laskenut; hämärä tuli, tuomatta kumminkaan lepoa ja varjostusta
ihmisistä täytetyille kaduille. Siellä ulkona viileässä ilta-ilmassa
yhä hälisi ja vilisi vilisemistään; lakkaamatta virtaeli väkeä
sinne ja tänne, ja ihmis-ääniä ja vaunuin kolinaa kuului sikisokin
akkunoilta huoneesen. Mutta kaikessa tässä ääntäeli jotain muutakin,
ensin etäisenä ja epäselvänä, sitte likeempänä ja selvempänä.
Oliko se lennehtänyt tänne metsäkukkuloilta ja raivannut tiensä
halki pääkaupungin solinaa aina nuoren rouvan korviin. Hän ei
tiennyt mitä se oli, mutta se oli kuin suhinaa kuusen oksissa, kuin
metsän tuulelmaa salaisine sointuneen, ja samassa syntyi hänessä
taas aavistus keväästä ynnä siitä haikian suloisesta poltosta,
minkä hän oli tuntenut kuusen oksain alla hetkisen oltuansa. Sumu
häälyi taas näkyviin, myrsky pauhasi, vedet sorisivat, ja tuosta
harmaasta verhosta astui nähtäväksi ainoastaan yksi hahmu, joka
sittemmin ei ollut luopunut hänestä, ei yöllä unta nähdessään eikä
päivällä valveilla ollessaan, ja joka silmäili häntä niin vakavasti
ja nuhtelevasti suurilla tummilla silmillään. Joka vaan kerran
on käynyt taistelua, missä kaikki sielun voimat ponnistellaan
päätöstä tehdessään, hän tuntee myöskin semmoiset muistot, jotka
viivähtämättä astuvat esiin, ilman aihetta tahi yllykettä, mutta
voimalla, jota ei mikään vastusta. Eugeniakin tunsi nyt semmoisten
muistojen leyhkäilevän ympärillään, tunsi kuinka ase aseen perästä
väännettiin hänen kädestään, viilteet viilleitten perästä hänen
sydämestään, kunnes ei muuta jäänyt kuin sen hetken voima, jolloin
hän oli tuntenut, että oli loppu vihasta tullut ja että sen sijaan
jotakin uutta oli eloon virennyt, jota vastaan hän oli hengen uhalla
taistellut ja kuitenkin nyt allekynnen joutunut.
Tuo vanha paha henki, kopeus, joka ei voinut anteeksi antaa kerran
tapahtunutta hylkäämistä, ja naisen sydän, joka vastoin kaikkea tätä
tiesi itsensä rakastetuksi, yhtyivät nyt lyhykäiseen taisteluun;
mutta metsän humina ei ollut tällä kertaa suotta puhunut, sepä
viimein otti voiton. Paperi, joka oli aiottu eroittamaan kaksi
ihmistä, jotka olivat vannoneet ollakseen iäti toistensa omat,
oli rikki revittynä lattialla, ja puoliso oli polvillaan, nostaen
kuumilla kyynelillä vaaleltuneet kasvot korkeutta kohden.
-- En voi sitä, en voi sitä tehdä hänelle ja itse minulle; se koskee
meihin molempiin -- käyköön miten hyvänsä, Artturi, minä tulen
jäämään omaksesi! -- -- --
* * * * *
-- Missä Eugenia on? kysyi parooni, kun tunnin aikaa myöhemmin astui
valaistuun salonkiin, jossa poikansa jo olivat. Eikö armolliselle
rouvalle olekaan ilmoitettu, että odotamme häntä? jatkoi hän,
kääntyen palvelijoihin, jotka juuri olivat järjestäneet iltaispöydän
ja aikoivat lähteä huoneesta.
Klaus esti vastaamisen. Hän viittasi palvelijan menemään, ja sanoi.
-- Eugenia ei ole kotona, isä!
