vievälle polulle. Hartonen jäi seisomaan, ja katsoen hänen jälkeensä
hehkuvin silmin huolimatta isän rukouksista ja muistutuksista; hän
tiesi paremmin kuin isä mitä nuori rouva tällä uhka-yrityksellä
tarkoitti, mihin hän sillä tahtoi häntä pakoittaa; mutta tällä kertaa
ei hän tahtonut antaa tälle pakolle valtaa. Mutta jos nyt Eugenia
saisi surmansa kotinsa kynnyksellä, puolisonsa nähden, ennenkuin
ennättäisi tuon vihatun puolison syliin, ennenkuin -- siellä etempänä
näkyi lauma vuorityömiehiä, jotka meluten ja räyhäten astuivat
johtajansa jälissä. Ensimmäiset olivat vaan noin sadan askelen
päässä; he jo havaitsivat tuon yksinäisen naisen; ensi hetkenä he
tulisivat tuntemaan hänen, ja itse oli hän puolituntia sitä ennen
yllyttänyt miehiä rajattomaan raivoon kaikkea vastaan, mitä Berkowin
nimellä mainittiin. Eugenia astui suorastaan vihollisiansa vastaan,
peittämättä edes kasvojaan. -- Kuin vimmattu polki Olli jalkansa
maahan; sitte riuhtaisi hän itsensä isästä irti ja samana hetkenä oli
hän Eugenian rinnalla.
-- Pudottakaa huntu kasvoillanne! käski hän ja tarttui häntä
rautakouralla käteen.
Eugenia totteli syvään hengähtäen; nyt oli hän turvattu. Hän tiesi,
ettei Hartonen luopuisi tästä kädestä vaikka koko työmieslauma
ryntäisi heitä ahdistamaan. Hän oli täydellä ymmärryksellä astunut
sortoansa vastaan, mutta myöskin täydellä vakuutuksella siitä, että
ainoastaan tuo silminnähtävä sorto, johon hän olisi joutuva, oli
pakoittava Hartosen tarjomaan hänelle tuon kielletyn turvan. Eugenia
oli voittanut, mutta voittanut juuri viimeisellä nikaralla.
He lähenivät nyt miesparvea, joka heti kohta oli valmis pidättää
johtajansa ympärille; mutta lyhyellä ja samalla tuiskaasti
lausutuilla sanoilla käski hän heidät väistymään, ja osoitti heidät
menemään kaivoksille. Niinkuin sitä ennen toiset kumppalit, niin
tottelivat nyt nämäkin paikalla, ja Olli, joka ei ollut hetkeksikään
seisahtunut, veti muassaan Eugeniata, joka nyt vasta näki, kuinka
mahdotonta hänen täällä olisi ollut päästä yksinään kulkemaan taikka
kenenkään muun suojelemana kuin juuri sen, joka nyt oli hänen
rinnallaan.
Tämä muuten niin rauhallinen niitty oli tänä päivänä rauhattoman
melskeen näyttämönä, vaikka varsinainen taistelu oli ollut
kaivoksilla. Työmiehiä seisoi joukottain, mikä siellä mikä täällä,
tiheään keräytyneinä -- joka paikassa levottomasti liikkuvia
miesryhmiä, joka paikassa vihaisia kasvoja, melua ja melskettä.
Tämä hurja meteli näkyi vaan etsivän jotakin esinettä, päästäksensä
paikalla törkeäksi väkivallaksi puhkeamaan. Kaikeksi onneksi polku
koukerteli niityn laidatse, missä meteli oli verrattain vähempi,
mutta sielläkin oli Olli, heti näkyviin tultuaan, kaikkein huomion
esineenä ja keskuksena. Mutta meluisiin huutoihin, joilla häntä
yleensä tervehdettiin, sekaantui tällä kertaa jonkunlainen hämmästys.
