sylissä, noissa syleilyissä, jotka niin lämpöisesti ja tukevasti
sulkivat hänen, ikäänkuin eivät milloinkaan tahtoisi laskea luotaan
mitä viime vihdoin oli voitettuna. Tulisista hyväilyksistä joita hän
tuhlaten jakeli hänelle, huomasi Eugenia, kuinka syvälle katomisensa
oli koskenut Artturiin ja mikä takaisin tulonsa tämmöisellä ajalla
oli hänelle. Noissa suurissa ruskeissa silmissä hän näki helleyden,
jota hän ei koskaan ennen niissä nähnyt. Tuo lumouksissa oleva
kadonnut maailma oli kohonnut syvyyksistään täyteen hehkuvaan
päivänvaloon, ja nuori nainen lienee ehkä saanut näissä jonkun
aavistuksen kaikista aarteista, jota tämä maailma lupasi hänelle,
sillä hän laski mitä hellimmällä suopeudella päänsä miehen rinnalle,
kun tämä kumarsi hänen helmoilleen ja hiljaa kuiskahti:
-- Puolisoni! kaikkeni!
Avonaisesta akkunasta luikaili huoneesen ikäänkuin suihkina ja
tervehdys tuolla etäällä olevalta metsäkukkulalta. Näitten äänien
täytyi välttämättömästi ottaa osaa tähän äsken saavutettuun riemuun;
olivathan ne olleet sitä synnyttämässäkin. Ne olivat jo aikoja
tunteneet nämä molemmat, silloinkin kun he eivät vielä tunteneet
toisiaan, kun he vielä olivat kopeina ja sotaisina ja puhuivat
luopumuksesta aivan samana hetkenä, kun sydämensä tapasivat toinen
toisensa. Mutta eihän tuo mitään auta, että ihmislapset kopeilevat
ja sotivat, jos he sydämillään ja toiveillaan ovat joutuneet siihen
lumoukseen, johonka vuorenhaltijat väikkyvällä terhenneliä saartavat
valtakuntansa kevään ensi taitoksessa -- sillä mikä silloin iskee
yhteen, se on yhdessä pysyvä iankaikkisesti!
* * * * *
Päivä, joka oli alkanut näin myrskyisenä Berkowin tehdas-asunnoilla,
päättyi verrattain tyvenenä, tyvenempänä kuin aamun tapauksista
päättäen olisi saattanut odottaa. Suhteisin outo olisi kentiesi
luullut sen tyvenen, mikä illan puoleen näytti vallitsevan kaikissa
tehtaissa, sitkeimmäksi rauhaksi, ja kuitenkin oli tuo vaan tyven
edellä myrskyn, joka huovahteli hetkisen aikaa sitte uudella
rajuudella jälleen alkaakseen.
Purnumestarinkin kotona vallitsi tuo tukala, raskas hiljaisuus,
joka kätki niin paljon onnettomuutta helmassaan. Purnumestari itse
istui nojatuolissaan lietensä edessä; Martta askaroitsi sitä ja tätä
tuvassa, silmäten tuontuostakin Olliin, joka vaieti ja ristissä käsin
lakkaamatta mittaili huoneen lattiata. Ei kukaan sanonut hänelle
mitään, eikä hänkään muille. Entinen ystävällisyys, jota nuori
päällysmies jäykällä luonteellaan piukalle käydessä monta kertaa oli
saattanut häiriöön, mutta joka yhtä monesti oli johdatettu sovintoon,
oli aikoja sitte kadonnut. Olli hallitsi nyt täällä kotona yhtä
itsevaltaisesti, kuin toveriensakin keskellä; ei tohtinut enään
isäkään puhua hänen päätöksiään ja yrityksiään vastaan; mutta täällä,
niinkuin muittenkin kesken, oli pelko ainoa, mikä tuotti hänelle
kuuliaisuuden; rakkaus ja luottamus olivat kaukana.
Äänettömyyttä oli kestänyt kotvan aikaa ja olisi arvattavasti
kestänyt vieläkin kauemmin, jollei Lauri olisi astunut huoneesen.
