset, mitkä Hartonen
linkoili vainajaa vastaan; olivat paikallaan, ja jos olisikin
hän itse, vaaran tarjona ollessa, ojentanut vihatulle Berkowille
pelastavan käden, niin ei toki toinen, joka nyt seisoi hänen
edessään, muka tiennyt anteeksi antaa eikä unhottaa kärsimystään! hän
antoi vihamiehensä silmin nähden surmautua.
-- Oletteko puhuneet minulle täyden totuuden, Hartonen? Uskonne ja
kunnianne menettämättä?
-- Uskoni ja kunniani menettämättä, armollinen rouva!
Silmäyksensä, synkeä mutta vakainen, yhtyi Eugenian silmiin; ei ollut
mitään enään epäilemistä, kun hän nuhdellen sanoi:
-- Ja miksi ette epäluulon kumoamalla saata asiaa selville? Miksi
ette sano muillekin, minkä nyt olette minulle sanoneet?
Kopea ylenkatse vivahti hänen kasvoissaan.
-- Sentähden, ettei kukaan uskoisi minua. Ei yksikään, eipä liioin
isänikään. Hän on oikeassa; kaiken aikani olen ollut hurjapäinen
ja hillimätön, kumonnut kaikki mitä tielleni on tullut, enkä ole
huolinut, mitä minusta on sanottu; siitä olen nyt saanut vetää
sakkoja. He tiesivät jokainen minun vihaavan vainajaa, ja kun nyt
onnettomuus tapahtui yksin minun läsnä ollessani, niin tiettypä se,
että minä olin siihen syypää. Eihän siitä ollut epäilemistäkään.
Oma isäni on omain korvani kuullen sen sanonut minulle, ja kun en
voinnut vastata hänelle hänen kysymykseensä, josko olin ihan puhdas
Berkowin kuolemaan -- enhän muuta olisi tarvinnut kuin ojentaa käteni
pelastaakseni häntä, enkä kumminkaan tehnyt sitä -- kun en voinut
vastata hänelle: olen, niin hän ei ensinkään tahtonut minua kuulella.
Eikä hän olisi uskonutkaan minua, vaikka olisin itseni puhtaaksi
vannonutkin. Sitte kuulustelin asiata sieltä ja täältä toverienkin
kesken, ja jos eivät he mitään puhuneet, niin huomasin kuitenkin
heidän käytöksestään, että luulivat minun valehtelijaksi. Kerjuun
heidän puolustustaan minun ei sopinut ruveta, ja siis soin minä asian
kallistua minne halunsa oli; kylliksi oli minulla muunkin puolesta
heidän ystävyyksistään ja toveruksistaan. Olisiko oikeudessa minua
hengeltä ahdistettu, niin siinä kyllä olisin sanonut, miten asia oli,
mutta kysymys on, olisiko sittekään kukaan uskonut minua?
Eugenia pudisti leppeästi päätänsä.
-- Teidän täytyy puhdistaa itsenne tuosta epäluulosta, Hartonen,
ja te olisitte voineet sen tehdä, jos täyttä totta olisitte sitä
koettaneet, mutta kopeutenne ja röyhkeytenne kaiketiki esti teidät
sitä tekemästä. Te olette vastustaneet epäluulon ylpeydellä, ja
silläpä se juuri on saatettu vahvistukseen. Nyt olette hyljätty
tehtaista, kaikilta johtajamiehiltä ja puolisoltani -- --
-- Mitä minun tulee herra Berkowia kysyä! katkasutti hän röyhkeästi,
mitä minun tulee kaikista muistakaan huolia! Kirotkoot minua tahi
älkööt, se on minulle yhtä. Mutta sitä minä en salli, että te
armollinen rouva käännytte minusta pelvolla ja ynseydellä, pahaa kun
ette luule minusta, liioinkaan nyt kun näen silmistänne että uskotte
minua -- ja kaikki muu on minusta yhdentekevä!
