kuin olisi saattanut odottaa. Hän oli jo ollut kokonaisia viikkoja
isänsä kodissa, eikä tahtonut verevä puna sittekään palata hänen
poskilleen, eivätkä huulet oppia hymyilemään. Hän pysyi täällä,
vaikka omaistensa rakkauden ja huolten keskellä, yhtä kalpeana ja
hiljaisena, kuin hän oli ollut hänelle pakoitetun puolisonsakin
sivulla, ja tälläkin hetkellä katseli hän akkunasta alla olevaan
vilinään, ehkei ketään noista siellä liikkuvista, vaihettelevista
nähtävistä hetkeksikään olisi voinut kiinnittää hänen huomiotansa. Se
oli semmoista tyhjää uneilevaa katselemista, jolta likisin ympäristö
hupenee näkymättömiin ja joka sen sijaan näkee ihan toisia, etäisiä
esineitä. "Pääkaupungissannehan tavallisesti unhotetaan kaikki, jopa
kaipuun metsän yksinäisyyteenkin." Se ei näyttänyt tässä toteutuvan.
Eugenia näytti, kuin hän todellakin hartaasti olisi sinne ikävöinnyt.
Ennen huviratsastusta, jolle parooni tavallisesti illan puoleen
lähti, oli hänen tapana tulla tyttärensä puheille tunnin ajaksi; niin
kävi tänäkin päivänä, mutta tänäpänä oli hän miettivämmän näköinen
kuin muulloin, ja hänellä oli paperi käärrös kädessä.
-- Minun täytyy tällä kertaa vaivata sinua toimintoasioilla lapseni,
alkoi hän, lyhyesti tervehdettyään. Minä olen äskettäin käynyt
asiamiehemme puheille, ja asia on käynyt erinomaisen hyvästi.
Vastapuolen asiamiehellä on valtuuskirja tehdä kaikessa mielemme
mukaan; herrat ovat jo sopineet välttämättömistä puolista, joihin on
käytävä ja koko asia tulee arvattavasti suoriamaan paljoa pikemmin ja
helpommin, kuin olemme rohjenneet toivoakaan. Pyydän sinua olemaan
hyvä ja kirjoittamaan nimesi tämän kirjoituksen alle.
Hän ojensi kirjoituksen näkyviin, nuori rouva näytti nopeasti älyvän
sitä ottaa, mutta samassa antoi hän kätensä laskea takaisin.
-- Pitääkö minun --?
-- No niin, panna nimesi tämän kirjoituksen alle, ei mitään muuta?
sanoi parooni tyynesti, laskien paperin pöydälle ja lykäten tuolin
etemmä. Eugenia vitkasteli.
-- Tämä on asiakirja -- eikö minun ensin pitäisi lukea sitä?
Windeg naurahteli.
-- Jospa olisi tämä täydellinen asiakirja, niin tietysti olisimme
antaneet sen sinulle luettavaksi; mutta nythän se vaan on eron
pyyntösi, jonka oikeusneuvos sinun nimessäsi on esittävä ja johon
hän tarvitsee sinun allekirjoituksesi -- ainoastaan apunaan, jolla
lainkäyminen pannaan alkuun. Erityisseikat tulevat sitte. Jos
todellakin haluat kuulla kuinka sanat kuuluvat. --
-- En, en! keskeytti hänen nuori rouva, sitä en tahdo. Minä kirjoitan
alle, mutta eihän sen nyt paikalla tarvitse tapahtua; en ole nyt
tällä kertaa siihen kykenevä.
Parooni katseli häntä kovin hämmästyneenä.
-- Kykenevä? Eihän tässä muuta tarvita kuin nimen kirjoitus; senhän
voit tehdä tulisesti kyllä, ja minä olen luvannut lähettää paperin
oikeusneuvokselle jo tänä päivänä, sillä hän aikoo jättää sen jo
huomenna oikeuteen.