Martta, joka näki hänen akkunasta, meni häntä vastaanottamaan ja
aukaisi oven. Näiden kihlattuin väli oli kumminkin omituisesti
kalsea; vastoin päivän arveluttavia tapauksia olisi tytön tervehdys
voinut olla -- olisipa kentiesi juuri niiden tähden pitänytkin
olla -- herttaisempi, ja tämä ajatus näyttikin olevan nuorella
työmiehellä, sillä kasvoihinsa ilmausi tyytymättömyys ja hän pidättyi
keskelle herttaista tervehdystään; mutta Martta ei huomannut sitä
eikä tätä ja Lauri käännähti Ollin puoleen.
-- Noh? kysyi Olli, seisahtuen.
-- Niinhän se on; kuin jo ennenkin olen sanonut sinulle, vastasi
Lauri, hartioitaan nytkäyttäen. Huomenna ilmoituttaa neljäsataa
miestä itsensä työhön otettavaksi, ja yhtä monta epävakaisena
väipistelee. Tuskin voit puoleenkaan luottaa.
Tällä kertaa Olli ei kiivastunutkaan niinkuin hänen semmoisissa
tiloissa oli tapana; hurja vallattomuus, jonka hän aamulla oli
osoittanut, milloinka oli puhe toverien verrattain vähäisestä
luopumuksesta, näytti tummasti eroittavan tuosta miltei
luonnottomasta hiljaisuudesta, millä hän otti puhuakseen.
-- Vaiko ei puoleenkaan? Ja kuinka kauan hekään pysyvät vakavina?
Lauri vastasi kierrellen:
-- Niihin kuuluu koko nuorempi työmiehistö. He ovat alusta aikain
liittoutuneet sinuun ja he kyllä pysyvät yhdessä, vaikka huomenna
tapahtuisikin jotakin kaivoksissa. Aiotko tosiaankin antaa asian niin
pitkälle mennä, Olli?
-- Hän antaa asian mennä niin pitkälle, sanoi vanha purnumestari
nousten seisaalle ---, että kaikki luopuvat hänestä ja hän jää
yksinään. Olen jo sanonut sen teille. Te ette tule mihinkään
mielettömällä vaatimuksellanne ja vihallanne, joka kyllä voi olla
paikallaan mitä koskee isään, mutta jota poika ei ole ansainnut.
Mitä hän tarjosi teille, siinä oli kyllin, sen tiedän minä, joka
myös olen tehnyt työtä purnussa ja jolla myös on sydän vertaisteni
kärsimykselle; useimmat olisivatkin tyytyneet hänen tarjouksiinsa,
mutta he kiljuttiin korvat täyteen ja heitä uhattiin, kunnes ei
yksikään enään uskaltanut paikaltaan ainoastaan sen tähden, että Olli
oli pannut päähänsä vaatia mahdottomia. Nyt on viikkokausia kestänyt
kaikkea tuota kurjuutta, kaikkea tuota murhetta ja puutetta, eikä ole
tuosta mitään apua ollut. Sinä, Olli, olet sen aikaansaattanut, sinä
yksinäsi; tee nyt siitä loppukin.
Vanhus oli noussut seisaalle ja katseli nyt miltei uhkaavasti
poikaansa, mutta Olli pysyi yhtä kolkkona ja puhumattomana tässäkin
äänettömässä, nuhtelevassa katselmassa, joka arvattavasti muussa
tilassa olisi nostattanut kaiken hänen röyhkeytensä.
-- Sinun sanoillesi, isä, ei kannata väitteitä panna, vastasi hän
karsaasti, sen olen tietänyt jo aikoja! Sinä olet tyytyväinen kun
vaan saat syödä kovaa leipääsi rauhassa, mikä sitä ylemmäksi menee,
sen sanot hurjuudeksi tahi rikokseksi. Kaikki minä olen pannut
sattumuksen nojaan! Minä olen aikonut panna sen toimeen ja olisinkin
sen tehnyt, ellei tuo Berkow äkkinäisesti olisi tullut ja näyttänyt
meille teräksistä neroaan. Jos nyt ei menestyisikään -- noh,
saatanhan vielä luottaa puoleen tovereistani ja puolellakin näyttää
hänelle, mitä sortamisemme maksava on. Voittonsa pitää tulla hänelle
kyllä kalliiksi!