-- Eikö kotona? toisti parooni kummastuneena. Onko hän lähtenyt
ajelemaan näin myöhään, ja minnekkä?
-- Sitä en tiedä, vastasi Klaus, olkapäitään nykähyttäen. Minä menin
heti ratsailta astuttuani hänen huoneesensa, mutta hän ei ollut
siellä; sen sijaan tapasin tämän lattialta.
Hän otti paperilevyn näkyviin; nuoren upseerin huulilla tepasteli
jotakin hyvin omituista, ikäänkuin pidätetty naurahdus, samalla kun
hän mokoman vakavasti koki mahdollisen tarkasti asettaa toisiinsa
sovitetut paperin puoliskot nähtäväksi isälle, joka ei näyttänyt
mitään aavistavan.
-- Tämäpähän on kyhäys eron hakemuksesta minkä oikeusneuvos on
kirjoittanut, paperi, jonka alle Eugenian oli määrä nimensä panna, ja
sitä hän ei olekaan vielä tehnyt, kuten näen.
-- Eipä niinkään, ei näy olevan allekirjoitettuna, sanoi Klaus
asiasta tietämättömämpi kuin muu kukaan maailmassa, mutta se on
kahtialle revitty. Merkillistäpä kyllä! Katsokaapa, isä!
-- Mitä tämä merkitsee? kysyi Windeg korkeimpaan määrään
suutuksissaan. Missähän Eugenia on? Pitää minun kysyä palvelijalta;
jos hän todellakin on mennyt ajelemaan, niin tottapa tietävät minnekä.
Hän yritti kellon nauhaa tapaamaan, mutta poika virkahti sukkelasti
sanoiksi:
-- Minä luulen, isä, että Eugenia on lähtenyt puolisotansa tapaamaan.
-- Oletko mieltä vailla, Klaus? puhkesi parooni sanomaan. Eugeniako
olisi lähtenyt puolisotansa tapaamaan?
-- No niin, minä vaan arvelen sen, ja kohtahan saanemme siitä
todistuksenkin, sillä kirjoituspöydällään oli tämä kirjelappu,
päällekirjoituksella sinulle. Otin sen mukaani! tottapa siinä
kumminkin on jonkunlainen selitys.
Windeg mursi sinetin eikä innossaan havainnut, kuinka Klaus rikkoi
taidon vaatimuksen, rohjeten astuskella likelle ja lukea kirjoituksen
isän olkapään päällitse. Nuoren paroonin kasvot osoittivat sen ohessa
niin täydellistä voitto-iloa, että molemmat nuoremmat veljensä, jotka
asiasta eivät mitään ymmärtäneet, kyseskellen silmäilivät milloin
häneen, milloin isään.
Kirjoitus sisälsi ainoastaan muutamia riviä:
Minä lähden puolisotani tapaamaan! Annapa anteeksi isä, että
lähden niin salaa ja niin tulisesti, mutta en tahdo menettää
ainoatakaan hetkeä, enkä tahdo saavuttaa kieltoasi, jonka minun
kumminkin on rikkominen; sillä päätökseni on pysyvä lujana. Älä
käy enempiin puuhiin avio-eron asiassa, peräytä nekin, mihin jo
on käyty! En anna niihin suostumustani, en luovu Artturista!
Eugenia.
-- Onko maailmassa mokomaa kuultu? puhkesi parooni nyt sanomaan,
pudottaen kirjeen kädestään. -- Peräyttäminen, todellinen karkaaminen
perheestäni; ja sen uskaltaa tyttäreni tehdä minulle! Irroittaa
suojeluksestani, kaikista toiveistani ja tulevaisuuden hankkeistani
hänen hyväksensä sekä palata tuolle Berkowille, nyt, kun hän jo on
astumaisillaan häviönsä äyräälle; lähteä hänelle, juuri metelin
raivotessa hänen tiloillaan, kapinallisten työmiesten keskelle; tuopa
jo on miltei mielen hurjuutta! Mitähän on tapahtunut? Minun täytyy
se tietää; mutta ensiksi on tuo hurja mieletön päätös mitättömäksi
tehtävä, niin kauan kun aikaa vielä on. Minun täytyy tuossa
paikassa --
-- Pikajuna M. kaupunkiin on lähtenyt puolituntia tätä ennen,
keskeytti hänen Klaus vakavasti. -- Ja juuri nyt näkyvät vaunut
palaavan asemapaikalta. Oli miten oli, niin se on myöhäistä.