-- Noh, sitte jätän sen sinulle vielä tänä iltana, nimelläni
varustettuna. Vaan ei kuitenkaan nyt, sitä en _saata_ tehdä.
Nuoren rouvan ääni oli kummallisen sortoinen, miltei kolea. Isä
pudisteli mielipahoissa päätänsä.
-- Tämä on eriskummallinen oiku, Eugenia, jota en ollenkaan ymmärrä.
Minkä tähden et saata tehdä tuota vähäistä kynäystä heti täällä
ollessani? Mutta olkoonpa niin, jos niin haluat -- minä odotan
paperia takaisin illalla, rualle ollessamme; ennättäneehän sen vielä
silloinkin lähettää.
Hän ei huomannut tyttären huojentavia henkäyksiä näitä viimeisiä
sanoja kuultuaan, vaan meni huoneen akkunalle, ja katsasteli sieltä
kadulle.
-- Eikö Klaus saattaisi tulla luokseni? kysyi Eugenia vähän aikaa
puhumatta oltua. Olen puhutellut häntä ainoastaan päivällispöydälle
käydessämme.
-- Tottapa hän on väsyksissä matkasta ja lienee jo mennyt levolle. --
Ah, tuossahan Klaus onkin; parastaikaa puhumme sinusta!
Nuori parooni, joka ihan samassa oli tulossa, lienee odottanut
yksinään tapaavansa sisartaan, sillä hän sanoi nähtävällä ehkei
kyllin mielyttävällä kummituksella:
-- Täälläpä isäkin on? Kuulin sinulla olevan keskustelemista
kirjastohuoneessa lakimiehemme seurassa.
-- Me olemme, kuten näet, keskustelun jo päättäneet.
Klaus näytti suovan, että mainittua keskustelua olisi kauemminkin
kestänyt, mutta ei virkkanut mitään, vaan meni sisartansa
likemmälle ja istahti hänen viereensä. Hän oli samana päivänä
palannut maakunnasta; omituinen ja paroonille toki katala sallimus
oli säätänyt, että rykmentti, missä vanhin poikansa palveli, oli
siirretty Berkowin omaisuuksia likimmäiseen kaupunkiin, ja siirretty
juuri nyt, kun kaikki kansakäymiset siinä olivat katkaistu!
Pitempää kotiin pääsemistä nuorelle upseerille ei voinut tulla
kysymykseenkään, kun niillä tienoin äskettäin alkanut työmiesten
kapina oli saattanut koko maakunnan levottomuuteen. Rauhattomuuksia
oli odotettavana ja niiden ohessa myös sotaväen marssinta sinne --
silloin Klaus'in ei käynyt palveluksesta poissa oleminen. Hän oli
sentähden mennyt uuteen palveluspaikkaansa (missä Berkow tietysti
hyvin tunnettiin), isän antamalla käskyllä vastakin pitää hankkeessa
olevaa avio-eroa salassa. Parooni oli sitä mieltä, että maailman
nähtäväksi olisi paras asettaa todellisen tapauksen ja muun puolesta
oli hänellä salainen toivo siitä, että poika niin paljon kuin
mahdollista pitäisi välttää kaikkea välitöntä joutumista entisen
sukulaisen seuraan.
Tämä toivo näytti toteutuvankin; ainakaan ei Artturin nimeä näkynyt
kirjeessä, ja suhteista hänen tiloillaan mainittiin ainoastaan
sivumennen, kunnes Klaus jonkin virkatoimituksen vuoksi määrättiin
pääkaupungissa käymään. Niiden harvain tuntien aikana, mitkä hän nyt
oli kotona ollut, ei ollut sopinut kaikista puhua. Päivällisellä oli
muutamain vieraiden läsnä-olo estänyt perheen asiaan koskemasta,
mutta nyt, kun tuota muuten niin tarkoin vältettyä kohtaa Eugenialta
pyydetyllä allekirjoituksella oli puheeksi otettu, kysäisi parooni
niin tylsämielisesti kuin olisi kaukaisesta tuttavasta ollut kysymys,
miten oikeastaan asiat olivat Berkowin tiloilla.