Purnumestari katsahti Lauriin, joka seisoi siellä alakuloisena,
käymättä keskusteluun osalliseksi, ja otti sitte pojallensa
puhuakseen:
-- Katso ensin, pysyykö tämä puolikaan sinulle uskollisena, jos herra
taas astuu väliin, niinkuin hän teki puolenpäivän aikana. Se maksoi
sinulle toisen puolen, Olli. Luuletko, ettei hänen käytöksensä, ensi
päivästä aikain kun aloitte uhata häntä, ole mitään vaikuttanut?
Luuletko, etteivät he näe, että hän kyllä pystyy vastustamaan sekä
sinua että heitä, kun kerta herkeät olemasta heidän päälikönsä? Tänä
aamuna ovat ensimäiset työhön hankkineet; sen he olisivat tehneet
kolme viikkoa tätä ennen, jos he vaan olisivat tohtineet. Kun nyt
alku kerran on tehty, peräytymistä ei enään olekaan toivominen.
-- Voitpa olla oikeassakin, isä, sanoi Olli matalan kolealla äänellä.
Peräytymistä ei enään ole toivominen! Olen luottanut heihin niin kuin
kallioon, ja nyt on se pelkkää, kätteni alla valuvaa hiekkaa. Berkow
kyllä ymmärtää, miten hänen tulee houkutella pelkureita raukkoja
puolelleen puheillaan ja kirotulla käytöstavallaan keskenämme, aivan
kuin ei löytyisikään kiviä, jotka voisivat sinkota häntä päähän,
tahi jotakin nuijaa, joka piukalle käydessä voisi tavata korkeasti
kunnioitettua isäntämiestä; ja senpä tähden ei kukaan uskalla häntä
lähestyä. Kyllä tiedän, minkä tähden hän tänäpänä yhtäkkiä nosti
päätänsä niin korkealle, minkä tähden hän syöksi joukkomme keskelle
iloisena, ikäänkuin ei nyt enään voitto ja onni häneltä tulisi
puuttumaan, ja tiedänpä senkin, että se jo nyt on hänen huostassa --
olenpa itse vienyt sen hänen helmaansa tänä aamuna.
Viimeiset sanat katosivat hänen paiskatessa kiini oven, jonka hän
puhellessa oli aukaissut; ei niistä kukaan läsnä olevista mitään
ymmärtänyt. Olli lähti pihalle ja heittäytyi lavitsalle istumaan.
Tavaton ja käsittämätön vakavuus täytti tänäpänä koko hänen
olentonsa, tuopa tuntui miltei pelottavalta miehessä, jonka muuten
aina oli tapa laskea kiivautensa valloilleen. Joko niin, että hänen
toveriensa pettämys oli niin kovasti koskenut hänen sydämeensä,
taikka että oli jotakin muuta, joka aamusta aikain oli vaivannut
hänessä, siinä kyllä, että pöyhkeä voittotoivonsa, johon tähän
asti oli luottanut, nyt näytti olevan löyhtyneenä, milteipä peräti
lauenneenaki.