-- Minä uskon teitä, sanoi Eugenia vakavasti. Ja minun pitää
puhdistaa teidät mieheni silmissä, ainakin pahimmasta epäluulosta.
Että jätitte auttamatta siinä kun olisitte voinut auttaa, siitä en
tahdo päättää. Asiasta teidän on vastaaminen omassa tunnossanne!
Mutta Artturin ei pidä kauemmin uskoa, että isänsä murhaaja on
se, joka seisoo häntä vastassa. Sovinto ei nyt enään voi tulla
kysymykseen, siksi olette saattaneet hurjuuden liika pitkälle. Vasta
muutamia hetkiä tätä ennen olen oppinut tuntemaan, mitä on ollut
tapahtumassa ja mitä ehkä vieläkin voi tapahtua, jos ryntäys huomenna
on uudistuva purnua vastaan. Hartonen -- nuori rouva oli nyt heltynyt
niin varomattomaksi, että astui likemmälle häntä ja laski suotuisasti
kätensä hänen käsivarrelleen, -- Hartonen, me olemme joutunut
kauhistuttavan tapaturman äärelle. Te olette pakoittanut mieheni
turvan hakuun, kun hän itse ja väkensä on saatettu vaaraan, ja hän on
päättänyt käydä avun hakuun. Jos verta on vuotaminen huomenna, jos
täytyminen on niin käydä, niin ajatelkaa kenenkä siitä on vastaaminen.
Eugenian lähestyminen ja käsi hänen käsivarrelleen eivät jääneet
Ollista ilman vaikutuksetta; mutta tällä kertaa tuo ei ollut
hyvällistä. Ollin äänestä katosi katoamistaan entinen kolea vakavuus
hänen vastatessa: -- Minunko vastaaminen? Olkaa varoillanne,
armollinen rouva! Asiasta on ehkä teidänkin vastaaminen, jos se
kohtaisi esimerkiksi semmoista, ketä te rakastatte. Herra Berkow ei
varmaankaan tule huoneissa viipymään, jos tuolla pihalla on otteluun
käyminen, senpä tiedän, ja tiedän kyllä senkin, ketä ensin käyn
hakuun, kun kahakka kerta on saanut alkunsa!
Eugenian käsi jo kauan oli pois tempaistu, kun hän itse otti
väistääksensä Ollin vierestä. Tuon äänen hän kuuli ja näki samassa
silmäilynkin, joka oli varoittava hänelle: ainiaanhan se oli tuo
masennettu kontio, joka siinä hetkenä vielä totteli hänen ääntänsä,
kentiesi osoittaaksensa hänelle jo tulevana kaiken kauhistuttavan
raivonsa; ja tuo peljätty hetki näytti nyt tulleeksi; Ollin silmät
uhkasivat myöskin häntä.
-- Hartonen, muistakaa että olette isäntänne puolison puheilla,
puhkesi hän sanomaan, suotta koettaen taivuta häntä järkeen; jos te
vihaatte häntä. --
Isäntääkö? puuttui hän hurjalla ivalla hänen puheesen. Hänestä
tässä ei ole kysymystä; hänen puheille minun on ryhtyminen toveri
joukkoni etunenässä. Artturi Berkow on se, jota vihaan, siitä syystä
että te olette mennyt hänelle vaimoksi, että te rakastatte häntä,
ja minä, minä rakastan teitä, Eugenia, enemmän kuin ketään koko
avarassa maailmassa. Älkää noin säikähtykö siitä! Varmaan te olette
huomanneet sen aikoja sitte; enhän ole ensinkään voinut hillitä
itseäni, kohta kun olen joutunut likellenne. Olen koettanut polkea ja
tukehduttaa sen valtaväkisin -- mutta ei ollut miksikään; eikä ole
miksikään nytkään, vaikka vasta tänä päivänä olen saanut kokea tuon
vanhan tarinan, että vertaiset sujuvat ainoastaan vertaisilleen, ja
että moiselle kuin minä tuskin toki suodaan pienen ylimyksellinen
hartioitten nykähys, ehkä henkikin rohjetaan menettää. Mutta
josko nyt taas hengen hukkaaminen tulisi kysymykseen, niin siinä
minä en uhraa omaani, siihen hurjaan tapaan kun tein teidän tänne
tullessanne hevostenne kavioiden alla; silloin se koskee toisen.
