nuorukaisena. -- Herra Wilpponen kumarsi toisen kerran. -- Mutta
arvelen teidän myöskin olevan hiukan löylyn lyömän.
Nuori mies, joka juuri oli hankkeissa valmistamaan kolmatta
kumarrustansa, kavahti suoraksi ja tirkisteli aivan ällistyneenä
yli-insinööriä, joka järkähtämättömällä malttisuudella jatkoi:
-- Minä tarkoitin vaan sitä, mitä runoihinne tulee. Se ei koske
minuun, te ajattelette. Sitäpä minäkin toivon. Nyt olette
lauluillanne ylistäneet Hartosta, armollista rouvaa ja herra
Berkowia; sen saatte tehdä jos se teitä huvittaa; mutta olkaa
varuillanne, ettette vaan rupea ylistämään Melaniaani -- sitä vaadin
teiltä! Minä en soisi että mitään semmoista hourutusta pöllähtäisi
hänen päähänsä. Jos tarvitsette uutta esinettä runolliselle
tajullenne, niin ottakaa minut, tahi tirehtööri, me olemme valmiina
siihen palvelukseen.
-- Minä luulen, että jätän sen, sanoi Wilpponen närkästyneenä.
-- Niinkuin hyväksi näette, mutta muistakaa: tyttäreni ei saa
olla siinä jupakassa. Jospa jolloin kulloin käsiini joutuisi joku
laulu "Melanialle", niin _minä_ tulen sekaantumaan jambeihinne ja
aleksandrineihinne, vai miten niitä mokomia kutsuttaneen. Tämän vaan
tahdoin sanoa teille. Hyvästi!
Ja niin jätti hän pyhimmissä tunteissaan loukatun runoilijan
itsekseen, ja nousi itse portailta huoneesen; siellä tuli hänen
tyttärensä häntä vastaan.
-- Oi isä! kuinka saatat olla noin kova ja nurja tuolle
Wilppos-rukalle. Hän on niin onneton.
Yli-insinööri purskahti suureen nauruun.
-- Onnetonko? Hän! Onnistumaton runoilija on hän, hirmuisia värsyjä
hän sotkee kokoon, mutta jota enemmän koetan saada häntä sitä
tajuamaan, sitä hullummin hän sointujaan sovittelee. Mikä muuten
käden suutelemiseen tulee --
-- Isä kulta, jopa olet peräti eksytys-tiellä! keskeytti hänen
Melania vakavasti. -- Se oli vaan kiitollisuutta. Hän rakastaa
armollista rouvaa, on rakastanut häntä ensi hetkestä aikain;
todellakin turhaan, koska hän jo on naimisessa, mutta arvattava
kuitenkin on, että Wilpponen paheksi sitä, ja että rouvan poislähtö
on syössyt hänen peräti toivottomuuteen.
-- Siis suuteli hän sinua kädelle ainoastaan surusta ja
toivottomuudesta? sepä oli merkillistä! Mutta, kuinka kaiken
sen tiedät. Näytpä aivan kummallisen hyvin tutustuneen tuon
vaaleatukkaisen sulosuun sydämen asioihin.
Nuori nainen kohotti silminnähtävällä mielen tyydytyksellä päätänsä.
-- Minä olen hänen uskottunsa; hän on avannut minulle kaiken
sydämensä. Olen koettanut lohduttaakin häntä, hän ei ota lohdutusta
huoleensa; hän on ylen onneton.
-- Sepä on hupaisa juttu! puhkesi yli-insinööri suutuksissaan
sanomaan. -- Siis on jo ennätetty niin pitkälle kuin uskotuksiin
ja lohdutuksiin? Sitäpä en tosiaankaan olisi tuosta Wilpposesta
arvellut. Se joka teissä naisissa alottaa surkutuksen herättämisellä,
se -- mutta siitä asiasta kyllä ensitilaisuudessa teemme lopun. Sinä
et saa tästä puoleen enään ottaa vastaan semmoisia sopimattomia
uskomuksia, Melania, ja mitä lohduttamisiin tulee, niin kiellän ne
sinulta kerrassaan kaiketi. Ensistäkin on niin laittaminen, ettei hän
enään käy meillä, ja sillä lopen.