-- Huonosti, isä, varsin huonosti! vastasi Klaus, kääntyen isän
puoleen liikkumatta kuitenkaan sisaren viereltä. Artturi astuu kuin
mies vastustamaan onnettomuutta, joka kaikilta suunnilta tahtoo
hänen rynnätä, mutta pelkään hänen viimein sortuvan väkivoiman alle.
Tila on hänelle kymmentä vertaa pahempi kuin ammattiveljillä muissa
tehtaissa. Kaikista synneistä, mitkä hänen isänsä kahtakymmentä
vuotta pitkä itsevaltaisuus ja viimeisten vuotten mielettömät
keinottelemiset ovat keränneet, hän nyt saa kärsiä. Joku toinen olisi
jo vähemmälläkin heittänyt hengensä.
-- Jos tämä yltyy niin ylen ankaraksi, niin kummapa ettei hän ole
pyytänyt sotaväen apua, sanoi parooni joksikin kalseesti.
-- Siinäpä se nyt on! Juuri siinä kohdassa hän ei taivu järjelliseen
päätökseen! Minä -- tässä puhkesi ilmi nuoren perinnönottajan
Windegin koko ylimyksellinen rajumielisyys -- minä olisin jo aikoja
antanut ampua miehet moskaksi ja väkisinkin hankkinut rauhan! Syitä
siihen ei suinkaan ole puuttunut, ja jos heidän johtajansa yhä
vieläkin yllyttää heitä niinkuin tähän asti edelleen on tehnyt, niin
he toisten pistävät asunnonkin tuleen -- vaan ei ole siitäkään apua.
"En", ja aina vaan "en"; "niin kauan kuin kykenen puollustamaan
itseäni, älköön kukaan vieras panko jalkaansa aluelleni." Siinä ei
auta rukoukset ei viitatukset. Ja totta puhuen, isä, rykmentissä
suodaan hyvinkin mieltä mielin että päästään siitä asiasta, sillä
viime ajalla olemme saaneet yltä kyllin käydä apuamme tarjoamassa.
Muissa tehtaissa asiat eivät olleet puoleksikaan niin pahalla
kannalla kuin Berkowin tehtaissa, ja kuitenkin ne kiirehtivät
hakemaan sotaväkeä avuksensa ja panivatkin hetikohta sotaraivon
toimeen omia alamaisiansa vastaan. Sielläpä on ollut kauheita
tapauksia. Kovuudella ei ole menetteleminen, missä suinkin sitä
voidaan välttää; valtaa ei saa myöskään käsistään heittää, koska
kuitenkin on vastattava kaikista mitä tapahtuu. Senpä tähden ovatkin
översti ja kumppalit Artturille kiitolliset siitä, että hän aina
tähän asti yksinään on näyttänyt voivansa kähäkkää vastustaa ja
tästäpuolenkin aikoo selitä siitä, vaikka asiat juuri hänen alallaan
ovat pahemmalla kannalla kuin muualla.
Eugenia kuulteli henkeä salpaavissa mielenahdistuksissa veljeänsä,
joka ei näyttänyt luulevan hänen huolivan mitään koko asiasta, hän
kuin kertoessaan oli kääntyneenä yksistään isän puoleen. Tämä sitä
vastoin, joka yhä enemmin nurpastuen oli huomannut kuinka poika
tuontuostakin käytti "Artturin" nimeä, sanoi oikaisevalla kylmyydellä:
-- Sinä ja kumppalisi näytte hyvin tarkoin tietävän mitä siellä
Berkowin luona tapahtuu.
-- Koko kaupunki puhuu siitä! vakuutti Klaus suorastaan. Mitä minuun
tulee, niin kävinkin siellä joksikin taajaan.