Pienen puutarhan sivutse juoksi leveä puro, joka etempänä pani
käymään tehtaita, mitkä nyt kumminkin istuivat. Väkevävirtainen
oli tuo oja ja sillä ei ollut mitään sitä surisevaa hopean heleätä
juoksua, josta sisarensa tuonempana vuoren välillä olivat tunnetut,
ja kuitenkin hänelläkin oli alkunsa vuorten syvyyksistä, juuri
sieltä kauemmalta, missä kaivokset olivat tehtynä. Tämä virta
näytti niin kolkolta, siinä kun se juoksi illan hämärässä; ja vielä
kolkommalta kuului sen porina. Se kuiski ja huusi niin ilkullisena
ja pahan-nauroisena kuin jos siellä syvyydessä olisi keksinyt kaiken
vuorenhaltijan ilkikurisuuden, millä se ympäröi ne ihmiset, jotka
alinomaa kokivat ryöstää häneltä hänen aarteitaan, ja jolla se jo
oli vaatinut niin monen nuorukaisen hengen ja haudannut sen sinne
kaivoksen yöhön. Tässä porinassa ja pauhussa ei kuulunut hyvää, eikä
se ollut hyvällä hetkellä kuin se kuuluminen tapasi nuoren työmiehen
korvaan, siinä kun hän istui ja tuijotti ojaan, ikäänkuin jotakin
salamielistä ääntä kuullellen.
Kotvan aikaa lienee hän istunut niin, kun askelia kuului juuri hänen
takanaan, ja heti sen jälkeen seisoi Martta hänen vieressään.
-- Mitä tahdot? kysyi Olli, kääntämättä silmiään purosta.
-- Tahdoin katsella, minne jouduit menemään, Olli! Tytön äänessä
kuului kuin pidätettyä mielentuskaa. Olli kiskahti hartioitaan.
-- Minnekä minä jouduin? siellä sisällä on sulhasesi, hänestä saatat
huolta pitää. Anna minun olla missä olen!
-- Lauri on jo mennyt! sanoi Martta äkisti, ja hän tietää paraiten,
ettei hänelle vääryyttä tapahdu jos puhuttelen sinua.
Olli kääntyi tytön puoleen ja katseli häntä; olipa niinkuin olisi
tahtonut kiskoutua irti niistä ajatuksista, joita puron kohina
hänessä herätti.
-- Kuulepas Martta, mitä Lauri sinulta hyvänään pitää, siihen ei
tyydy kukaan muu. En kärsisi, että noin kohtelisit minua. Sinun ei
olisi pitänyt antaa suostumustasi, jos et rakasta häntä.
Nuori tyttö kääntyi pois, miltei ynseyttä näyttäen.
-- Sen hän tietää, sen sanoin hänelle kihlautuessamme. Kuitenkin hän
niin tahtoi, ja minä en voi muuttaa sitä, en ainakaan nyt; kentiesi
häiden jälkeen käy huokeammaksi.
-- Kentiesi! toisteli Olli katkeruudella, joka oli vihlovampi, kuin
että se vaan olisi Martan sanoja tarkoittanut Häiden jälkeenhän
opitaan paljo, niin se ainakin muissa on, miksi ei niin sinussakin.
Hän käännähti silmänsä taas pimeään liikkuvaan veteen, ikäänkuin ei
voisi siitä irti kiskoutua. Siellä alhaalla sohisi ja kohisi taas,
juurikuin olisi siellä kuiskailtu hänelle pahoja, ilkeitä ajatuksia.
Martta seisoi vielä muutamia askelia hänestä; tuo arkamaisuus, mikä
aina siitä hetkestä asti, jona "onnettomuus aukossa" tapahtui, oli
vallinnut Ollin koko lähisyydessä, esti häntäkin lähenemästä Ollia.
Useat viikkokaudet oli hän välttänyt joutumasta yksinänsä hänen
pariinsa; mutta tänäpäivänä oli tuo vanha kaipaus taas vironnut
väkeväksi, ja veti häntä miltei väkisin hänen puoleensa; tuo
kummallinen mielen vakavuus ei voinut häntä pettää; hän aavisti mitä
sen takana piili.
-- Sinä et voi unhottaa kumppalien luopumista sinusta? kysyi hän
hiljaa. Onhan puolet heistä vielä sinun puolellasi, ja Lauri jää
puolellesi viimeiseen asti.
Olli myhäili ynseästi.
-- Tänäpänä heitä vielä on puolet, huomenna on neljäs osa ja
ylihuomenna -- älä huolikaan siitä, Martta! Ja mitä Lauriin tulee,
niin hän tällä ajalla on suostunut kaikkeen ainoastaan puolittain.