Kokonainen lauma ällistyneitä, epäluuloisia ja vihaisia silmäyksiä
viskattiin hänen vierellään olevaan naiseen. Mustan matkavaatteitten
ja tiheän hunnun alta tosin ei kukaan tuntenut isännän vaimoa, ja
jos joku olisi luullut tuntevansa hänen liikkumisesta ja käytöksistä
niin semmoinen luulo olisi vaan pilkalla ja naurulla ajettu takaisin.
Olli Hartonenhan se oli, joka häntä saattoi, ja hän ei suinkaan
suojellut mitään mikä Berkowin taloon kuului; mutta nainenhan tuo
kumminkin oli, joka astui hänen rinnallaan, purnumestarin tuiman
ja hillimättömän pojan rinnalla, joka muuten ei koskaan piitannut
naisista mitään, eipä Martta Ellasestakaan, josta kaikki tehtaan
poikamiehet niin paljon pitivät. Olli, joka tämmöisissä tiloissa
katsoi omain toveriensakin vaimot tarpeettomiksi haitoiksi, jotka
olisivat niin paljon kuin mahdollista poistettavat, hän nyt saatteli
tätä outoa naista, semmoisen näköisenä kuin tahtoisi hän lyödä
kuolijaaksi jokaisen, joka rohkenisi lähetä häntä askeltakaan liiaksi
likelle. Kukahan tuo oli -- ja mitä tästä olisi ajateltava?
Tämä lyhyt tuskin kymmentäkään minuutia kestävä vaellus oli
vaarallinen itse johtajallekin, mutta hän näytti, että hän ainakin
täällä oli rajaton valtijas ja ymmärsi käyttää valtaansa. Milloin
hajoitti hän muutamilla jyrkillä sanoilla jonkun heidän tiellään
seisovan ryhmän, milloin antoi hän käskyn jollekin vastaantulevalle
laumalle ja niin suuntasi sen toisaalle; milloin tyydytti hän
jonkun yksityisen, joka tahtoi lähetä häntä kysymyksineen tahi
kertomuksineen, sanoen "sitte" tahi "minä tulen takaisin", ja kaiken
tämän ohessa laahasi hän nuorta rouvaa ehtimiseen ja niin kiiruusti
muassaan, että kaikkinainen selvempi havainto ja viivyttäminen kävi
mahdottomaksi. Viimevihdoin pääsivät he puistolle, joka täällä oli
suljettuna ainoastaan puiselle ristikkoportille. Olli tokasi sen auki
ja astui kumppalinensa puitten varjoon.
-- Kyllähän jo välttänee; sanoi hän ja päästi hänen kätensä.
Puistossa on teille vielä turvaa, ja viidessä minuutissa pääsette
perille.
Ohitse päästy vaara vielä vienosti vapisutti Eugeniata ja kättänsä
särki Ollin rautakourainen pitely; hän nosti verkkaan hunnun
kasvoiltaan.
-- Joutukaa vaan, armollinen rouva! jatkoi Olli karvastavalla ivalla.
-- Olenhan rehellisesti auttanut teitä miehellenne pääsemään. Eihän
toki pidä pitkittää hänen vartomistaan?
Eugenia katsahti häneen. Ollin kasvot osoittivat, mihin
tuskastumiseen Eugenia oli hänen johdattanut, kun hän oli asettanut
hänen valitsemaan josko hän tahtoisi nähdä kumppalinsa tekemää
väkivaltaa, taikka itse ottaisi saattaaksensa häntä puolisonsa
turville. Nuorella naisella ei ollut rohkeutta kiittää häntä; hän
vaan ojensi hänelle vaiti kätensä. Mutta Olli vähässä tuupahti hänen
kättänsä pois puolestansa.