Samassa kuuluivatkin vaunut, epäilemättä ne, joilla nuori rouva
oli lähtenyt, palaavan portista kartanolle. Parooniki huomasi nyt,
että kaikki oli myöhäistä, ja koko vihansa kääntyi nyt poikaan.
Hän soimasi hänen tähän olevansa yksinään syypäänä; hänpä se,
joka naurettavalla ylistyksellä oli ottanut langosta puhuakseen
ja liioitetuilla kertomuksillaan hänen surkeasta olostaan oli
häirittänyt Eugenian tuntoa, kunnes tämä väärästä velvollisuuden
tunnosta oli häätynyt rientämään puolisonsa luokse, ainoastaan
sentähden, että luuli hänen onnettomaksi; ja jos Eugenia kerta
oli siellä, niin kukapa silloin tiesi, eikö viimein täydellinen
sovinto voisi syntyä, jos Berkow olisi niin omaa puoltaan katsova,
että tarjotun uhrin vastaan-ottaisi. Mutta Windeg vannoi yhtähyvin
kovasti ja kalliisti, että sittekin saattaisi avio-eron aikaan; asia
oli jo alkuun pantuna, olipa se jo oikeusneuvoksen hallussa, ja
Eugenian täytyisi palata järjelleen. Hän, parooni, tahtoisi nähdä,
eikö enään hänen isällistä valtaansa toteltaisikaan, joskin kaksi
hänen lapsistaan -- tässä kohtasi musertava silmäys Klaus raukkaa,
joka tällä kertaa oli yksinään saapuvilla -- näkyivät kokonaan sitä
ylenkatsovan.
Klaus antoi tämän myrsky-tuulen mennä ohitse, koettamatta sanallakaan
puollustaa itseään; hän tiesi kokemuksesta sen paraaksi neuvoksi.
Allapäin ja nulosilmin hän näyttikin tuntevan erinomaisen katumuksen
erehdyksestään ja sillä lähtevästä vahingosta. Mutta kun parooni,
vielä kokonaan vihan vimmassa, meni salista omaan huoneesensa tätä
ääretöntä onnettomuutta tuskittelemaan, teki nuori upseeri äkkinäisen
hyppäyksen korkealle ja kerskauksen osoitteet hänen kauniissa
kasvoissaan ja nuo iloiset silmät todistavat, ehkä kyllä pahasti,
kuinka vähän isällinen rajuus oli käynyt hänen sydämelleen.
Huomen aamulla varhain Eugenia on miehensä huostassa! sanoi hän
veljille, jotka nyt kysymyksillään ja nuhteillaan riensivät häntä
ahdistamaan. -- Ja sitte isä koettakoon isällisen valtansa ja
oikeuden palvelijoitaan asian välittämiseksi! Kyllä Artturi vaimonsa
turvaa, kun kerta huomaa, että se on kuuluva hänelle; tätä ennen
eihän sitä tiennytkään. Meillä, -- -- tässä oli hän silmänsä oveen,
jonka kautta isä oli mennyt -- meillä kestäne myrsky vielä kahdeksan
päivää, ja tottapa pahin melskaus tullene vasta silloin kun isä
havaitsee, millä kannalla asiat molempain välillä ovat ja että
kysymys nyt todellakin koskee jotakin muuta kuin tunnon häiritystä
ja säätämä-huolen villitystä, mutta sen sijaan tulee nyt Artturi
saamaan sulaa päivän hellettä, ja siinä ja Eugenian lempeydessä
hän on voittava kaikki vastuksensa. Oikeudenkäymisistä, Jumalan
kiitos, nyt olemme päässeet, ynnä siihen kuuluvasta tuomiosta ja
oikeusneuvoksista -- ja kuka vaan teistä tästäpuolen langostani
vihjaa pahan sanan, hänen pitää huomaaman että asia on minuakin
koskeva!