Melania kääntyi nyrehtyneenä toisaalle; mutta hänen herra isänsä
näytti sangen vähän tuntevan ihmisluonnetta, jos todellakin luuli
tällä jyrkällä "sillä lopen" sanalla saaneensa asian päättymään
sekä karkoittaneensa sen hirmukuvan, minkä sointuja sepittelevän
ja kitaria soittelevan värsyn muodossa yhtäkkiä oli hänelle
ilmestynyt. Hänen olisi toki pitänyt ymmärtää, että neiti Melania
nyt vasta oikein todella rupeaisi lohduttamaan kovin halveksittua
Wilppos-parkaa, missä ja milloin se vaan niin sopisi, ja että
Wilpponen vielä samana iltana istuutuisi laatimaan laulua
"Melanialle"; eihän semmoista käynyt paljaalla "sillä lopen" sanalla
estäminen.
Päivä oli päättymäisillään. Aurinko pilkoitti laskeissaan kirkkaasti
ympäröitseväin pilvien lomitse, luoden lyhykäisen ja hupenevan valon
metsille ja vuorille. Tätä kesti vaan muutamia minuutia, sitte vajosi
tämä kirkas tulipallo verkalleen taivaanrannan taakse, ja samalla
katosi myöskin se valo ja väriloiste, minkä se vähäksi ajaksi oli
lainannut maalle.
Artturi Berkow oli juuri aukaissut puiston rautaista porttia,
ja astui sieltä nyt maisemalle; siellä pysähtyi hän, näytelmään
vastustamattomasti viehättyneenä, pitkään ja synkeästi silmäilemään
katoavata maailman valovaltijata. Kasvonsa osoittivat täydellisesti
saavutettua levollisuutta, mutta ei se ollut sitä mielen pontevuutta,
millä mies itsensä nostattaa, luodessaan pois voitetun heikkouden ja
lähteäkseen uudelle polulle. Kun yksinään jäädään vajoavalle laivalle
ja etäällä nähdään sen veneen katoavan, joka vie parasta kalua ja
paraita kalliuksia turvalliselle rannalle, laivan alinomaa ajellessa
kalliota kohden, jota vasten se on särkyvä, silloin miehen uskallus
kyllä vielä voi kestää, mutta iloinen ei hän enään ole. Vasta
viimeisen toivon kadottua tulee levollisuus, joka ei mitään pelkää.
Tämä levollisuus näkyi nytkin Artturin kasvoissa; unelma oli loppuun
uneksittu, ja likimmäinen tulevaisuus vaati häntä valveilla olemaan.
Hän meni halki niityn ja poikkesi tielle, joka vei tehtaan
virkamiesten asunnoille. Leveä vesikaivanto, joka kulki pitkin
puiston yläpäätä, ulottui tänne asti, mutta sen sijaan että siellä
edempänä pääsi sievän sillan kautta kaivannon poikki, oli täällä
samaa tarkoitusta varten ainoastaan kapea lauta, tosin vankka ja
luotettava, mutta niin kaitainen, että vaan yksi kerrallaan pääsi
siitä kulkemaan. Artturi astui kiivaasti laudalle, huomaamatta, että
toinen ihminen yhtä aikaa tuli toiselta puolelta, ja hän oli jo
astunut muutamia askelia, kun äkki-arvaamatta seisoi Olli Hartosta
vastakkain, joka niinikään vasta nyt näkyi hänen huomaavan.