Hän on liittynyt minuun, sentähden että olen hänen ystävänsä,
mutta ei asian vuoksi, ja ystävyyskin kohta saanee loppunsa. Hän
pitää sinua niin rakkaana, voidaksensa nyt enään minusta piitata
kunnollisesti mitään.
-- Olli! virkahti Martta tuimassa mielenliikutuksessa.
-- Noh, eihän se enään sinua loukanne! Ethän suostunut, kun pyysin
sinua vaimokseni. Jos olisit taipunut, niin moni kohta olisi
paremmalla kannalla kuin se nyt on.
-- Ei olisi ollut paremmalla! sanoi Martta jyrkästi. En ole luotu
kärsimään, mitä Lauri päivä päivältä noin kärsivällisesti suvaitsee
ja samanlainen kuin hänen ja minun väli nyt on, olisi meidänkin
välimme tullut olemaan; minä vaan olisin ollut se, joka olisi saanut
suvaita sitä. Eihän minulla ollut pienintäkään hitusta sydämestäsi!
rakkautesi oli kokonansa menevä toiselle.
Kovaa moitetta oli näissä sanoissa; mutta eipä tämäkään viittaus
nyt voinut suututtaa Ollia, hän oli noussut seisomaan ja katseli
pimenevään puistoon, ikäänkuin keksiäksensä sieltä jotakin puiden
välistä.
-- Sinä tarkoitat, että olisin löytänyt paremman edun ja likempää,
jos olisin etsinyt, ja siinä sanot totta. Mutta semmoista ei etsitä,
Martta; se tapaa meidät yhtäkkiä eikä päästä meitä, niin kauan kuin
henki liikkuu. Sen olen kokenut! -- Olen saattanut sinulle muretta,
Martta, mitä muretta, sen nyt vasta ymmärrän! mutta usko minua,
semmoisessa rakkaudessa ei ole siunausta; se on monesti raskaampaa
pitää kuin katkerin viha!
Tämä oli puoleksi anteeksipyyntöä ja kuului kummallisen oudolta Olli
Hartosen suussa, hänen, joka niin vähän otti punnitaksensa satuttiko
hän ketään tahi ei, ja paitsi sitä oli hänen sanoissaan jotakin,
joka erotti luonteestaan, joku rasitettu mielenmaltti, joku poltto,
kussa ei enään löytynyt tuimuutta eikä hurjuutta, mutta joka juuri
sentähden vaikutti senpä enemmän sattuvasti. Martta unhoitti sekä
arkuuden, että pelvon, ja astui tuiki likellä häntä.
-- Kuinka sinun on, Olli? Sinä näytät olevan niin kummastuttava
tänäpänä, tämmöisenä en ole koskaan ennen nähnyt sinua! vaivaako
sinua mikään?
Olli lykkäsi kädellä vaalean tukan ohimoiltaan ja nojasi selkäimensä
säle-aitaan.
-- En tiedä! On vaan jotakin, joka ahdistaa minua kaiken päivän,
josta en pääse erilleni ja joka hivuttaa kaikki voimani. Kyllä ne
huomenna tarvitsen; mutta kohta ajatellessa niitä, kaikki mustenee;
ikäänkuin ei mitään enään olisi tuonnempana huomispäivää, ikäänkuin
huomispäivänä kaikki loppuisi minulta, kaikki! kaikki! -- Olli
oikaisi itsensä yhtäkkiä, ja näkyviin pisti taas tuo vanha pöyhkeys.
Tyhmiä ajatuksia! Luulenpa veden tuolla alhaalla lumonneen minun
kirotulla kohinallaan. Minullako aikaa kuullella semmoisia; hyvästi!
-- Ketä menette hakemaan? Kumppaleitanneko?
-- Ei, minun täytyy vielä tehdä yksinäinen vaellus, hyvästi!
Olli, minä rukoilen sinua, älä mene! Nuoren päällysmiehen
lyhyt-aikainen helteys oli kadonnut; hän kiskoutui malttamattomasti
erilleen.