Parooni oli ilmaan poukahtaa tämän tunnustuksen kuultua.
-- Oletko tosiaankin käynyt siellä? Ja vieläkö taajaankin?
Tokkohan upseeri oli havainnut sitä salaista värähdystä, mikä hänen
viimeisten sanainsa johdosta oli vilahtanut Eugenian kasvoissa, hän
pusersi hänen kättänsä lujemmin omaansa ja sanoi yhtä vierastaneella
äänellä kuin ennenkin:
-- No niin, isä! Käskithän minun vielä pitää avioeroa salassa,
ja olisihan se huomiota nostanut, jos en olisi ollut langostani
tietävinänikään erittäinkin hänen nykyisessä asemassaan; eihän minua
ollutkaan kielletty siellä käymästä.
-- Sentähden, että luulin tarkan tuntosi estävän sinun siitä, sanoi
Windeg ylen pahastuneena. Luulin että välttäisit jokaista häneen
lähestymistä; sen sijaan näyt etsineen tilaisuutta tavata häntä, ja
etsineen sitä, ilman että sanaakaan kirjoitit siitä minulle. Sepä
tosiaankin Klaus on joksikin rohkeata!
Toden sanoakseen Klaus'in olisi täytynyt tunnustaa, että oli
peljännyt suoraa kieltoa ja sentähden viisaasti kyllä katsonut
paremmaksi, ettei ainakaan kirjeessään virkkata mitään koko
rikoksesta. Muuten hän antoi ehdottoman arvon isän rypyitetylle.
otsalle, mutta tällä kertaa näytti Eugenian läsnä-olo antavan hänelle
pelkoansa vastavan rohkeuden. Silmänsä yhtyivät Eugenian silmiin
ja tottapa se mitä hän niissä näki, teki nämä isälliset nuhteet
huokeimmiksi kestää, sillä eipä paljon puuttunut ettei naurahtanut,
kun aivan riuskamielisesti vastasi:
-- No niin, isä, siihen en voi mitään, että nyt minäkin pidän
Artturista! Samoin olisit sinäkin tehnyt minun asemallani. Saatpa
olla varma siitä, että hän voi olla viehättävän armas, jos vaan
ei olisi niin kumman vakava, mutta onhan sekin hänelle oivallisen
suureksi kaunistukseksi. Sanoin hänelle eilen illalla juuri
erotessamme: jospa olisin ennen tuntenut sinun tuommoiseksi,
Artturi --
-- "Sinun"? keskeytti hänen parooni mitä tuikemmalla äänen korolla.
Nuori upseeri kallistutti joksikin ynseästi päänsä taaemalle.
-- No niin, meistä on tullut veljet! Se on, minä pyysin häneltä sitä,
enkä voi ymmärtää miksi emme sanoisi toisiamme sinuksi; lankoni hän
kumminkin on.
-- Lankous on loppunut; vastasi parooni kylmästi, osottaen
kirjoituspöydälle, tuolla on eron hakemus.
-- Klaus ei luonut juuri suopeata silmäystä osotetulle paperille.
-- Vai niin, hakemus! Joko Eugenia on kirjoittanut sen alle?
Hän aikoo juuri tehdä sen!
Nuori mies katsoi taas sisarensa puoleen, jonka käsi vapisi hänen
kädessään ja huulet välähtelivät ikäänkuin vaivoin pidätetyistä
tuskista.