Nuori isäntä seisahtui, luullen alapäällysmiehen peräytyvän ja
jättävän hänelle tien auki; mutta tottapa niin oli kuin yli-insinööri
oli sanonut "vaatimisista", sillä, lienee nyt toinen todellakin
etsinyt syytä toraan, tahi että hän nyt vaan noudatti uppiniskaista
luonnettaan, se vaan, että hän jäi järkähtämättömänä seisomaan eikä
näyttänyt aikovankaan mennä tieltä pois.
-- Noh, Hartonen, näinkö jäämmekin tähän seisomaan? kysyi Artturi
tyvenesti, hetkisen ajan turhaan odotettuaan. Lauta on kovin kapea
kahdelle; toisen täytyy peräytyä.
-- Minäkö se toinen olisin? kysyi Olli korkeasti.
-- Niinpä luulisin!
Hartosella näytti olevan taisteluun vaativa vastaus kielellä, mutta
hän malttoi mielensä yhtäkkiä!
No niin, me olemmekin teidän pohjalla ja alustalla. Sitä en
muistanutkaan!
Hän peräytyi ja päästi Artturin menemään; päästyään toiselle puolen
ojaa tämä taas kääntyi.
-- Hartonen!
Puhuteltu, joka juuri oli laudalle astumaisillaan, jäi seisomaan ja
kääntyi.
-- Olisin näinä päivinä kutsuttanut teidät luokseni, ellen olisi
peljännyt sen antavan aihetta nurjamielisyyteen. Mutta koska tässä
olemme toisiimme yhtyneet -- niin haluaisin puhutella teitä.
Voittoriemullinen myhäys lennähti Ollin kasvoihin, mutta siinä
samassa ne myöskin taas osoittivat, kuten tavallista, umpimielisyyttä.
-- Täällä niitylläkö?
-- Paikalla ei väliä, täälläkin olemme yksinämme. Olli läheni
verkalleen ja asettui vastatusten isäntäänsä, joka nojasi erästä ojan
varrella olevaa jalavaa vasten. Niityllä alkoi ilta-usva nousta, ja
kaukana metsän takana, missä aurinko oli laskenut, hohti iltarusko.
-- En tarvitse sanoa teille, mitä on tapahtunut näinä aikoina, alotti
Artturi -- te tiedätte sen yhtä hyvästi kuin minä, ja paremmin
kuin minä. Muut tehtaat ovat noudattaneet esimerkkiänne; kaikesta
nähden käymme laajempia ristiriitoja vastaan. Onko kumppaleihinne
luottamista?
Olli kavahti tästä kysymyksestä.
-- Mitä tarkoitatte, herra Berkow?
-- Tarkoitan, että jos täällä voisimme itsekeskenämme sopia asiasta
sekottamatta siihen ketään muuta. Sitä ei ole voitu muissa tehtaissa.
Monihin on jo pyydetty kaupunkistakin apua; ette liene tietämättä
mitä rauhattomuuksia siellä on, ja sentähden tiedätte paraiten,
kuinka välttämätöntä se on ollut. Minä tosin ainoastaan viime hädässä
turvaisin siihen neuvoon, mutta voi se siksikin mennä. Useita
virkamiehiäni on jo loukkailtu; oltiinpa joku aika tätä ennen tehdä
minulle väkivaltaa metsässä; älkää luottako kärsivällisyyteeni tahi
heikkouteeni! Ehkä kyllä haluankin välttää taistelua, niin tulen
panemaan väkivallan väkivaltaa vastaan.
Olli oli jo nuo ensimäiset sanat kuultuaan hämmästyen nostanut
silmiään. Tottapa hän oli odottanut jotakin toista kuin tuommoista
selitystä, mutta tyvenmielisyys, millä tämä selitys annettiin,
otti siitä pois kaiken vaativaisuuden ja pakoitti vastustajan
sävyisyyteen; oli vaan hienoa ivaa hänen äänessään, kun vastasi:
-- Se ei ole mitään uutta. -- Väkivalta väkivaltaa vastaan! Tiesin jo
edeltäkin, että meidän kerran niin pitkälle oli tuleminen.