* * * * *
Varhain seuraavana aamuna pysähtyivät postivaunut, jotka olivat
tulleet kaupungista Berkowin alueelle lakson päähän, missä tehdas oli
ja jonka ensimäiset rakennukset näkyivät juuri likellä.
-- Älkää sitä tehkö, armollinen rouva! sanoi ajaja, vaunuihin
puheensa kääntäen. -- Kääntykää pikemmin takaisin, niinkuin jo
edellisellä pysäyspaikalla sanoin. Sen kuulin jo siellä, ja
talonpoika, jonka tapasin, sanoi samaa. Tänäpänä hankitaan murhaa ja
kuolemaa tuolla tehtaissa; ne ovat menneet varhain aamulla kylistä
sinne ja nyt otellaan tuimasti. Paraalla tahdollani en voi kyyditä
teitä edemmä; hevoseni ja vaunutkin saattaisin vaaraan; jos ovat jo
kapinaan ryhtyneet, niin he eivät säästä ystävää eikä vihollista.
Ettehän tarvinne juuri tänä päivänä tulla sinne; odottakaa vaan
huomiseen!
Vastauksen sijaan töytäsi nuori nainen, joka istui yksinään
vaunuissa, oven auki ja astui maalle.
-- Ei käy minun odottaminen, sanoi hän vakavasti, -- mutta en tahdo
saattaa teitäkään enkä vaunujanne vaaraan. Neljänneksen virstaa,
mikä vielä on jälellä, saatan aivan hyvästi jalkaisinkin kävellä. Te
saatatte lähteä takaisin.
Ajaja koetti parastaan varoittelemalla ja muistuttelemalla vieläkin;
hänestä oli varsin kummallista, että tämä outo ylhäinen nainen, joka
runsailla juomarahoilla oli kehoittanut häntä riuskasti ajamaan,
aivan yksinään uskalsi sekautua melskeihin; mutta puheillaan ei
hän voinut muuta matkaan saattaa, kuin äkäisen nykäyksen lähtemään
tiehensä, ja hänen täytyi viime vihdoin taipua kääntymään takaisin.
Eugenia oli käydäksensä valinnut polun, joka, viemättä itse
tehtaasen, kulki niityn poikki puiston ulkoportille, ja jossa
arvattavasti ei vielä vaaraa ollut. Pahimmassa tapauksessa oli
hän sillä suunnalla löytävä suojelusta ja saattajia lähisissä,
tehtaan virkamiesten asuttavissa huoneuksissa. Kuinka välttämätöntä
oli täällä saada suojelusta ja saattajia hän ei suinkaan
tullut ennustaneeksi, kun hän, noudattaen ainoastaan hetkisen
mielenjuolahdusta, lähti yksinään sinne astumaan, eikä hän liioin
nyt tuntenut koko sen vaaran-avaruutta, johonka hän vaelluksellaan
oli joutumaisillaan. Tarjolla oleva vaara kuitenkaan ei lie ollut
se, joka muutti ihon hänen poskillaan hilpeämmäksi, joka tuotti
hänen silmiinsä tuon välähtelevän tulen ja sai hänen sydämensä
sykkimään niin ankarasti, että hänen tuon tuostakin täytyi seisahtua
hengähtämään; pikemmin tuo lienee ollut pelko, miten lähenevä
ratkaiseva hetki päättyisi. Tuo raskas mielen uneksiminen, joka oli
häntä vaivannut siitä hetkestä alkaen, kun hän jätti puolisonsa
kodin, eikä tahtonut paeta koko ajalla, minkä he olivat toisistaan
erillään olleet. Ei oma kotinsa, eikä omaistensa rakkaus, eikä liioin
kaikki ne äänet, jotka nyt puhuivat uudesta suotuisasta elämästä,
voineet vapauttaa häntä siitä; uneksiminen oli pysynyt sinään
painavine tuskineen ja salaisine huolestumineen. Nyt viime vihdoin
oli herääminen tapahtuva, ja kaikki hänen mietteensä supistuivat
tuohon ainoaan kysymykseen: Miten on hän minun vastaanottava?