-- Te olette niin paljon vaatineet minulta, niin paljon, armollinen
rouva, ettei paljosta puuttunut ettei se käynyt onnettomasti. Nyt on
käynyt kuin olette tahtonut, mutta olkaatte koettamatta toisten minua
pakoittaa, niinkuin tänä päivänä, ei ainakaan jos hän on saapuvilla
-- silloin -- silloin -- minä, Jumal' avita! menetän teidät molemmat!
Toisella paltalla seisoivat molemmat palvelijat, katsellen
huolestuneesti, mutta samalla uteliaasti tehtaille päin, ja
säikähtyivät yhtä paljon kuin sitä ennen purnumestari, kun armollinen
rouva, jonka tietysti luulivat olevan pääkaupungissa, yhtäkkiä
seisoi heidän edessään ilman että vaunuja oli kuulunut, ja ilman
että palvelijaneitsyttä tahi ketään muuta näkyi hänen seurassaan.
Tehtaiden kautta nuori rouva ei ollut millään muotoa voinut tulla,
vielä vähemmin puiston kautta, sillä sen takana niityllä, oteltiin
vielä kiivaammin, ja kuitenkin oli hän täällä. Molemmat miehet
olivat niin ällistyksissään että tuskin saivat vastanneiksi Eugenian
äkilliseen kysymykseen; kuitenkin sai hän tietää, että miehensä oli
sisällä huoneissa, ja nyt riensi hän pikaa portaita ylös. Palvelija,
joka seurasi häntä sinne, sai vielä enemmän syytä kummastella
armollista rouvaa, tämä kun porstuassa tuskin suvaitsi hänen ottaa
hattuansa ja nuttuansa, ja kun palvelija aikoi kiirehtiä huoneisin,
missä Artturi asui, ilmoittamaan rouvan tuloa, käski rouva hänen
seisahtua ja sanoi aikovansa itse etsiä miehensä. Tulonsa oli kuin
myrskytuuli; mitähän pääkaupungissa olikaan tapahtunut?
Eugenia oli piankin rientänyt poikki salin ja molempain ensimäisten
huoneiden, kun yhtäkkiä seisahtui; sillä Artturin lähisestä
työhuoneesta kuului ääniä. Eugenia oli niin varmaan luullut saavansa
tavata miehensä yksinään: odottamattomana ja ilmoittamattomana oli
hän tahtonut astua sisään, ja nyt piti hänen tavata häntä vieraiden
keskellä. Ei, ei vieraiden läsnä-ollessa! Hän viivyskeli epäröiden,
kääntyisikö takaisin vai jäisikö sinne. Viimein astui hän syrjälle
taakse risahtamattomia oviverhoja, jonka laskokset enimmäksi osaksi
hänen peittivät.
-- Mahdotonta, herra Berkow! kuului yli-insinöörin selkeä ja kimeä
ääni. -- Jos vieläkin annatte sääliväisyyden vallita, niin he
hätyyttävät niitäkin, jotka jo ovat alkaneet järjestykseen palata. He
ovat tällä kertaa peräytyneet, sentähden että olivat heikommat, mutta
kahakat tulevat uudistumaan, rajumpana ja verisempinä kuin aamulla,
kun tora päättyi käsirysäkkään. Hartonen on näyttänyt, ettei hän
säästä omia tovereitaankaan, jos ne asettauvat hänen hirmuvaltaansa
vastaan. Hän antaa ystävän ja vihollisen vuodattaa vertansa, kun omat
mielenjohteensa vaan ovat kysymyksessä.
Avonainen ovi antoi Eugenialle tilaisuuden esteettömästi katsella
huoneesen. Artturi seisoi häntä vastakkain avonaisen akkunan
suussa, ja koko kirkas päivänvalo kävi hänen kasvoilleen, jotka
olivat paljon synkistyneet siitä kun Eugenia viimeksi oli hänen
nähnyt. Murheen pilvi, joka jo silloin oli näkynyt otsallaan oli
nyt muuttunut kahteen syvään menevään vakoon. Kaikki kasvojen
piirteet olivat terävemmät; murros, mikä jo ennen oli alkanut
vivahdella ja ainoastaan eräinä pontevampina hetkinä oli ollut oikein
selvästi nähtävänä hänen kasvoissaan, vallitsi niissä ehdottomasti
rauhallisuudenkin hetkinä ja oli kokonansa haihduttanut entisen
uneilevan muodon; asema ja äänikin osoittivat samaa lujuutta --
silminnähtävää oli, että nuori isäntä muutamana viikona oli oppinut
sen, mihin muut tarvitsevat vuosikausia.