Artturi katseli häntä vakavin silmin.
-- Ja kenenkä on syy, jos tulemme niin pitkälle, väestönkö
vastahakoisuus vaiko yksityisen niskotteleminen?
-- Yksityisen niskotteleminen! aivan oikein, herra Berkow! Te
tiedätte, että jos vaan sanotte yhden ainoan sanan -- ja tehtaanne
ovat huomenna taas käymässä.
Ja te tiedätte, ettei minun sovi sanoa sitä sanaa, koska siinä on
mahdottomuuksia seurauksena. Nyt on teidän vuoronne tehdä mitä
voitte; vielä kerran tarjoan teille käteni sovinnoksi.
-- Tosiaankin! sanoi nuori vuorityömies, tällä kertaa nähtävällä
ilkulla. -- Tottapa se on sentähden, että kapina jo on noussut koko
maakunnassa ja että meillä siis on tukea ammattiveljiltämme?
Berkow oikaisi itsensä äkisti, ja hänenkin silmänsä nyt liekitsivät.
-- Ei, vaan sentähden, että teitä ase kädessä muuten pakoitetaan
järjestykseen, jota nyt tallaatte jalkainne alle, ja sentähden että
tahtoisin säästää väkeäni semmoisesta kohtalosta. Herjetkää tuosta
kopeudesta, johon ette itsekään luota. Mitä ollenekin tapahtunut ja
vieläkin tapahtunee välillämme, niin luulen, että me kummallakin
puolella toki voimme toistamme todistaa kyllä rohkeaksi.
Taas oli äänenlaatu ja silmäys sama kuin neuvoittelusalissa.
Olli katseli osaksi nurjuudella osaksi kummastuksella nuorta
isäntämiestänsä, joka tämmöisessä tilassa rohkeni puhua hänelle
tuohon laatuun, ja joka kumminkin metsässä olleen tapauksen perästä
hyvin kyllä tiesi mitä oli pelkäämistä kohtauksesta semmoisesta kuin
tämä; todistivatpa hänen sanansa, että hän tiesi sen, ja kuitenkin
oli hän toki pakiparastaan tätä kahdenkeskistä kohtausta hakenut.
Puisto oli aivan tyhjä, niityllä ei näkynyt ketään ja kaukana
täältä olivat ihmisten asunnot. Ei yksikään tehtaan herroista olisi
uskaltanut mennä kahdenkesken puhuttelemaan peljättyä Hartosta, eihän
urhea yli-insinöörikään; noh, siinäpä kyllä selvä todistus Artturin
vihamiehelle, että pelkoa hän ei lainkaan kantanut povessaan.
Artturi näkyi havaitsevan minkä vaikutuksen pontevuutensa teki; hän
astui askelen likemmä.
-- Ettekö ymmärrä, Hartonen, että surmaatte oman onnenne tuolla
käytöksellä? kysyi hän vakaisesti. -- Luulette kentiesi, että kun
tullaan lopulliseen päätökseen, niin pitäisi kumppalinne voivan
jotain hyväksenne vaikuttaa? En muutu minä kenenkään käskystä,
olkaa siitä varma; mutta teissä minä kunnioitan väkevää vaikka
harhailevaakin miestä. Tähän asti teistä on ollut minulle vaan
vahinkoja, mutta niistäpä olen nähnyt, mitä te voitte saada aikaan,
jos te vaan luopuisitte kantamasta vihaa minua vastaan. Antakaa nyt
miehen mieli tulla valtaan, tyytykää kun saatte mitä on mahdollista
-- ja minä tarjoan teille vapaa-ehtoisesti, että jäätte paikallene
ja saatatte nousta virka-arvossa. Tiedän kyllä, mitä uskallan, kun
pysytän miestä semmoista kuin teitä työmiesteni joukossa, mutta minä
uskallan sen, jos luottamukseeni vastaatte luottamuksella.