-- Päästä minua! Minulla ei ole aikaa pakinoimiseen -- sitte toisella
kertaa!
Hän sysäsi puutarhan portin auki ja katosi kohta kauemmalla hämärässä
puistossa.
Martta jäi ristissä käsin seisomaan ja katseli hänen jälkeensä.
Mielen karvastus ja katkera sydänsärky taistelivat hänen kasvoissaan,
mutta sydänsärky sai voiton. "Semmoisessa rakkaudessa ei ole mitään
autuutta!" -- Nämä sanat soivat vielä hänen sydämmessään -- hän
huomasi, ettei mitään autuutta vallinnut hänen omassakaan sydämessään.
Sillä aikaa oli Eugenia Berkow yksinään puolisonsa työhuoneessa.
Molemmat puolisot eivät saaneet paljon aikaa antauta äsken
saavuttamansa rakkauden- ja elämän-onnen helmaan. Jo kahdesti
tänäpäivänä oli Artturin täytynyt väkisin lähteä puolisonsa luota,
ensisti puolenpäivän aikana, kun hän heittäytyi keskelle meteliä ja
onnistuikin sen asettamaan, ja nyt taasen, kun neuvottelu tehtaan
hoitajain seurassa kutsui hänen pois.
Tässä aukeni ovi, ja askeleita kuului vierashuoneesta. Eugenia nousi
istualta, kiirehtiäksensä vastaan tulijata, jonka hän aivan varmaan
luuli Artturiksi, mutta hämmästyksensä nähdessään oudon miehen
muuttui kauhistukseksi, kun hän tulijassa tunsi Olli Hartosen. Olli
kavahti niinikään ja seisahtui kummastuksissa nähdessään Eugenian.
-- Tekö täällä olettekin, armollinen rouva? Minä haen herra Berkowia.
Hän ei ole täällä, mutta minä odotan hänen hetikohta tulevaksi,
vastasi Eugenia hätäisellä, vapisevalla äänellä. Hän tiesi, kuinka
vaarallinen tämä mies oli Artturille ja mikä mies hän täällä
tehtaissa oli; kuitenkaan ei hän ollut empinyt uskoutua hänen
suojeltavaksi, kun hänellä tänä aamuna ei muuta neuvoa ollut; mutta
aamun ja tämän hetken välillä oli se hetki, jona hän oli joutunut
kuulemaan yli-insinöörin ilmoittaman syytöksen. Epäluulohan tuo
toki kyllä olikin, mutta vaan epäluulokin turvattoman ihmisen
salamurhaamisesta on toki kauhistuttavaa; tulisella hirmulla oli
tuo tungennut nuoren naisen sydämeen. Puolisonsa lepyttämättömälle
vihamiehelle oli hän tainnut uskoa itsensä; mutta häntä kauhistutti
tuo käsi, joka kentiesi oli tahrattu hänen appensa verellä.
Olli huomasi hyvin kyllä syyn tähän ajatukseen. Hän jäi kynnykselle
seisomaan, mutta äänessään soi epäilemättömän suora ilkku.
-- Olen kentiesi säikähyttänyt teidät tulollani? Ei ollut minun syyni
etten tainnut ilmoituttaa itseäni. Ei portailla eikä käytävässä ollut
ketään palvelijoistanne.
Olisinkin arvattavasti heidät syrjään siirtänyt, jos olisivat minulta
tien sulkeneet, mutta jyske olisi kumminkin käynyt ilmoituksesta.
Eugenia tiesi, ettei kukaan estänyt Hartosta sisään tulemasta;
molemmat palvelijat olivat, Artturin jyrkästä käskystä, hänen oman
huonekertansa etusalissa. Nyt, kun kaikkein mielet olivat kuohussa,
kaikki järjestyksen siteet puretut, eihän voinut tietää, jos
yksinäisten vallattomuus kävisi niinkin pitkälle, että huoneisin
ryntäisivät. Levottomuus oli nyt häätänyt nuoren rouvan miehensä
huoneisin, jotka olivat toisessa kylkirakennuksessa ja joiden
akkunoista hänen sopi nähdä milloin miehensä palasi; mutta täällä
olivat ovet vartioimatta ja Eugenia siis yksinään.