-- Minä kyllä olen viimeinen puhumaan vieraasta avusta, jatkoi
yli-insinööri, -- mutta ajattelen että me kaikki, ja isäntämme
etukynnessä, olemme tehneet kyllin estääksemme tappelua syttymästä.
Meitä ei kyetä moittimaan, jos viimein ryhdymme keinoon, johon muut
tehtaat, ilman niin suurta hätäpakkoa kuin meidän jo aikoja ovat
ryhtyneet.
Artturi pudisteli synkeästi päätänsä.
-- Mitä muissa tehtaissa on tapahtunut, se ei tarvitse olla meille
ohjeena; niissä on asiasta päästy muutamilla vangitsemisilla
ja vähäpätöisillä haavoilla; niissä ei ole tarvittu kuin
viisikymmentä miestä ja muutamia tyhjiä ampumisia ilmaan koko
kapinan lannistamiseen. Täällä on Hartonen johtajana, ja me tiedämme
kaikki, mitä siitä on odotettavaa. Hän ei peräydy vaikka paineteilla
käytäisiin rynnäkölle, ja hänen rinnallaan seisoo ja kaatuu koko
hänen ryhmänsä. Nämä saattaisivat asiat viimeisillensä -- meillä
kulkee rauhan tie poikki kuoleman.
Insinööri ei virkannut mitään, mutta synkistynyt kasvonsa todistivat,
että hänkin oli puolustava isännän arvelua.
-- Mutta jos ei rauha muun neuvoin ole voitettava -- alkoi hän
puhumaan.
-- Jospa vaan olisi voitettava! Mutta sitä ei voiteta, ja uhrit olisi
suotta menetettävät. Minä tukehdutan toran täksi hetkeksi, mutta
tulevana vuonna, kentiesi tulevalla kuulla nähdään se uudestaan
alkavan, ja te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin etten semmoisessa
tapauksessa voisi tehtaita kunnossa pitää. Muissa paikoin nähdään
toki älyä kunnollisuuteen ja luottamukseen, ja väestö alkaa viime
vihdoin heltymään; meillä ei ole sitä toivomistakaan; kauan kylvössä
ollut nurjuus ei ole niin helposti voitettu. Viha ja vaino oli
välisanana, jaettuna kullekin minun tänne tullessani; se se on
vielä tänäkin päivänä, ja jos nyt laskisin verta itseni ja väestöni
välillä, niin silloin olisi kaikki lopussa. Hartonen ehkä rohjennee
häätää väkensä kuuliaisuuteen julkisessa taistelussa, hän rohjennee
väkisin, ehkäpä vertakin vuodattamalla pakoittaa heidät tahtoonsa
mukautumaan; mutta hän tulee ainakin olemaan se apostoli, jolta
pelastustaan odottavat.
Mutta jos antaisin mennä yhdenkin laukauksen, jos vaan varustan
itseni aseilla ainoastaan henkeni turvaksi, niin olen minä
hirmuvaltias, joka röyhkeällä mielellä murhautan heitä, sortaja,
jolla on ilonsa heidän tuhostaan. Vanha purnumestari ei sanonut
turhaan: "jos kerta meillä kahakka syttyy, silloin Jumala meitä
auttakoon!"