Tämä tarjous oli jo itsestään joksikin rohkea koetus miehelle, joka
oli tottunut katsomaan kaikki sovinnon yritykset voimattomuuden
todisteena; mutta Berkow ei näyttänyt ensinkään erehtyneen.
Tosin Olli ei vastannut mitään, hän ei liioin osoittanut mitään
sovinnontaipumusta, mutta kovaluontoinen kuin hän oli, niin oli sitä
jo siinäkin, kun ei hän tarjousta heti työntänyt takaisin synkällä
epäluulolla?
Luottamusta olen tätä ennen teiltä turhaan odottanut, jatkoi Artturi.
-- Te olette sen kieltänyt minulta ainakin tähän hetkeen asti. Minä
olen tullut tänne vieraana miehenä, joskin en ollut vieras paikalla,
niin olin kuitenkin vieras tehtaissani ja teille kaikille. Te olette
vastaanottanut minua sotaa julistamalla, kysymättäkään, mitä omasta
ehdostani voisin muuttaa tahi parantaa. Te olette vihollisena minua
tervehtänyt ja vihollisena olette minua kohdellut, ettekä ensinkään
tiennyt, josko minäkin tahdoin olla vihollisena teille.
-- Me olemme jo alkaneet sodan! sanoi Olli lyhyesti, -- nyt ei auta
muu kuin se, että jokainen käyttää hyväksensä mitä voi.
Artturi kohotti ennestään jo kalpeet kasvonsa, joihin nyt iltarusko
loi leimuavan purppuransa, jonka valo peitti heidät molemmat.
-- Täytyykö siis välttämättömästi sota olla välillämme? En tarkoita
tätä nykyistä taistelua, joka ennen tai myöhemmin saa loppunsa;
tarkoitan vaan sitä salaista, tuimaa sotaa, joka nostattaa kovuutta
ja pakkoa toiselta puolen ja alituista kaihelmaa ja vihaa toiselta.
Niin on asianlaita ollut vuosikausittain, sen tiedän, ja semmoiseksi
on se jälleen tuleva, jos pakko tulee olemaan ainoa mikä teidät
johdattaa. Meidän olisi rauha tehtävä, ennenkuin molemmat riitapuolet
kaiken verensä menettävät; vielä nyt voimme sen tehdä; ei vielä ole
mitään tapahtunut, mikä tekee epäsovun mahdottomaksi; muutamain
päiväin kuluessa se kentiesi on myöhäistä.
Nuoren isännän äänessä, niin levollinen kuin se olikin, oli jotakin
sydämelle kovasti koskettavaa, ja Hartosen kasvojen vaihtelevista
liikunnoista näkyi, ettei hän ollut sille tunnoton. Tämä
uppiniskainen vuorityömies näki itsensä täällä joutuneeksi astimelle,
jonne ei kukaan ennen ollut häntä asettanut. Hän tiesi hyvin
kyllä, ettei Artturi olisi näin puhutellut ketään alustalaistaan,
kentiesi ei ketään tehtaan esimiestäkään, että hän sai ainoastaan
omaa itseään kiittää tästä kohtelusta. Isäntä puhutteli häntä
niinkuin mies puhuttelee miestä asiassa, josta kummankin onni tai
onnettomuus riippuu, ja hän olisikin kentiesi nyt voittanut, ellei
hän olisi ollut juuri Artturi Berkow. Olli oli liian taipumaton ja
rajuluontoinen voidakseen menetellä oikeuden mukaan siinä, missä hän
kaikesta sydämestään yksin kantoi vihaa.
-- Huonolle kannalle on luottamus joutunut, sanoi hän karvaasti.