-- No isä, minun mielestäni Artturi juuri siinä kohdassa on käyttänyt
itsensä niin, että kaikki nuhteet ja kaikki mielen-kitkeryys
olisivat vaijennettavat. Turhamaista olisi ettei nyt tehtäisi
hänelle oikeutta. En ikänäni olisi uskonut ihmisen voivan niin
päästä velttoudestaan, kuin nyt näen hänen pääsneen. Mitä hän näillä
viikoilla on toimeen saanut, kuinka hän yleensä oikealla ajalla ja
oikealla paikalla on käynyt asioihin käsiksi, ja mitä hirmuisia
tapauksia ja riitaisuuksia hän on estänyt, hän yksinänsä, sen
kapinallisen joukon keskellä, ainoastaan tarmokkaalla käytöksellään
ja omalla kunnollisuudellaan -- sitä kaikkea täytyy nähdä, jos mieli
on voida uskoa. Hänestä on tullut oikea sankari, sanoo översti ja
kumppalit, sen sanoo koko kaupunkikin. Hänen tehtaansa virkamiehet
käyttävät itsensä niinikään oivallisesti, kun näkevät hänen joka
paikassa johtavan asioita; ei yksikään ole luopunut virastansa, mutta
minun siellä käydessäni kaikki näytti olevan hyvin täpärällään. Sepä
siinä onkin onnettomin, että Artturi on pannut päähänsä, ettei kukaan
vieras saa tulla sinne riitoja välittämään, ja että hän kivenkovalla
totuudella panee tämän päätöksen toimeen. Luulen, että jos piukalle
käy, niin kyllä hän virkamiehistönsä parissa turvaa salpatuihin
huoneisinsa, josta sitte torjuu vihollisiansa niin kauan kuin jokukin
pystyssä pysyy, pikemmin kuin hän kutsuu meitä avuksi. Siksi hän on
mies!
Tässä nyhtäisi Eugenia nopeasti kätensä veljen kädestä. Hän kavahti
jaloilleen ja meni akkunalle; parooni taas nousi istuimelta näyttäen
tuiki nyrkästyneen muotoiselta.
-- En ymmärrä, Klaus, miten mutkattomaan kysymykseeni, kuinka asiat
Berkowin tiloilla ovat, olet tullut vastanneeksi tuommoisella
tulvaavalla ylistyksellä. Se on julmuutta sisartasi kohtaan, jota en
suinkaan olisi uskonut sinusta, joka aina olet rakastanut häntä niin
sydämmellisesti. Kuinka aikoneet selittää ylenmielellisen ihastuksesi
tämän miehen suhteen, kun ero tulee maailmalle tiedoksi, sen jätän
omaan huoleesi. Tällä kertaa pyydän sinua herkeämään puhumasta.
Näethän kuinka tuskallisesti se on koskettanut Eugenian mieltä. Käy
täältä pois, Klaus!
-- Anna Klaus'in jäädä tänne ainoastaan muutamaksi hetkeksi, hyvä
isä, pyysi nuori rouva hiljaisesti, tahtoisin kysyä häneltä jotakin.
Parooni nykähytti hartioitaan.
-- Noh, sitte pitää hänen kumminkin olla niin hyvä, ettei hän enään
koske tähän asiaan eikä enään huolestuta sinua. Tuokion hetken
perästä hevoset ovat valmiit, Klaus, silloin odotan sinua varmaan.
Jäähyvästi siksi!
Tuskin oli ovi suljettuna ennenkuin nuori upseri riensi akkunalle
sisarensa luokse ja todentakaisella, ehkä kyllä riuskallakin
sydämellisyydellä loi kätensä hänen vyötärilleen.
-- Oletko minullekin vihaisena, Eugenia? kysyi hän. Olinko tosiaankin
julma?
Eugenia ylensi silmänsä häneen palavalla mielihaikeudella.
-- Olet ollut Artturin luona -- olet usein puhutellut häntä -- ja
eilen jäähyvästi sanoessasi -- eikö hän ole antanut sinulle mitään
käskyä käydäksesi, eikö ensinkään mitään?
Klaus katsahti maahan ja vastasi joltisen raskaasti:
-- Hän käski tervehtää sinua ja isää.
-- Mihin laatuun? kuinka hän käski sen?
-- Hän virkoi minulle, kun jo olin astunut vaunuihin: Pyydän sinua
viemään terveiseni herra paroonille ja sisarellesi!
-- Ja siinäkö kaikki:
-- Kaikki!