Ei ollut vaikeroimista, eikä alakuloisuutta näissä sanoissa,
ainoastaan tuo haikea mielikarvaus, mikä saa sijansa ihmisessä, joka
viime vihdoin näkee itsensä temmatuksi tuon hurmauksen partaalle,
jota on koettanut kaikin voimin välttää. Kentiesi nuori isäntä ei
olisikaan näin puhunut jollekulle toiselle, mutta yli-insinööri
oli ainoa, joka viime aikoina oli päässyt häntä likemmä, hän kun
kaikissa vaaroissa ja neuvotteluissa oli pysynyt järkähtämättä hänen
rinnallaan; hän oli niin'ikään ainoa, joka isännän suusta kuuli muuta
kuin käskyä ja kehoituksia, mitkä olivat ainoat, joita isäntä muille
virkamiehille jakoi.
-- Väestö on kuitenkin osaksi tahtonut ryhtyä työhön, sanoi insinööri.
Ja sekö juuri pakoittaisi minun julistamaan toisille sodan? sanoi
Artturi oikaisten itsensä suoraksi. -- Hartosta on mahdoton saada
sovintoon -- turhaan olen vielä kerran sitä koettanut.
-- Ketä? mitä olette koettaneet, herra Berkow? kysyi insinööri niin
älykkäästi, että nuori isäntä oikein kummeksien katseli häntä.
-- Hartosta saada sovintoon. Tuo asia toki ei julkisesti tapahtunut;
olisipa se sitte voitu kehnoudeksi sanoa; tapahtui se kerran, kun
sattumasta kohtasimme toinen toisemme, kun olimme kahden kesken ja
minä vielä kerran tarjosin hänelle käteni sovinnoksi.
-- Sitä teidän ei olisi pitänyt! virkkoi siihen toinen, miltei
kiihkossaan. -- Ojentaa sille miehelle kättänsä sovinnoksi! Oih
Jumala, te ette siis tiedäkään vielä mitään.
-- Eikö olisi pitänyt? kysyi Artturi tuikeasti. -- Mitä tarkoitatte,
herra yli-insinööri? Olkaa vakuutettu, että kyllä ymmärrän varjella
asemani semmoisissakin tiloissa.
Yli-insinööri oli jo malttunut.
-- Antakaa anteeksi, herra Berkow! sanoillani en tahtonut moittia
isäntämieheni tekoja! ne tarkoittivat ainoastaan poikaa, jolla ei
liene aavistustakaan noista huhuista, jotka ovat liittyneet hänen
isänsä kuolinhetkeen. Olimme luvanneet toisillemme, ettemme virkkaisi
niistä teille mitään; sen teimme paraimmassa tarkoituksessa. Mutta
nyt näen, että olemme tehneet väärin, että teidän olisi pitänyt saada
niistä tiedon. Te tahdoitte ojentaa kätenne sovinnoksi, ja minä sanon
vieläkin, ettei se olisi pitänyt tapahtua.
Artturi katsoa tuijotti häneen. Kasvonsa olivat yhtäkkiä käyneet
verettömiksi ja huulet värisivät.
-- Te puhutte Hartosesta ja isäni kuolin hetkestä. Onko mitään
yhteyttä niitten välillä?
-- Pelkään sitä: me pelkäämme sitä kaikki. Yleinen epäluulo ei
ainoastaan meidän vaan hänen kumppaniensakin kesken syyttää
päällysmiestä.
-- Silloin kulku-aukossako? kysyi Artturi kovin liikutettuna. --
Turvattomanko salamurhaaminen? Sitä en usko Hartosesta!
-- Hän vihasi vainajaa, sanoi yli-insinööri viitaten, -- eikä ole
hän koskaan kieltänyt vihaansa. Herra Berkow on voinut suututtaa
hänet jollakin sanalla tahi haasteella. Lienevätkö köydet todellakin
ainoastaan sattumuksesta katkenneet, ja käyttikö hän sitä vaarallista
hetkeä pelastaakseen itsensä ja syöstäkseen toisen syvyyteen, vai
lieneekö koko tämä tehtävä ollut jo aikasemmin keksittynä, tämäpä
peittyy sakiampaan pimeyteen, mutta syytön hän ei ole, siitä olen
valmis takaamaan.