Olen jo kerta ennenkin Berkowille kantanut kuoleman vihaa, silloin
en luullut voivani enään pahemmin vihata ketään ihmistä. Mutta nyt
on toisin. Toisen murhaajaksi tosin en joutunut, mutta onpa olemassa
toinen, jonka saattaisin tappaa, hänen yksin! Isästä ei niin mitään,
mutta tapaanko kerran pojan yksinään semmoisessa tilassa, siinähän
sanottakoon: hänkö vai minä, vaiko me molemmat!
Kauhistuttava hetki tuo oli, kun miehen miltei yltynyt kiiho särki
sulkunsa, valloilleen päästetty, turmiota tuottava koski, jota ei
mikään enään voi tyrehdyttää eikä estää. Eugenia näki, että joka
sana, joka änähdys tässä olisi turhaa, ja että kaikki valtansa nyt
oli mennyt loppuun. Hän ei olisi pakoon pääsevä. Olli oli häneltä
anastanut tien ovelle, mutta hän riensi kellon nauhaa tapaamaan ja
riuhtoi sitä ankarasti. Palvelijat tosin olivat toisella puolella
kartanoa, mutta ainahan voi kello sinnekin kuulua.
Hartonen oli astunut hänen jälissään. Hän tahtoi temmata hänen
kätensä irti kellon nauhasta, mutta samassa oli itse häntä pois
tempaamassa käsi, joka innostaan sai voiman lennättää tuon
jättiläisen miehen syrjälle kuin lapsen. Artturihan oli tuo, joka nyt
seisoi heidän välillään, ja ilosta huudahtaen, mutta samassa myös
kuoleman tuskaisena otti Eugenia pakonsa puolisonsa turviin; hän
arveli mitä nyt olisi tulossa.
Olli oli noussut jaloilleen mitäänkään äännähtämättä, mutta raivosta
tuntemattomaksi julmistuneena. Tuli, joka leimahti hänen silmissään,
huomatessaan kuka vastustajansa oli, aavisti välttämättömän surman;
mutta Artturi oli jo äkillisellä mielenjänteellä siepannut käteensä
yhden pistuoleista, jotka rippuivat kirjoituspöytänsä takana, ja
laskien vasemman kätensä puolisonsa vyötäisille ojensi hän tämän
surmaavan aseen valloittajata vastaan.
-- Pois takasin Hartonen! Äläkä vaan rohkene toisten lähestyä!
ainoakin askel puolisotani likemmälle ja te oikoilette kuolleena
lattialla!
Hartonen malttui; ehkä kyllä julman raivoksissa, millä hän aikoi
heitä masentaa, niin näki hän kumminkin että pistuolin suu oli
vakavaan ja tarkkaan ojennettuna häntä puoleen, ja ettei tutissut
käsi, joka sitä suuntasi; jo toisella askelella olisi lyyjy häneen
tarttuva ja vastustaja olisi häntä voittava; hän puristi vaan oman
kouransa, joka oli aseen puutteessa.
-- Minä olen pistuolia vailla, minä -- sanoi hän hampaitaan
kiristellen; olisi minulla niitä, olisimme tasahyvät, herra isäntä,
mutta -- no ei! semmoisiksi emme tule koskaan. Te olette katsoneet
puoltanne paremmin kuin minä; tyhjät minun ovat käteni teidän
aseitanne vastaan, ja onhan sitte huokeata nähdä, kummanko onneksi
tuo lyhempi korsi joutuu.
Artturi ei päästänyt häntä silmistään.