-- Isänne on vuosien kuluessa meiltä siitä hävittänyt niin paljon,
ettei ole pojalle enään mitään jälellä. Uskon, herra Berkow, että
tarjouksenne ei lähde pelosta; jostakin toisesta en olisi sitä
uskonut, mutta teistä sen uskon! Mutta koska nyt olemme tulleet
niin pitkälle, että tahdomme itse ottaa etujamme turvataksemme,
niin tottapa taistellemme loppuun asti ainakin. Kävi miten kävi, --
tottapa toinen tahi toinen viime lopussa oikeuden puolellaan pitää.
-- Entä kumppalinne? Otatteko vastataksenne kaiken sen surun ja
kurjuuden, kentiesi viheliäisyydenkin minkä tämä taistelu tuottaa
seurassaan.
-- Siihen en voi mitään! Se on tapahtuva heidän tähdensä.
-- Ei hän se! heidän hyväksi ei se tapahdu, sanoi Artturi vakavasti,
-- vaan ainoastaan tydyttääksi johtajaansa, joka tahtoo anastaa
vallan, hallitakseen sitte heitä paljoa yksivaltaisemmin, kuin
vihatut herrat koskaan ovat hallinneet. Jos vielä turvaatte niin
sanottuun lähetykseenne, minua ette sillä lumoo, sittekun olen nähnyt
oikeuden, että hylkäätte kaikki mihin olen sanonut itseni valmiiksi,
parantaakseni kumppalienne tilan, ja että sen hylkäätte ainoastaan
yhdestä syystä, minkä nyt oivan hyvästi tiedän. Te tahdotte
tästälähtien nähdä minut ja tehtaan hoitajat voimattomina kaikessa
mikä koskee päätöksiä ja tehtävien täyttämistä, jotka te yksinänne
tahdotte määrätä; puhuessanne tietämättömän väestön nimessä, te vaan
tahdotte anastaa teille yksinänne kaikki tehtaan isännän oikeudet
ja jättää minulle ainoastaan nimen ja velvollisuudet; puolueenne
etuja ette tarkoita, vaan -- ainoastaan vastapuoluen sortoa -- juuri
sentähden te panette kaikki arvalle -- te joudutte tappiolle!
Tämä oli karskeata puhetta tämmöiselle miehelle, ja Olli leimahti
vihan vimmaan.
-- Noh, jos niin tarkoin kaikki tunnette, herra Berkow, niin aivan
mielellään minun puolestani. Te olette oikeassa; kysymys ei koske
yksin korkeampia palkkoja ja rahtusen parempaa turvaa purnussa.
Siihen tyytykööt ne, jotka vaan riehuaavat vaimonsa ja lastensa
elatuksesta, eivätkä tiedä mistään muusta kaikkena elinkautenaan;
kykenevämmät meissä pyytävät enempää. Me tahdomme ohjat käsiimme;
meitä opittakoon vertaisina kunnioittamaan! Käyköön kyllä sen
oppiminen työlääksi itsevaltaisille herroille, mutta nyt on meidän
vuoromme. Jo viimein olemme tulleet ymmärtämään että se on meidän
tekemämme työ, mikä hankkii heille kaikkia, josta he nauttivat
hedelmät. Kauan kyllä olette orjantöihin kykyämme käyttäneet, nyt
tulette tuntemaan sitä.
Nämä sanat laskettiin niin hirvittävällä kiivaudella, ikäänkuin
jokainen niistä olisi ollut ase, aiottu osaamaan ja tappamaan. Ollin
koko suunnaton kiihko puhkesi taas ilmi, ja vimma, joka tarkoitti
herroja yleisesti, tavoitti tällä hetkellä vaan tuon yhtä, joka
juuri nyt seisoi hänen edessään. Tämän tila oli arveluttava kyllä
vastatusten miestä, joka, suonet otsassa pullistuneena ja nyrkit
takanansa puristettuina, näytti olevan valmis sanoistansa ryhtymään
työhön.