Nuoren esimiehen kasvoista näkyi kuinka syvälle tämä ilmoitus hänen
mieltänsä viilsi; hän nojasi raskaasti pöydän laitaan.
Tutkinnossa asia nähtiin olevan onnettomuuden saattama, vastasi hän
arastavalla äänellä.
-- Tutkinnossa ei päästy minkään perille! Sentähden otaksuttiin
kaikki onnettomuuden tapaukseksi ja jätettiin semmoisekseen. Ei
kukaan tohtinut julkista kannetta tehdä, todistuksia ei ollut ja
välttämättömiä riitaisuuksia olisi sytytetty työmiestemme oloissa,
jos tämän epäluulon nojalla heiltä olisi otettu heidän johtajansa,
joka todenmukaisesti kuitenkin olisi syyttömäksi julistettu. Me
tiesimme että asiain ollessa niin kuin olivat, ette voisi välttää
tämän vastustajan nostamia yrityksiä ja tahdoimme säästää teidät
ainakin mielipahasta, joka olisi syntynyt samassa kun olisitte saanut
tietää, mikä mies vastustajanne oli. Tämä oli syynä siihen, ettemme
mitään asiasta virkkaneet.
Artturi pyyhkäisi kädellä hikistä otsaansa.
-- Sitä en aavistanut? Enpä aavistanut! Ja vaikkapa hän olisikin
syytön -- te olette oikeassa, sille miehelle minun ei olisi pitänyt
kättä ojentaa.
-- Ja sama mies, jatkoi siihen yli-insinööri vakavasti, -- on
toveriensa johtajana kerännyt kaikki onnettomuudet teille ja meille;
sama mies on herkeämättä liehtonut ja pitkittänyt toraa, ja koettaa
nyt, kun valtansa on vähenemässä, tehdä riidan auttamattomaksi.
Taidatteko ja tahdotteko vielä sääliä häntä?
-- Häntäkö? En! sen päätin jo silloin kun hän niin jyrkästi hylkäsi
rauhan-ehdoitukseni, mutta tämän päiväisten tapausten nähtyäni en
saata säästää niitä muitakaan, ne vaativat minun viimeistä keinoani
koettamaan. Ne kaksisataa, jotka aamulla tahtoivat työhön ruveta,
ovat nyt oikeutetut saamaan suojelusta työssänsä. Purnut ovat
turvattavat mihin hintaan hyvänsä, sitä en voi enään yksinäni, siis --
-- Siis -- odotamme käskyjänne herra Berkow.
Hetkisen äänettömyys seurasi, mutta Artturin kasvoissa selvästi
nähtävä taistelu antoi viimein sijan näkyviin astuvalle synkeälle
päätökselle.
-- Minä kirjoitan sotamiesten päälikölle kaupungissa. Kirjeen pitää
joutua sinne, jo tänä päivänä -- niin _täytyy_ käydä.
-- Viime vihdoin! sanoi yli-insinööri puoli-ääneen ja ikäänkuin
puoleksi nuhdellen. -- Jopa olikin aika.
Artturi kääntyi kirjoituspöytänsä puoleen.
Menkää nyt ja katsokaa, että tirehtööri ja muut herrat jäävät
paikoilleen, kuten heille osoitin käydessäni tehtaissa. He eivät saa
mennä sieltä, ennenkuin minä tulen. Aamulla ei olisi auttanut mitään
käydä meteliä vastustamaan; kentiesi menestyy asia nyt paremmin.
Puolen tunnin päästä olen minäkin siellä. Tapahtuuko jotakin vaseti
merkillistä sillä aikaa, niin lähettäkää minulle hetikohta sana.