Hän oli juuri joutunut eräälle pienelle yksinäiselle asuinhuoneelle,
joka oli ikäänkuin tehtaan äärimmäinen etuvartia, kun hän siellä
havaitsi miehen, joka tuli kiirehtien häntä vastaan ja hänen nähtyään
hypähti, silminnähtävästi säikähtyen.
-- Armollinen rouva! Kuinka Jumalan nimessä olette tänne tulleet ja
juuri tänä päivänä?
-- Ah, tekö olette, purnumestari Hartonen! sanoi Eugenia ja meni
häntä vastaan. Jumalan olkoon kiitos, että juuri teidät tapasin!
Täällä on kuten olen kuullut, pahoja häiriöitä tehtaissa tekeillä.
Minä jätin vaununi tuonnemmalle, ajaja ei uskaltanut tulla
likemmälle, ja minä aion nyt jalkasin mennä kotiin.
Purnumestari teki äkillisen kieltävän viittauksen.
-- Sitä ette saa aikaan, armollinen rouva; se ei käy laatuun.
Kentiesi huomenna, kentiesi illan puoleen mutta vaan ei juuri nyt.
-- Minkä tähden ei? kysyi Eugenia kalvettuen. -- Onko kartanomme
vaarassa? Puolisoni --
Ei, ei; tänäpänä ei huolita Berkowista; hän on tuolla ylhäällä
tehtaan herrain parissa. Kahakka on noussut itse työmiesten kesken.
Osa heistä on tänä aamuna tahtonut jälleen ruveta työhön; poikani
-- tässä riuhtaisi haikeasti vanhuksen kasvoja -- noh, kyllähän
lopulla saatte tietää, mikä osa hänellä kaikissa näissä on, --
Olli on vimmassaan siitä. Hän ja hänen puollustajansa ovat väkisin
ajaneet väen takaisin ja ottaneet kaivokset haltuunsa. Tämä ei ole
toisille mieleen, ja ne jättäytyvät niinikään yhteen; koko tehdas on
mylläyksessä, toinen kumppali toistansa vastaan! Oi Jumala laupias,
kuinka, tämä kaikki päättynee!
Purnumestari väänteli käsiään. Nuori rouva kuuli nyt toiselta
suunnalta melua ja hälinää, joka, niin kaukana kuin olikin, kuului
heille asti.
-- Minä aionkin välttää työhuoneita, vastasi Eugenia. -- Aioin
koettaa päästä niityn poikki puistoon, ja sieltä --
-- Ei Jumalan tähden, älkää sinne menkö! virkkoi siihen vanhus. --
Siellä on Olli joukkoinensa; he neuvoittelevat tuolla niityllä. Olin
juuri sinne menemässä, vielä kerran pyytääkseni häntä, että viime
vihdoin kuultelisi järjellistä puhetta ja antaisi kumminkin kaivosten
olla rauhassa; jopa nyt on siksi mennyt, että oma henkemme ja veremme
ovat vaarassa! mutta ei hän näe eikä kuule nurjamielisyydessään
mitään. Älkää vaan sitä tietä menkö, armollinen rouva! Se on pahin
kaikista.
-- Kotiin minun täytyy, vastasi Eugenia jäntevästi, -- maksoi
mitä maksoi! Tulkaa saattamaan minua, Hartonen, ainoastaan
konttoorirakennukselle. Pahimmassa kohtauksessa jään sinne, siksikuin
tie on auki, ja teidän rinnalla lienen toki turvattu väkinäisyyksiltä.