Eugenia kääntyi hänestä pois; hän ei tahtonut että veljensä näkisi
sitä kamalaa pettymystä mikä kasvoihinsa kuvautui, mutta Klaus
ei irroittunutkaan hänestä. Hänellä oli sisarensa kauniit tummat
silmät; hänen olivat ainoastaan hilpeämmät ja iloisemmat, mutta tällä
hetkellä -- hänen kumartuessaan syvältä Eugenian helmoille -- ilon
sijaan astui tavaton vakavuus.
-- Tottapa joskus olet loukannut häntä sattuvasti, kovin sattuvasti,
Eugenia, ja tämä siihen tapaan, ettei hän vieläkään voi sitä
unhottaa. Olisin mielelläni tuonut sinulle jonkun kirjerivin tahi
jäähyvästisanan, mutta sitä ei ollut mahdollinen saada. Hän ei
koskaan tahtonut vastata minulle, kun mainitsin nimeäsi, vaan
kalmettui joka kerta ja kääntyi pois, ja otti valtaväkisin toisesta
asiasta puhuakseen, aivan siihen laatuun kuin sinäkin teet,
puhuessani hänestä. -- Oi hyvä Jumala, vihaatteko te toisianne niin
suunnattoman kauheasti?
Eugenia kiskaisi itsensä polttavalla hillittömyydellä hänen
syleilyksestään.
-- Anna minun olla, Klaus, Jumalan tähden, anna minun olla, minä en
kestä sitä kauemmin.
Puoleksi voittoriemullinen valo ilmestyi nuoren upseerin kasvoissa,
ja äänensä soi miltei kuin valloille päässyt ilon henki, vastatessaan:
-- No enhän tahdokkaan tunkea salaisuuksiinne! Nyt täytyy minun
mennä. Isä tulee muuten levottomaksi; hän on jo ennestään pahalla
mielellä. Siis jätän sinut yksinäsi nyt, Eugenia! Pitäähän sinun
ainakin -- kirjoittaa eron hakemuksen alle! Tultuamme takaisin se
lienee tehtynä. Hyvästi!
Hän riensi menemään. Hevoset olivatkin jo kartanolla ja parooni
heitteli malttamattomia silmäyksiä akkunoille. Huviratsastus ei ollut
tällä kertaa hupaisempia, sillä sekä vanhin poika että molemmat
nuoremmat saivat sillä aikaa palkita isän pahaa tuulta. Parooni
Windeg ei muka suvainnut laisinkaan, että ketään Berkow nimellistä
hänen läsnä ollessaan kiiteltiin; ja koska hän tietystikin luuli,
että oli samaten hänen tyttärensäkin laita, niin hän katsoi sekä
häntä että itseänsä loukatuksi, ja Klaus sai sentähden kuulla
monenlaista taitamattomuudestaan ja karttamattomuudestaan. Ratsastus
pitkitettiin kauas ja vasta hämärän tullessa nämä neljä herraa
palasivat pääkaupunkiin.
Eugenia oli sillä aikaa ollut yksinään kotona. Ovi oli ollut
lukittuna -- hän ei voinut eikä tahtonut nähdä ketään likellänsä.
Huoneen seinät ja ne suvun muotokuvat, jotka niitä kaunistivat,
olivat jo sitäkin ennen olleet todistajina moniin kyyneliin, moniin
katkeroihin hetkiin, kun kysymys oli ollut nuoren naisen naimisesta,
mutta eipä milloinkaan aikaan niin vaikeaan kuin tämä oli, sillä tänä
päivänä Eugenian oli itsensä valloittaminen, ja tämä taistelu ei
ollut vähällä lopetettu.