-- Te, Hartonen, olette pitäneet huolen siitä, että nyt aina
jännitetyt aseet pitää olla käsillä. Asumukseni ja vaimoni minun toki
pitää varjella teiltä, vaikka kuolemankin maksulla. Pois takaisin,
sanon vieläkin kerran!
Taas vaiheteltiin tuo molemmin puolinen palavan tulinen silmäys
näiden kahden kesken, samoin kuin edellisessäkin tähdellisessä
yhteentulossa, jossa he molemmat näyttivät punnitsevan toistensa
voimia, ja nyt niinkuin silloinkin oli nuori isäntä se, joka joutui
voittajaksi, vaikka nyt olikin käynyt niin pitkälle, että hänen
tarvitsi käyttää toisia aseita kuin silmiänsä. Hän seisoi vielä
liikahtamatta, sormi kirpaisimella, ja silmillään seuraten jokaista
vastustajansa liikettä, kunnes tämä otti peräytyäkseen.
-- En ole koskaan pitänyt henkeäni suuressa arvossa, sanoi Olli
pöyhkeästi; sen luulen teidän molempain kylläksenne nähneen, mutta
ei sittekään haluta minun antaa itseäni kynnyksellänne tappaa;
välillämme tilit vielä eivät ole tehtynä. Älkää noin tutisko,
armollinen rouva! Olettehan hänen sylissään, ja hän on turvattuna;
vielä nyt on hän turvattu, mutta emme me vielä ole lopussa. Ja
jos nyt seisottekin siinä, niin kuin ei voisi mikään erottaa
teitä toisistanne, niinkuin olisitte toisiinne liitetyt kaikeksi
iankaikkisuudeksi, niin kyllä kerta tulee _minunkin_ aikani ja
silloin teidän tulee minuakin ajatella!
Hän meni. Raskaat askelensa kopsahtivat vierashuoneessa,
ulkopuolisessa huoneessa, ja ääni niistä katosi lopuksi ulkona. Nuori
rouva likistyi likemmä puolisonsa rintaa; hän oli nyt nähnyt, kuinka
Artturi osasi suojella häntä.
-- Tulitpa hyvään aikaan, Artturi! sanoi hän, vielä vapisten
peljästyksestä. Olin lähtenyt huoneistani vastoin varoitustasi; se
oli varomattomasti tehty, sen ymmärrän; mutta minä tahdoin odottaa
sinua täällä, luullen toki huoneissa vielä olevani ilman vaaratta.
Artturi laski aseen ja syleili häntä innokkaasti.
-- Mutta etpä ollutkaan, sen olemme nyt nähneet. Mitä Hartosen oli
tehtävä täällä työhuoneessani?
-- En tiedä. Hän haki sinua, arvattavasti ei hyvässä tarkoituksessa.
-- Minun pitää olla varoillani vaikka viimeisiin, sanoi hän
hiljaisesti ja laski pistuolin kirjoituspöydälle. -- Näethän, että jo
olen hankkinut aseita tuommoisiinkin tapahtumiin, mutta arvelen että
tämä vaan oli alkajaisia huomispäivälle, jolloin varsinainen ryskytys
alkaa. Pelkäätkö, Eugenia? Anottu apu voi vasta illan puoleen olla
täällä; meidän täytyy yksinämme kestää koko päivä vihollistemme
rynteitä.
-- Sinun rinnallasi en pelkää mitään. Mutta, Artturi, -- äänensä
todisti rukoilevaista tuskallisuutta -- älä vaan enään yksinäsi mene
ryskeen keskelle niinkuin puolenpäivän aikana! Hän on siellä, ja hän
on vannonut kuolemasi.
Artturi nostahti hiljaa nuoren puolisonsa päätä ylemmälle ja katsahti
uskollisesti ja vakaasti häntä silmiin.