Kun yli-insinööri, joutusasti kumartaen, lähti huoneesta, oli hänellä
liiain kova kiiru ja pää liiain täynnä ajatuksia, havaitaksensa
nuorta rouvaa, joka hänen lähetessään painui syvälle oviverhojen
lymyyn. Katsahtamatta ollenkaan syrjään meni hän poikki lähisen
etuhuoneen ja sulki oven jälkeensä. Molemmat puolisot olivat nyt
yksinänsä.
Artturi oli vaan kitkerästi myhähtänyt insinöörin viimeisille
sanoille.
-- Se on kovin myöhäistä; sanoi hän raskaasti itsekseen. -- Ne eivät
väisty ilman verta vuodattamatta -- minun täytyy niittää mitä isäni
on kylvänyt!
-- Hän heittäytyi nojatuoliin, ja laski pään kätensä nojaan. Nyt,
kun hänellä ei enään ollut vastaamista kenellekään, kun hänen ei
enään ollut täytymys näyttäytä isäntämiehenä, jonka nerosta kaikkein
muitten onni rippui, nyt kaikki ponsi näytti poikkeevan hänestä ja
hän jäi tuon kuolleen hermottomuuden näköiseksi, johonka väkevinkin
on menehtynyt sittekun hän viikkokaudet on ponnistanut ruumiinsa ja
hengensä voimia mitä jäntevämmille. Olipa tuo syvän ja tuskallisen
älyttömyyden hetki, mikä kyllä voi lähestyä miestä, joka lakkaamatta
ja turhaan vastaan sotii kirousta menneestä ajasta, jolloin hän
kumminkaan ei rikkonut muussa missään, kuin siinä, että pysyi osaa
ottamatta silloisiin pyrintöihin, ja jonka onneakukistava perintö
kuitenkin kaikella kovuudella oli ottanut rasittaaksensa häntä
yksinään. Isäänsä kovat syyttämiset, jotka huulillaan väikkyvät,
tosin vaiensivat samana hetkenä, kuultuansa mikä kauhea luulo
ihmisten kesken oli noussut hänen kuolemastaan, ja kuitenkin oli
isä yksinään syynä siihen, jos poika nyt, tuon tuskallisen sodan
yhteydessä, kumminkin viime vihdoin näki itsensä pakoitetuksi
viimeiseen kauheaan välttämättömyyteen, jos hän, häviönsä tarjona
ollessa, vaimonsa hylkäämänä, kaikista entisistä ystävistään kaukana,
ryhtyi viimeiseen keinoon turvatakseen itsensä ja mitä hän vielä
kumminkin hetkeksi nimitti omaksensa, vastustaaksensa sitä vihaa,
jota vuosikausina oli kylvetty ja kasvatettu ja joka nyt hänelle
tarjosi kaiken katkeran hedelmänsä. Artturi ummisti tuiki väsyneet
silmänsä ja nojasi päänsä tuolin selkäimeen -- hän ei muuta mitään
kyennyt.
Eugenia oli hiljaa lähtenyt lymy-paikastaan ja astunut kynnykselle.
Unhotettuna oli vaara, missä hän oli ollut, unhotettuna insinöörin
syytös, jota hän äskeisin kauhistuen oli kuulellut, unhotettuna
hänkin, jota syytös tarkoitti, ja kaikki mitä häneen oli liitettynä;
nyt, kun hän puolisotaan lähestyi, näki hän ja kuuli ainoastaan
häntä. Hunnut, jotka niin kauan ja niin tiheänä olivat rippuneet
heidän välillään, olivat nyt viho vihdoin rikki raastettavat. Jos
hän oli erehtynyt, jos häntä ei niin vastaanotettaisi, kuin hän,
väkipakolla kopeudesta luovuttuansa, tahtoi ja täytyi tulla -- veri
syöksi hurjan väkisellä voimalla nuoren naisen sydämeen, ja tämä
sydän sykki sanomattoman tulisesta tuskasta -- seuraavana hetkenä oli
koko hänen elämän onnensa päätettävä.