-- Mitä täältä tahdotte, Hartonen? kysyi hän, rohkaisten mieltänsä.
Enpä uskonut, että tämän kaiken tapahduttua, koettaisittekaan tulla
huoneisimme ja tunkea tänne asti isäntänne työhuoneesen. Tiedättehän,
ettei hän enään saata ruveta teidän puheille.
-- Senpä tähden juuri haenkin häntä, muutama sana hänelle
virkatakseni! Luulin tapaavani hänen yksinään. Teitä en hakenut
armollinen rouva!
Viimeisiä sanoja puhuessaan oli hän astahtanut likemmä. Eugenia
väistyi ehdottomasti, huoneen perimmäiselle puolelle: Hartonen nauroi
ääneen.
-- Miten pari tuntia voi kaikki muuttaa! Aamulla anoitte minulta
suojelusta ja kuljitte käsikynkässäni, viedessäni teitä puhki
hälinän, nyt menette minua pakoon niinkuin ette olisi hengestännekään
turvattuna minun likelläni. Tottapa herra Berkow on käyttänyt tämän
ajan näyttääksensä teille, etten ole rosvoa enkä murhaajatakaan
parempi, eikö tosi?
Nuori rouva rypyitti hienoja silmäkulmiaan, kun, valloittaen
pelkonsa, lyhyesti ja vakaasti sanoi:
-- Menkää tiehenne täältä, Hartonen! Mieheni ei ole täällä, näettehän
sen; ja jos hän olisikin, niin tuskin jättäisin teitä yksinään hänen
seuraan.
Minkä tähden ette? kysyi Olli pitkään puhuen ja kolkosti katsellen
Eugeniaa. Minkä tähden ette? kysyi hän kiivaammin, kun Eugenia yhä
oli puhumatta.
Eugenian rohkea luonto oli vietellyt hänen usein varomattomaksi,
eikä hän nytkään ajatellut sanainsa mahdollisia seurauksia, kun hän
vakaasti vastaten soi suunsa sanella tuon vaarallisen vastauksen.
-- Sen tähden, että likemmälle päästyänne jo kerran ennenkin olette
näyttänyt, miten voitte olla Berkow nimelle vaarallinen!
Hartonen vavahti ja kalvettui. Näytti ensi hetkenä kun olisi hänen
mieli ollut purkaa sydäntänsä entisellä raivoudellaan, mutta hän ei
tullut niin pitkälle. Kalsea vakavuus vallitsi yhä edelleen hänen
kasvoissaan ja äänensä oli yhtä koleana ja verhottuna, kuin se kaiken
keskustelun aikana oli pysynyt.
-- Tuoko se siis olikin! sanoi hän puoli-ääneen. Noh, olisipa
minun pitänyt ymmärtää, että tuon viime vihdoin tulisi löytää tien
teillekin!
Eugenia näki kummastuksella tuota vakavuutta, jota hän tässä ei
odottanut, ja joka kuitenkin oli onnettomuutta ennustava; mutta tuopa
juuri saikin hänen rohkaisemaan vielä vaarallisemman koetuksen. Tämän
päivän aamupuoli oli näyttänyt hänelle miten valtansa oli rajaton ja
hänen halutti nyt Artturin hyväksi saada selvälle kuka tämä Artturin
vastustaja taistelussa oli. Hän arveli, että totuutta ei kiellettäisi
häneltä, jos kiellettäisiinkin se koko muulta maailmalta.
-- Te tiedätte siis mitä ajatukseni on? alkoi hän uudelleen. Te
ymmärrätte mitä minä tarkoitan? Saatatteko valheena kieltää sen
huhun, joka on liitettynä tuohon onnettomaan hetkeen, Hartonen?