-- Elämä ja kuolema eivät toki yksistään ole Hartosen käsissä; totta
löytyy toinenkin, joka asiasta päättää. Älä murehdi, Eugenia! Minä
olen täyttävä kaikki vaatimukset, mutta toisin nyt on käyminen kuin
ennen; nythän tiedän miten vaimoni huolehtii minusta; sitä ei ole
niin vähällä unohtamista.
Tuolla ulkona, paltalla seisoi Olli Hartonen. Hämärä oli käynyt
synkeämmäksi; hänen kasvoistaan ei enään käynyt näkeminen mitä
mielessään, hengähti kun silmiänsä käännähti huoneiden akkunoihin,
joista äskeisin oli lähtenyt; mutta äänensä todisti sen, kun hän
puoli-ääneen, ikäänkuin vannoen, jupisutti samaa uhkausta, jonka
hän jo Artturille oli lausunut. Hän tahi minä, taikka jos niin on
täytyminen käydä -- me molemmat.
* * * * *
Toisena aamuna! Tuopa oli ajatus, joka huolestutti ei ainoastaan
Artturin puolisoa, vaan koko hänen talonväkeänsäkin. Nythän oli
tulossa tuo peljätty aamu ja näytti toteuttavankin sen pelvon,
millä oli käyty sitä vastustamaan. Niin varhainen kuin aika vielä
oli, olivat tehtaan virkamiehet jo isäntänsä luona. Olivatko he
kokoontuneet sinne neuvoittelemaan vai olivatko he paenneet sinne?
-- näyttipä miltei niinkuin olisivat sen tehneet, sillä kasvonsa
olivat kalpeat ja pöyhistyneet, ja puheet ja vastaukset, ehdoitukset,
voivotukset ja änkkäykset kuuluivat sekaantuvan toinen toisiinsa.
-- Minä pidän vieläkin siitä, mitä jo sanoin: paha oli, kun ne kolme
miestä vangittiin! intti Sihvonen, tirehtöörin puoleen kääntyneenä.
Se kyllä olisi voitu tehdä, jos sotaväen apu jo olisi ollut täällä,
mutta ei ikänä omin neuvoimme. Nyt he ryntäävät huoneesen pelastamaan
vankeja, ja me häädymme laskemaan ne vapaiksi.
-- Suokaa anteeksi, mutta sitä emme saa tehdä! sanoi yli-insinööri,
joka tavallisesti oli vastaista mieltä kuin molemmat kumppalinsa.
Kyllä kestämme ryntämisen ja kovalle käydessä otamme
puolustautaksemme näissä huoneissa; paitsi sitä on herra Berkowkin
päättänyt sen tehdä.
-- No niin, tepä tiedättekin paraiten hänen päätöksensä; tehän olette
hänen ainoa neuvon antajansa! arveli tirehtööri vähän noukastuneena,
kun ei saattanut kerskata semmoisesta isäntänsä luottamuksesta,
vaikka virkansa ehkä pikemmin olisi pitänyt oikeuttaa häntä siihen.
-- Herra Berkowin on enimmiten tapa yksinään tehdä päätöksensä,
vastasi yli-insinööri karmiasti. Olen vaan nyt, kuin tavallisestikin
samaa mieltä kuin hänkin. Olisipa se vastoin oikeuden ja
velvollisuuden vaatimuksia, ja päälliseksi todistaisi se vaivaisenkin
kurjuutta jos päästettäisiin irti ne kolme pahantekijää.
Tarkoituksensa oli hävittää työkoneet meiltä.
-- Hartosen käskystä! virkkoi siihen Sihvonen.
-- Yhtä kaikki! he yrittivät panemaan sitä toimeen. Herra Berkow
joutui oikeaan aikaan konnantekoa estämään, ja tahtoisinpa nähdä ken
olisi päästänyt heidät rankaisematta. Hän panetti heidät kiini ja
siinä teki hän oikein. Hartonen toki ei ollut tässä työssä; hän oli
vielä purnussa, missä meteli oli täydessä kiihkossa, ja missä hän ei
kauemmin voinut estää miehiä menemästä työhön, kun oma isänsä rupesi
häntä ahdistamaan.