Vanhus puisteli surullisesta päätänsä.
-- En kykene teitä auttamaan, armollinen rouva. Tänä päivänä, kun
toinen sotii toistansa, tuskin oma henkenikään on turvassa, ja jos
teidät tunnettaisiin, silloin ei auttaisi mitään, vaikka olisinkin
vieressänne. Nyt on vaan yksi ainoa, jota he vielä kuulevat ja jota
he hätätilassa tottelevat, se on Olli-poikani, ja hän kantaa veristä
vihaa herra Berkowille, ja vihaa teitäkin, sentähden että, olette
hänen vaimonsa. -- Suuri Jumala, tuolla tulee hän puhkesi ukko
tulisesti sanomaan. -- Taas on hänelle joku nolous tapahtunut, sen
näen hänen kasvoistaan. Väistykää hänen tieltään nyt, nyt vaan, minä
rukoilen teitä!
Hän työnsi nuoren rouvan pienen huoneuksen puoliavonaisesta ovesta
sisään, ja nyt kuuluikin askelia ja kiivaita ääniä. Laurin ja
muutamain muiden vuorityömiesten parissa tuli Olli astuen, isää
huomaamatta. Kasvonsa olivat tulipunaiset, otsallaan näkyi taas
myrskypilvi, joka mikä hetki hyvänsä uhkasi haljeta ja äänensä soi
kuohuvan hurjasti.
-- Jos _ovatkin_ kumppaleitamme ja veljiämme -- niin kuolema heille
kohta kuin rupeavat petollisiksi meille! Me olemme vannoneet
toisillemme pysyäksemme yhdessä, seisoaksemme toistemme rinnalla,
ja nyt he konttaavat armon turviin ja antavat itsensä ja asiansa
alttiiksi! Sen he tulevat maksamaan. Oletteko asettaneet miehiä
kaivoksiin?
-- Olemme, mutta --
-- Mutkistusta ei tarvita, ärjäsi nuori johtaja miehelle, joka
oli rohjennut tehdä tuon väitteen. Puuttui vaan petosta omissa
riveissämme, nyt, kun juuri olemme voittamaisillamme! He ovat väkisin
sieltä ajettavat, sanon minä teille, jos vielä kerran koettavat
lähennellä. Heidän täytyy oppia ymmärtämään, missä heillä on
paikkansa, ja mikä heidän velvollisuutensa on, vaikka saisivatkin
otsansa veriin!
-- Mutta heitä on jo kaksisataa, sanoi Lauri vakaisesti. -- Huomenna
heitä on kentiesi neljäsataa, ja jos nyt herra Berkowkin puuttuu
asiaan ja puhuttelee heitä -- niin kyllä tiedät mitä _se_ vaikuttaa.
Sen olemme usein kyllä viime ajalla havainneet.
-- Ja vaikkapa heitä olisikin neljäsataa, -- äyhkäisi Olli, --
vaikkapa puoli koko työmiehistöstä, niin me otamme heistä voiton
me toiset. Tahdonpa nähdä, enkö saa heitä tottelemaan; mutta nyt
eteenpäin! Sinä Markku, saat käydä työhuoneissa; anna minulle tieto,
josko Berkow puuttuu asiaan, josko hän vielä kirotuilla puheillansa
tahtoo houkutella meiltä pois sata miestä. Ja te muut, kaivoksiin
takaisin! Laittakaa niin, että ne ovat tarpeeksi salpatut älkääkä
päästäkö sinne ketäkään, joka ei meihin kuulu; minä tulen kohta
paikalle, -- menkää.
Käskyä toteltiin tulisesti. Vuorityömiehet riensivät sieltä
osoitetulle suunnalle, ja Olli, joka nyt vasta huomasi isänsä, astui
joutuisasti häntä likemmäksi.