Hartonen laski käsivartensa ristiin ja katsoi synkein silmin lattiaan.
-- Ja jos nyt tekisin sen, uskoisitteko minua?
-- Eugenia oli ääneti.
-- Uskoisitteko minua? kysyi hän kerta vieläkin, mutta äänellä, kun
olisi henkensä ja elämänsä vastauksesta rippuva.
Eugenia suvaitsi silmänsä luikahtaa hänen kasvoilleen, jotka
näyttivät samaa tuskallista mielen ponnetta kuin äänensäkin; nuo
kasvot olivat vielä kalmakat, mutta kokonaan ja avoinna käännetyt
Eugeniaan.
-- Rikokseen luulen teidät kykeneväksi, jos vihanne on herätettynä --
mutta valheesen en!
Ollin rotevaa rintaa paisutti syvä henkitys -- ja ikäänkuin
päästäkseen Eugenian kaikesta pelvosta, astui hän askelen takaisin.
Noh, kysykää, sitten, armollinen rouva! Tahdon vastata teitä.
Nuorta rouvaa vapisutti vienosti, siinä kun nojahti sohvan laitaan,
hän ymmärsi mikä vaara hänellä siinä oli, jossa hän rupesi tuommoisen
miehen puheille, mutta hän teki kuitenkin tuon painavan kysymyksen.
-- Puolisolleni puhutaan, että se oli jokin muu kuin vain paljas
tapaturma, joka katkosutti köyden onnettomuuden päivänä. Sekö sen
teki, Hartonen?
-- Sen teki tapaturma, taikka ehkä pikemmin, jos niin tahdotte -- sen
teki sallimus! Entinen isäntämme oli korjatuttanut hina-laitoksensa,
ja tämä niinkuin kaikki mitä hän teki, tarkoitti ainoastaan
palvelusta, eikä työntekijäin turvaa. Ja mitäpä siitä jos muutama
sata työmiestä, joitten, oli joka päivä siinä kulkeminen, joutuikin
vaaraan! Kuljetettiinhan siinä kahdesti ja kolmastikin heitä
raskaampia painoja, suunnattomia malmimöhkäleitä hinattiin ylös
samalla koneella, ja nämä välikappaleet täyttivätkin viime vihdoin
virkatoimensa, mutta tällä kertaa työmiehistä ketään ei sattunutkaan,
vaan itse herraan. Siinä ei ollut ihmisen sormi, joka pani köyden
katkeamaan juuri sinä hetkenä kun sen oli määrä kannattaa hänet;
minun käteni siinä ei ainakaan ollut, armollinen rouva! Minä näin
vaaran lähestyvän; me olimme juuri tulossa viimeiselle penkerelle.
Minä rohkenin tehdä pitkän askeleen ja hänen --
-- Hänen syöksitte syvyyteen? keskeytti hänen Eugenia, henkeänsä
vetämättä Hartosen viivähtäessä.
-- En ainakaan! minä vaan soin hänen syösähtää sinne. Olisin toki
voinut pelastaa hänen jos olisin tahtonut. Olihan minulla siihen
säpsän verran aikaa. Oma henkeni kyllä oli vaarassa; hän olisi
voinnut temmata minun penkereeltä tultuani hänelle avuksi, vaan
sitä en olisi epäillyt tehdä minkä kumppalin, minkä työjohtajan
hyväksi tahansa, mutta -- sitä miestä auttaakseni en sitä tehnyt.
Samana hetkenä välähti päähäni kaikki mitä hän meille oli tehnyt,
että itse hänelle nyt vaan tapahtui sama, mitä hän joka päivä meille
oli suonut, ainoastaan säästääkseen rahaa, ja ettei minun pitäisi
sekaantua taivaan toiminnoihin, jos nyt muka kerran kävi siksi, että
oikeutta jaettaisi hänellekin. En kättäni liikahtanut, ehkä kyllä
kuulin hänen porunsa ja seuraavana hetkenä kaikki jo oli myöhäistä,
-- tynnyri syöksi syvyyteen ja hän sen ohessa!