-- No niin, ja onneksemme joutui purnumestari meille avuksi, sanoi
tirehtöri. Tottapa hän näki, ettei ollut hänellä enään muuta neuvoa
estääksensä julmuuksia, koska aamulla itsestään tarjoutui viemään
väkeä työhön, vaikk'ei tuo toimi olekaan hänelle kuuluva. Kylläpä
hän tiesi ettei poika rohkenisikaan vastukseen ryhtyä, ja muitten
joukossa ei ollut ketään, joka liikahti sormeakaan kumppaleitten
neuvoksi, kun näkivät johtajan väistyvän. Ainoastaan vanhusta saamme
kiittää, että kaivoksen suun saimme vapaaksi.
-- Sitähän sanonkin, vakuutti Sihvonen vieläkin; kaivoksen aukko
otettiin väkisin, enempi kuin puolet työmiehistä pysyivät jo
hiljaisena, ja ellei heitä olisi yllytetty kumppaleitansa kiini
panemalla, niin olisi seikka kokonaan päättynyt siivoon ja rauhaan.
-- Siivoon ja rauhaanko, Hartosen vallan aikana? pilkkaili
yli-insinööri; siinä te perin petytte. Hän haki ryntäykseen syytä,
minkälaatuista tahansa, ja olisi toki syyn puutteessa alottanut
kahakan ilmankin. Kuitenki lienee tämä aamu hänelle näyttänyt että
valtansa on kukistuva hornan liukkaasti, että tänäpänä kentiesi
hän viime kerran on hallitsemassa joukkojansa, ja silläpä hän
nyt viimeisiänsäkin rohkenee. Mies on nyt ymmärtävä, miten hänen
on käyminen, ja silläpähän järjettömän tapaisina laahaa muassaan
onnettomuuteen kaikkia, ketkä vaan vielä pelvosta tahi vanhasta
tavasta häntä tottelevat. Hänellä ei ole enään mitään menetettävänä,
ja meitä hän kaikista vähimmin säälii.
Heidät keskeytti herra Wilpponen, joka kasvoistansa kalpeana peräytyi
akkunan ääreltä, jonne hän äsken oli asettautunut.
-- Melu käy yhä jyntevämmäksi, sanoi hän vapisten; ei ole enään
epäilemistä, he aikovat rynnäköllä huoneisin, jos ei vaan herra
Berkow suostu pyyntöihinsä. Puiston ristikko on jo sapsahutettu
maahan, kaikki aljo-istutukset tallatut ja lannistetut. Oih! tuota
tekoa, entä tuo mieltä ylentävä kukkaisryhmä paltalla --
-- Pitäkää nyt takananne tuo hellyytenne; sanoi yli-insinööri,
samalla kun tirehtööri ja Sihvonen kiiruhtivat akkunalle. -- Nyt,
kun melskeen tekijät ryntäävät huoneisin, te ajattelette tallatuita
kukkaispensaita. Ettekö halukkaammin istahtaisi pöydän äärelle
laatimaan kujerruksianne runosanoiksi. Senpä luulisin runoilijalle
oikeaksi asemaksi.
-- Kovaksi onnekseni olen minä jo jonkun aikaa huomannut herättäväni
herra yli-insinöörin tyytymättömyyttä, puhuisin taikka tekisinkö mitä
hyvänsä, vastasi herra Wilpponen loukkautuneena, mutta kuitenkin
salaisella älyn nurjuudella, joka näytti esimiestä vielä enemmin
suututtavan.
-- Sillä, ettette puhu ettekä tee mitään sen oivempaa! mumisi hän,
kääntyen häneen selin ja mennen likemmälle toisia herroja, jotka
akkunasta katselivat yhä yltyvää meteliä.