-- Sinäkö täällä, isä! Parempi kun -- hän vaikeni äkillisesti.
Jalka jäi kuin kenttään kiinikasvanneeksi; vastikään tulisena
palavat kasvot muuttuivat jauhovalkeiksi, kuin olisi niistä jokainen
verimärkänen lähtenyt pakoon, ja silmät törröttelivät kuin olisivat
kummituksen nähneet. Eugenia oli astunut ovenaukosta näkyviin ja
seisoi häntä vastakkain.
Nuoren rouvan aivoihin oli lennähtänyt ajatus, jonka sinä hetkenä
pani toimeen. Hän ei tullut ajatelleeksi rohkeuttaan, eikä vaaraa
tästä uljuuden teosta; hän tahtoi mihin hintaan hyvänsä puolisonsa
luokse ja sillä hänen täytyi hillitä sen kauhun, jonka hän tunsi
tuota Olli Hartosta kohtaan, huomattuansa, mistä valtansa tätä miestä
suhteen oli saanut alkunsa; nyt oli käytettävä tätä valtaa, jonka
vaikutuksen hän jo useita kertoja oli kokenut.
-- Minä se olen, Hartonen, sanoi hän, hilliten välttämättömän
vavahduksen, ja ulkopuolisesti näyttäen aivan rauhalliselta. --
Isänne varoittaa minua menemästä tämän edemmäksi ja meneminen minun
on kumminkin!
Vasta äänen kuultuaan näkyi Olli ymmärtävän, että todellakin
Eugenia Berkow seisoi häntä vastatusten, eikä ainoastaan kiihosta
hurmautuneen mielen kuvastus. Hän astui tuimasti muutamia askelia
häntä likemmälle; mutta Eugenian ääni ja silmät vaikuttivat häneen
yhtä voimallisesti kuin ennenkin; ikäänkuin rauhallisuuden loisto
levisi Ollin kasvoille.
-- Mitä tekemistä on teillä täällä, armollinen rouva? kysyi hän
vireästi, mutta tuo äskeisin röyhkeä, isotteleva äänikin oli
muuttunut; olipa ottanut miltei heltyneimmän muodon. -- Meillä
otellaan julmasti tänäpänä; ottelu ei ole aiottu vaimoväelle, sitä
vähemmin teille. Te ette saa jäädä tänne.
-- Minä tahdon mennä puolisotani katsomaan! sanoi Eugenia äkisti.
-- Puolisotanne -- katsomaan? toisti Olli. -- Vaiko sinne?
Tämä oli ensi kerta, kun nuori rouva käytti tuota nimitystä; hän
oli muulloin aina sanonut herra Berkow, ja Olli näytti aavistavan
mitä tämä nimitys nyt merkitsi. Ensi hämmästyksissään ei hän
tullut ajatelleeksi kuinka Eugenia oli tullut tänne, taikka mikä
aikomuksensa liene ollut; nyt silmäsi hän hänen matkavaatteitaan, ja
katsahti sitte ympärilleen missä matkavaunut tahi joku saattaja olisi.
-- Minä olen yksinäni, selitti Eugenia, joka oivalsi hänen
silmäyksensä, ja juuri sen tähden en saata jatkaa kulkuani. Vaaraa
en pelkää, mutta tahdon välttää loukkauksia, joita ehkä kyllä
valmistetaan minulle. Olette kerran ennen tarjonneet minulle
varjelustanne ja tahtoneet ottaa minua saattaaksenne, silloin kun
ei sitä tarvittu; nyt pyydän teitä sitä tekemään. Viekää minut
turvallisesti kotiin, te sen voitte varmaan.