Tuossa kirjoituspöydällä oli paperi, jossa vaimo vaati laillista eroa
miehestään; ainoastaan allekirjoitus vielä puuttui. Jos se kerta
oli tehtynä, niin oli erokin samalla tapahtunut, sillä puolison
suostumus ja paroonin vaikuttamiset ja tuttavuudet takasivat tälle
asialle toivotun lopun ja pikaisen päätöksen. Eugenian ei haluttanut
tehdä tätä ylen tähdellistä kynäystä isän läsnä ollessa; nyt oli se
kumminkin tehtävä. Mitä hyvää oli muutamain tuntien viivytyksestä?
Samahan oli, jos välttämättömästi tehtävä askare tapahtui ennen tahi
myöhemmin. Mutta nytpä oli Klaus juuri tullut ja kertomuksillaan oli
hän taas saattanut särkymään sen haavan, josta muka veri ei vielä
tänäkään hetkenä herjennyt vuotamasta.
Ja kuitenkaan veli ei tuottanut hänelle mitään lähetystä eikä mitään
tervehdystä. "Pyydän sinua viemään terveiseni herra paroonille
ja sisarellesi!" siinä kaikki. Miksi ei halukkaammin: terveiseni
rouvalliselle armolle? sehän olisi ollut vielä kylmemmin, vieläpä
koskemattomammin. Eugenia oli mennyt kirjoituspöydän äärelle ja
silmänsä käämivät asiakirjan sisällystä. Sielläkin sanat soivat
niin kylmiltä, niin asiaan kuulumattomilta, ja kuitenkin tällä
kirjoituksella kahden ihmisen tulevaisuus ratkaistiin! Mutta eihän
Artturi ollut toisin tahtonutkaan! Hänpä se, joka ensiksi oli
ottanut erosta puhuakseen, hänpä se, joka hetikohta ja vastustamatta
oli ruvennut sitä kiirehtimään, ja kun Eugenia oli tullut hänen
puheilleen ja sanonut tahtovansa jäädä hänen omaksensa, silloin oli
hän kääntynyt pois ja käskenyt hänen mennä. Veri nousi taas kuohuen
nuoren naisen ohimoille ja kätensä tarttui kynään. Kuitenkin oli
hän siksi nainen, että ymmärsi kuinka syvälle tämä allekirjoitus
oli koskeva Artturiinkin, vaikkapa hän olisikin sitä varonnut, hän
ymmärsi kuitenkin selittää silmäyksiä ja ne varomattomat hetket,
jolloin Artturi oli ilmaissut itsensä; mutta että Artturi viimeiseen
hetkeen asti oli hillinnyt tämän heikkoutensa, ettei hän ollut
ymmärtävinään sitä viittausta, jolla Eugenia oli näyttänyt hänelle
sovinnon mahdolliseksi, että hän oli pannut kopeuden kopeutta
vastaan, kovuuden kovuutta vastaan, sen saisi hän palkita, vaikka
Eugenia itse kymmenen kertaiseksi siitä tulisi sakkoja kantamaan. --
Parempi tehdä kaksi ihmistä onnettomaksi, kuin tunnustaa että kerran
on oltu väärässä.
Kopeuden paha henki nousi hänessä taas eleille kaikessa surmaavassa
vimmassaan. Kuinka usein eikö se ollut, vastoin kaikkia parempia
tunteita, jäänyt voitolle, joskin ei aina siunaukseksi hänellekään
eikä muille. Mutta tällä kertaa sekaantui Klaus veljen sanelmiin
eräs toinenkin ääni: "Artturi taistelee kuin mies onnettomuutta
vastaan, joka kaikilta suunnilta käy häntä ahdistamassa, mutta
viimein se väkivoimalla sortaa hänen!" Ja jos hän sortoon joutuisi,
niin hän _yksinään_ menehtyisi, yksinään, niinkuin oli ollut kaiken
taisteluajan; hänellä ei olisi ketään ystävää, eikä ketään uskottua,
ei ketään! -- Niin uskolliset kuin apulaisensa tehtaassa hänelle
olivatkin, niin suuresti kuin oudot ihmiset häneen ihastuivatkin,
ei kukaan olisi hänen likellään, ei kenkään sydän sykkisi hänen
onneksensa; ja puolisonsa, jonka nyt pitäisi olla hänen apunansa,
kirjoitti tällä hetkellä anomuskirjansa, jolla vaati eroa niin
pikaista kuin suinkin siitä miehestä, josta hän oli luopunut ja joka
nyt, päivä päivältä, taisteli surmaustansa vastaan.