-- Käypä arveluttavaksi; sanoi tirehtööri levottomasti. -- Ne
uhkaavat jo porstuan ovia. Meidän on asiasta ilmoittaminen herra
Berkowille.
-- Suokaa hänen olla muutama hetki rauhassa! väitti yli-insinööri.
Minun mielestäni hän on päivänkoitteesta alkaen ainiaan hellittämättä
valvonnut puoltamme, että meidän pitäisi suoda hänen olla hetkisen
vaimonsakin puheille. Onhan meillä käyty kaikkiin välttämättömiin
toimiin, ja kovan onnen tullessa hän kyllä on paikallaan; senhän
tiedämme.
Hän olikin oikeassa. Artturi, jolla varhain aamusta oli ollut
alinomaista tointa käskyjen antamisesta, sääntöjen jakelemisesta
ja itsen-omaisesta asioihin puuttumisesta, oli tähän asti tuskin
nähnytkään vaimoaan ja oli vasta muutama hetki tätä ennen seurannut
häntä läheiseen huoneesen. Siellä lienee hän ilmoittanut hänelle
millä kannalla asiat olivat, sillä nuoren puolison käsivarret olivat
tuskallisesti luotuina hänen kaulallensa.
-- Et vaan saa mennäkään pihalle, Artturi: se on turhaa, hillittömän
rohkeata yritystä! Mitä yksinäsi voit raivostuneelle joukolle? Eilen
he sotivat keskenään, kun otit mennäksesi heitä hillittämään, mutta
tänäpänä he kaikki tarkoittavat sinua. Sinä saat kalliisti maksaa
rohkeutesi, minä vaan en päästä sinua menemään!
Artturi irroitti itsensä hellästi mutta vakaasti hänen syleilystään.
-- Minun täytyy, Eugenia! Se on ainoa keino, millä myrskyä vielä käy
pidätyttäminen, eikä tuo ole ensikerta kuin olen semmoiseen ottava
osaa. Ja mitäpä itse eilen illalla teit tänne tullessasi?
-- Minun teki mieli tavata sinua, sanoi Eugenia äänellä ikäänkuin hän
sillä olisi tahtonut todistaa mitä rohkeudellaan oli tarkoittanut.
Mutta sinun tekee mieli kiskoutua pois minusta ja antautua Hartosen
silmittömälle raivolle. Muista vaan eilen-illallista melskettä ja
tekemänsä uhkaukset! Ja onko sinun välttämättömästi meneminen: eikö
ole muuta mitään neuvoksi, niin suo kumminkin minun olla seuranasi.
Minä en ole pelko; minua tuskistuttaa ainoastaan kun tiedän sinun
olevan yksinäsi.
Artturi kallistui totisena mutta lempeydellä hänen helmoilleen.
-- Sen tiedän, että olet urhea, puolisoseni, mutta minä muuttuisin
raukaksi melskeen parissa, jos vaan tietäisin, että heiltä tuleva
kivi olisi mahdollinen satuttaa sinuakin. Tänäpänä olen kaiken
miehuuteni tarpeessa, ja sitä ei sallittaisi minulle, jos näkisin
sinun vaarassa, voimattomana suojella sinua. Tiedän, mistä syystä
tahdot olla seuranani; sinä luulet minun olevan turvassa Hartoselta,
siinä kun sinä seisot vieressäni. Mutta älä pety; siitä tuli loppu
eilen illalla; siitä asti sinullakin on osasi siinä vihassa, millä
hän minua vainoaa, ja vaikka ei niin olisikaan -- tässä kadotti
äänensä lempeisen sulonsa ja otsansa kävi rypyille -- niin en tahdo
turvastani kiittää tuota miestä, joka on loukkauksena niin sinulle
kuin minulle, ja joka on täältä pois pantava jo senkin tähden, vaikka
käytöksensä muuten ei sitä vaatisikaan.
Nuori rouva lienee huomannut hänen sanainsa totuuden; hän painoi
päänsä alempaan puhumattomalla tottelevaisuudella. -- Artturi riensi
jaloille.