Mutta Artturi ei silmiäänkään räpäyttänyt eikä askeltakaan väistynyt
tästä kauhistuttavasta lähisyydestä.
Hän seisoi taas häntä vastatusten kylmänä, jäykkänä olennoltaan,
ja suuret silmät luotuna vastustajaansa, ikäänkuin tämä hänen
silmänluontinsa yksistään olisi ollut voimallinen häntä hillitsemään.
-- Luulenpa, Hartonen, että ensistäkin saatte jättää ohjakset
hallittavaksi niille, jotka ovat tottuneet ja kykenevät niitä
hallitsemaan. Siihenkin on oppi tarpeen! Törkeällä nyrkkivoimalla on
kahakkaa tapana nostaa ja rakennuksia hävittää, mutta uusia ei sillä
rakenneta. Koettakaapa johtaa näitä tehtaita omilla neuvoillanne,
hakematta siihen apua siitä vihattavasta puoluesta, joka kumminkin
suuntaa nuo nyrkit, joka antaa järjestyksen koneille ja valaa
elävän hengen työn toimiin; tämä etu vielä on meidän omanamme.
Asettukaa samalle kannalle, eikä kauemmin kieltäytä pitämästä teitä
yhtä oikeutettuina. Mitä teillä tähän aikaan on vaakalle pantavaa,
miesvoima ainoastaan, se ei vakuuta teille hallintoa.
Olli tahtoi vastata, mutta vielä salpasi mielenkiihko hänen äänensä.
Artturi pyörähytti silmänsä metsälle, missä iltarusko hupeni
hupenemistaan ja kääntyi pois mennäksensä.
-- Jos olisin tätä ennen tietänyt että jokainen sovintoa tarkoittava
sana oli hukkaan menevä, enpä olisikaan etsinyt tätä keskustelua.
Olen tarjonnut _teille_ rauhaa ja että saisitte jäädä tehtaasen
alallenne; sitä tarjousta kentiesi ei kukaan muu olisi teille
tehnyt, ja työläs kyllä on minunkin ollut siihen ruveta. Senkin
olette pilkaten hyljänneet. Te tahdotte olla viholliseni -- no
hyvä, sen saatte olla! mutta itse saatatte myös vastata kaikesta
mitä nyt tapahtuu; turhaan olen kokenut sitä estää. Miten taistelu
päättyneekin -- välillämme asiat nyt ovat päätöksessä.
-- Onneapa siksi! huusi Hartonen kolealla äänellä hänen jälkeensä.
Sanoissa kuului olevan vihlova iva, ja iva niissä lieneekin ollut
tarkoituksena. Nuori isäntä ei näyttänyt niitä kuulleen. Hän oli jo
muutamia askelia paikasta ja poikkesi nyt asuinhuoneille menevälle
tielle.
Olli jäi paikalleen seisomaan; päänsä päällitse heiluivat jalavan
oksat illan tuulelmissa. Niityllä häälyi valkoinen usva ja
loitolla kuusien takana välähti vielä iltarusko, kummallisesti ja
punoittavasti kuin veri, sitte vaaletaksensa. Nuori vuorityömies
katsoa tuijotteli järkähtämättömänä tuota leimuavaa iltataivasta; tuo
kummallinen valo paistoi hänen kasvoillensa.
-- Välillämme asiat ovat päätteessä? Eipähän niin, herra Artturi
Berkow, vastapa nyt ollaankin alussa. En ole tahtonut tunnustaa sitä
arkuutta, mikä tähän asti on minua pidättänyt; en ole rohennut käydä
häntä likemmäksi, niin kauan kuin _rouva_ oli hänen äärellään. Nyt on
tie auki -- nyt ovat välillämme tilit tehtävät.