Eugenia antoi kynän luiskahtaa kädestään ja lähti pöydältä. Miten
Artturi oikeastaan olikaan rikkonut? Hän oli näyttänyt olevansa
huolimatta, oli jättänyt naisen, jonka luuli antaneen ainoastaan
ehdot rikkaaksi päästä houkutella itsensä tähän tekoliittoon, ja
kun tämä nainen otti hänen siitä erehdyksestä, silloin nainen
samalla myöskin osoitti hänelle ylenkatsetta, josta ei kukaan mies
voi kärsiä, etenki jos hänessä on pieninkin rahtu kunnon tuntoa
povessaan. Artturi oli silläkin kertaa saanut palkita isänsä syntiä,
olipa runsaastikin saanut maksaa niitä lyhyen avioliittonsa aikana.
Tuon iltakeskustelun jälkeen ei ollut Eugenialle sen enempää
tapahtunut, kuin että puolisonsa kylmänä ja outona vältti häntä;
mutta mitä eikö Artturille tapahtunut? Eugenia tiesi paraiten,
mitä nämä kolme kuukautta olivat helmassaan kantaneet hänelle;
loukata saatetaan joka silmäyksellä, joka hengähtämälläkin, ja
niin oli tässäkin tapahtunut. Säätynsä ja omansakin kaikella
kopeudellaan oli Eugenia tahtomatta kokenut ahdata häntä takaisin
siihen mitättömyyteen ja kataluuteen, mihin hän hänen mielestään
kuului. Päivä päivältä oli hän käyttänyt aseitaan ja käyttänyt
niitä sitä säälimättömämmin kuin hän oli havainnut, että Artturia
oli mahdollinen semmoisilla loukkauksilla tavata; hän oli hänen
kodistaan tehnyt kärsimisen luolan, hänen avioliitostaan kirouksen,
kostaaksensa hänelle isän tunnottoman menetyksen hänen perhettään
kohtaan. Hän oli tahallaan häätänyt häntä siihen, että hän pyysi
eron kun ei hän kauemmin saattanut kestää sitä elämää yhdessä hänen
parissa --; jos hän nyt viimein oli noussut ja luotaan sysännyt sen
käden, joka niin usein oli kiusannut ja vaivannut häntä, kuka siihen
oli syynä?
Nuori rouva kavahti jaloilleen tuolilta, johon oli heittäytynyt, ja
astui astumistaan kauheassa tunnon tuskassa huonettansa halki ja
poikki ikäänkuin paetakseen omia mietteitään. Hän tiesi hyvin kyllä
mitä ne kysyivät, mihin ne häntä vaativat; oli vaan yksi ainoa neuvo,
mikä tässä voi välittää ja auttaa, ja sehän oli mahdoton, sitä ei
käynyt tekeminen. Ja jos hän ottaisi kantaaksensa sen suunnattoman
uhrin, että luopuisi, kopeudestansa, ja uhria ei otettaisi vastaan
niin kun se tarjottaisiin; jos Artturi nyt taas kohtaisi häntä
jäisellä silmäyksellä, joka kysyisi, mikä oikeutti hänen sitä
tekemään; jos hän vielä kerran sanoisi hänelle, tahtovansa olla ja
sortua yksinänsä; jos hän toisen kerran käskisi hänen mennä -- ei! ei
ikäpäivinä! Mieluisemmin ero, mieluisemmin koko elämä, täynnä tuskaa
ja kataluutta, kuin mokoman tapanen nöyristyminen! --