Purnumestari oli tähän asti tuskaisena seisonut Eugenian äärellä. Hän
odotti joka hetki että poikansa ryhtyisi johonkin sopimattomuuksiin
tuon äärettömästi vihatun isännän puolisoa vastaan, ja oli valmis
hätätilassa astumaan väliin. Hän ei voinut käsittää tämän nuoren
naisen helläisyyttä mieheen, jonka hän tiesi koko tämän melskeen
ainoaksi aikaansaattajaksi, mutta kun Eugenia nyt pyysi häntä
saattajakseen, silloin vanhus kokonaan hämmentyi ja katsoa tällötteli
häneen täydellä kummastuksella.
Olli tuosta pyynnöstä myöskin oli kauheasti hurjastunut. Suopeuden ja
suostumuksen muuttuva valo oli kadonnut hänen kasvoistaan ja entinen
isotteleva uhka oli siihen taas ilmautunut.
-- _Minäkö_ teidät sinne veisin? kysyi hän kolealla äänellä. -- Ja
sitä pyydätte minulta, armollinen rouva, juuri _minulta_?
-- Tottakin teiltä! -- Eugenia ei kääntänyt silmiään hänestä. Hän
tiesi koko voimansa olevan niissä; mutta tässä hän näyttikin olevan
tämän voimansa viimeisellä äyräällä.
Olli kavahti ylös vimmastuneena.
-- Enpä milloinkaan! Ennen annan rynnäköllä sortaa huoneukset, annan
purkaa ne pohjineen ja juurineen, ennenkuin vien teidät sinne. Hän
siellä kartanossa saisi rohkeutta tekemään meille hurjinta vastusta,
jos hän näkee teidän olevan äärillään. Hän riemuitsisi, jos näkisi
teidän tulevan tänne, aivan yksinänne pääkaupungista ja kapinan
ylimmällään ollessa lähteneen tänne, ainoastaan ettette jättäisi
häntä yksinään. Mutta siihen saatte hakea toista saattajaa, ja jos
täällä joku toinen on -- nyt sinkahutti hän uhkaavan silmäyksen
isäänsä -- niin hän ei pääse kauaksi menemään, siitä kyllä pidän
huolen.
-- Olli malta taivaan tähden mielesi, nainenhan tämä on! sanoi
purnumestari, joka tuskissaan astui väliin. Hän tietysti tässä
ottelussa näki puuskahtavan ainoastaan sen hillittömän vihan, jota
poika jo kauan oli kantanut koko Berkowin sukua vastaan, ja sentähden
asettui hän ikäänkuin suojelijaksi nuorelle rouvalle, joka kuitenkin
hiljaa, mutta vakaasti työnsi hänen syrjälle.
-- Ette tahdokaan siis saattaa minua, Hartonen?
-- En ja kymmenen kertaa en!
-- No, olkoon niin, minä menen yksinäni.
-- Hän lähti astumaan puistoa kohden; mutta kahdella harppauksella
oli Olli saavuttanut hänen ja asettanut hänen tiellensä.
-- Takaisin, armollinen rouva! Te ette pääse mihinkään, ette ainakaan
sen kautta missä kumppalini ovat. Olkoon nainen tahi mies, niin on
asia yksi. Nimenne on Berkow, ja siinä on kyllä. Heti kun tuntevat
teidät, he karkaavat teitä vastaan. Sinne kartanoon ette taida tulla
ettekä tulekaan. Te jäätte tänne!
Uhkaavat olivat sanansa, mutta Eugenia ei ollut tottunut antamaan
itseään mihinkään lykätä, ja tuo miltei hurjamainen kiihko, millä
Hartonen koki estää häntä Artturin luokse pääsemästä, herätti hänessä
kuoleman tuskaa siitä, että Artturin kenties oli pahemmin asiat, kuin
annettiin hänen aavistaakaan.
-- Minä tahdon mennä mieheni luokse! toisti hän lujasti. -- Tahdonpa
nähdä, salvataanko tie väkisin minulta. Antakaapa kumppalinne tehdä
väkivaltaa naiselle! Antakaa te itse käsky päällekarkaukseen, jos
semmoinen urosteko teistä on haluttavaa! Minä kumminkin menen!