-- Artturi! sanoi hän hiljaa.
Artturi kavahti pystyyn kun olisi joku luonnottaren ääni korvaansa
koskettanut, ja katsoa tuijotteli ympärilleen. Tuolla kynnyksellä,
missä hän iäksi oli sanonut hänelle jäähyväiset, siellä seisoi hänen
vaimonsa, ja samana hetkenä kuin hän näki hänen katosivat kaikki
hurmeet ja mietteet. Hän teki liikahduksen ikäänkuin heittäytäkseen
häntä kohden, ja autuas äänähdys, joka välähti hänen suustaan,
salaman säihky hänen silmässään, todisti hänelle kaikki mitä
kuukausien maltti aina tähän hetkeen asti oli kokenut peittää.
-- Eugenia!
Nuori rouva tapaili syvälle henkeään, ikäänkuin rautanen paino olisi
nostettu rinnaltaan. Silmäilys ja tuo ääni, millä Artturi mainitsi
hänen nimeään, antoivat hänelle nyt viime vihdoin tuon niin kauan
epäillyn todistuksen, ja vaikka hän pidätytti hurjamaisen aikeensa,
vaikka hän ikäänkuin omaksi turvakseen koettikin taas pukeutua
vanhaan valelliseen verhoonsa ja peittää tuon toden puhuvan silmänsä,
tuo kaikki oli jo myöhäistä, hän oli jo nähnyt kylläkseen.
-- Mistä tulet? kysyi Artturi vihdoin, vastuksella voitetulla
ky'yllä, -- näin odottamattomasti -- ja kuinka olet päässyt näihin
huoneihin? Tehtaassa ollaan täydessä metelissä, mahdotoin sinun on
ollut sitä tietä tulla. Eugenia astui hiljakseen likemmälle.
-- Olen tullut muutama hetki tätä ennen. Tien tänne minun on täytynyt
valloittaa itselleni, äläpä nyt kysy millä neuvoin -- siinä kyllä,
että menestyin. Tahdoin tulla puolellesi, ennenkuin sorto saavuttaisi
sinun. Artturi koetti kääntyä toisaalle.
-- Mitähän tuo tietänee, Eugenia? Mikä on tarkoituksesi helevällä
äänelläsi? Klaus kaiketiki kertomuksillaan on sinua huolestuttanut,
vaikka kyllä rukoilin ja vasetinki kielsin häntä sitä tekemästä. Minä
en välitä säätämäkäskyn ja jalouden tarjouksia, sen tiedät.
-- No sen minä tiedän! vastasi Eugenia vakaasti. -- Olethan jo kerta
ennenkin torjunut minun pois niitä tuottamasta. Sinä et voinut
anteeksi antaa, että kerran tein sinulle väärin, ja sitä kostaaksesi
olit vähässä menettää sekä minun että itsesi. Artturi, kuka meistä
molemmista oli hurjempi ja rajumpi?
-- Eihän se ollut kostoa, -- sanoi hän hiljaa. -- Minä laskin sinun
vapaaksi; -- itsehän sitä halusit.
Eugenia seisoi nyt aivan hänen uumillaan; tunnustus, joka ennen ei
mihinkään hintaan olisi luiskahtanut hänen huuliltaan, kävi nyt
senpä keveämmäksi, kun tiesi olevansa rakastettu. Hän nosti tummat,
kyyneltulvaamat silmänsä ylös Artturiin.
-- Ja jos nyt sanon puolisolleni, etten tahdokkaan vapautta ilman
hänettä, että olen tullut tänne tekemään itseäni osalliseksi
kaikessa, mitä meille voi tapahtua, että olen oppinut -- rakastamaan
häntä; onko hän silloin toisen kerran käskevä minun pois?