-- Kah nyt! meteli on taas alkava! Minun pitää mennä! Tänäpänä on
yhdessä olomme supistettu vaan hetkiin, ja nekin joutuvat olemaan
häiriöllisiä sinulle, armas vaimoni! Etpä milloinkaan saattanut
palata tänne surkiampaan aikaan.
-- Olisitko pikemmin minutta tahtonut kestää tämän myrskyn? kysyi
Eugenia hiljaa.
Innollinen lempeys valisti nuoren miehen synkeistyneet kasvot.
-- Ilman sinuttako? Tähän asti olen sotinut kuin mies toivottomalla
maalla. Eilisestä aikain tiedän että ottelu voi olla jommoisestakin
arvosta, kun elämäni onni ja tulevaisuus siinä on voitettavana. Sinä
olet palauttanut molemmat, ja vaikka myrsky nyt rajuaisi vieläkin
kovemmin joka haaralta meitä vastaan, niin luotan taas onneeni, kun
olen taas saanut sinun puolelleni.
Tehtaan herrain kesken yhä kiivaammaksi käynyt väittely pysähtyi kun
Berkow puolisonensa astui huoneesen, mutta liike, joka joka kulmalta
ilmaistiin, oli enemmän kun ainoastaan kunnioitusta isännän tulolle.
Kaikein totiset, murentuneet ja levottomat silmät tarkastelivat
hänen kasvojaan, ikäänkuin keksiäkseen niistä toivoa tahi pelkoa.
Kaikki tungeksivat hänen ympärilleen niinkuin olisi hän keskus,
josta etsivät tukea ja turvaa. Kaikille kävi henkitys huokeammaksi
hänen sisään astuttua, ikäänkuin olisi vaara osaksi jo silläkin
voitettuna. Tämä kiihko, todellinen kun oli, näytti Eugenialle
kylläksi, minkä aseman puolisonsa oli saavuttanut heidän keskellä,
ja käytöksensä laatu heidän parissa näytti vielä selvemmin, että hän
ymmärsi sen pitää omanansa. Kasvonsa, jotka nuori rouva joku hetki
sitä ennen oli nähnyt niin tuiki alakuloisina, osoittivat nyt, kun
hän kohtasi kaikki nuo huolestuneet silmäykset, ainoastaan levollista
vakaisuutta, ei sen enempää, ja käytöksessään oli vakavuus, joka
välttämättömästi rohkaistutti alakuloisimmankin.
Noh, hyvät herrat, näyttääpä nyt joksikin uhkaavalta ja tuimalta
tuolla pihalla. Meidän täytyy varustauta jonkunlaisen piirityksen,
kentiesi rynnäkönkin vastustamiseen. Mitä luulette?
-- He tahtovat vankeja pois, sanoi tirehtööri, luoden apua anovan
silmäyksen Sihvosen puoleen, joka myös astui esiin.
-- Niin on, herra Berkow, ja minä pelkään, ettemme voikaan vastustaa
kapinaa. Kolmen vuorityömiehen vangitseminen on tällä kertaa siihen
ainoana syynä; mitä jos se poistettaisiin --
-- Niin he kohta etsisivät toisen syyn -- keskeytti hänen Artturi, ja
näytetty pelko saattaisi heidät perin hillittömiksi. Emme saa näyttää
heikkoutta eikä pelkoa, muuten viime lopussa joudumme hukan perille.
Seuraukset ennustelin kyllin, panettaissani kiini ne kolme miestä,
mutta tuommoista rohkeutta vastaan ovat kovat kourat välttämättömät.
Vangit ovat kiini pidettävät kunnes sotaväki saapuu.
Tirehtööri peräytyi ja Sihvonen nostatti olkapäitään; he olivat
tulleet tuntemaan isäntänsä sen verran että tiesivät, ettei auttanut
väitellä tämmöistä äänenlaatua vastaan.