* * * * *
Pääkaupungissa vilisi ihmisiä kesäisenä päivänä kaikessa kirjavassa
vilkkaudessaan. Isommilla kaduilla tungeksi huvikuleksijoita,
askaroitsijoita ja työväkeä yhä vaihtelevassa kihinässä; sillä välin
kuului loppumaton hälinä ja yhtä loppumaton vaunujen kolina; joka
suunnalta tuprusi pölyä ilmaan, ja iltapäivän auringon kuumat säteet,
jotka jo alkoivat aleta, valaisivat kaikkia kokonaisuudessaan.
Windegin hovin akkunasta, joka oli erään pääkadun varrella, silmäili
nuori nainen tätä sekasortoa, joka oli käynyt hänelle miltei oudoksi,
yksinäisenä kun hän oli oleskellut metsä-kumpujensa keskellä.
Eugenia oli palannut isänsä kotiin, ja hänen avioliittonsa lyhyt
aika näytti nyt olleen pois vuoltuna, unohtuneena. Perheessä tätä
asiaa ani harvoin kosketettiin, ja ainoastaan silloin, kun tehtävänä
oleva avio-ero tuli puheeksi. Pojat noudattivat siinä isänsä
esimerkkiä, joka oli päättänyt olla ainakin omassa kodissaan siitä
sanaakaan virkkaamatta, vaikka hän kyllä sen ohella hiljaisuudessa
kävi tarpeellisiin askaroimisiin, laillista eroa toimittaaksensa.
Siihen asti ei muka oltaisi maailman silmissä asiasta milläänkään.
Palvelusväki, samaten kuin pääkaupunkiin jääneet harvat tuttavat,
eivät tienneet muuta, kuin että nuori rouva oli vaan käymässä
omaistensa luona, johon vierailemiseen miehensä tiloilla vallitsevat
olot olivat muka syynä.
Eugenia asui jälleen samassa huoneessa kun ennen naimistaan; huoneen
kalustossa ei ollut mitään muutettu, ja kun hän nyt niinkuin ennenkin
seisoi alttaanin akkunassa, kohtasivat hänen silmänsä kaikki entiset
hyvin tunnetut esineet, ikäänkuin hän ei koskaan olisi ollut sieltä
poissa. Eiväthän nämä kolme viimeistä kuukautta tainneetkaan
hänelle muuta olla kuin vaikeata ja tuskallista unelmaa, josta
hän nyt oli herännyt entiseen tyttövuosiensa vapauteen, silloista
onnellisempaan aikaan, sillä nyt ei vaaninutkaan surun uhkaava aave
joka askelella, minkä hän ja omaisensa ottivat; nyt ei jokainen
tuleva päivä tuottanut uusia nöyrytyksiä ja uusia uhria; nyt ei pelko
huomispäiväisen häviön ja kaikkein sen kauhistuttavain seurausten
häpeästä myrkyttänyt joka hetkeä perheen oloissa. Windegin vanha
jalo suku taisi jälleen näyttäytyä mahtavuutensa ja rikkautensa
täydessä loistossa. Joka oli perinyt Rabenaue'en tilat, oli kyllin
rikas niillä peittämään kaikki velkansa sekä valmistamaan loistavan
tulevaisuuden itselleen ja omaisilleen. Eugenia oli jälleen omassa
vallassaan; se nyt varakas, suurten tilain perillinen taisi
vakuuttaa häntä runsaista myötäjäisistä; parooni tiesi useamman kuin
yhden säätyveljen, joka oli valmis mielellään, vaan ei ainoastaan
voiton himosta, jälleen solmimaan kerta katkenneet siteet ja siten
saattamaan pois unhotukseen tuon avioliiton nimen ja viimeisen
muiston, sekä yhtäsäätyisellä yhdistyksellä jälleen korottamaan
nuoren paroonittaren samaan, kentiesi korkeampaankin arvoluokkaan
kuin mihin hän synnyltään kuului. Silloin olisi tuo viimeinen tahra
Windegin vaakunakilvestä pois puhdistettuna, tämä loistaisi vastakin
taas kaikessa kirkkaudessaan.