uskalluksella puolisonsa eteen.
-- Sanoithan minulle eilen, että nyt uhkaavassa taistelussa elosi
ja olosi saatavat joutua vaaraan. Että siinä taistelussa tullaan
ottelemaan viimeisiin asti, sen tiedän. Hartosen viimeksi tavattuani
tiedän niinikään, että asemasi on vielä suuremmassa vaarassa
kuin mitä minulle tunnustatkaan. En voi enkä tahdo jättää sinua
semmoisella ajalla, se olisi pelkurimaisuutta ja --
-- Oletpa sangen jalomielinen, keskeytti hänen Artturi; ja nyt piili
hänen äänensä kalseuden takana huonosti salattu kitkeryys. -- Mutta
että taitaisimme jalomielisyyttä osoittaa, vaaditaan, että on joku,
joka sen vastaan ottaa, ja minä en ota sitä sinulta vastaan.
Eugenian käsi kouristi, suuttumustansa hilliten, sametilla peitettyä
tuolin selkäintä.
-- Etkö?
-- En! tuuma on isäsi alkama -- olkoonpa niin! Hänellä tietysti on
oikeus tyttärelleen, joka ennen pitkää on oleva kokonaan hänen,
vaatia turvaa ja takuutta ilkeyttä ja vallattomuutta vastaan, jota
todenmukaisesti täällä on ilmaantuva. Minä annan hänelle täyden
oikeuden ja tyydyn ehdottomasti huomispäivän eroon.
Nuori rouva kohotti tarmokkaasti vaaleatukkaista päätänsä.
-- Ja minä tyydyin siihen, ainoastaan niin kauan kuin luulin sen
sinun tahdoksesi; yksin isäni tahtoa en ole totteleva. Olen nyt kerta
sitounut puolison velvollisuuksiin, ainakin maailman edessä; maailman
edessä tahdon ne täyttääkin, ja ne vaativat, etten saa, nähdessäni
mitä tulemassa on, pelkoisesti luopua sinusta, vaan jäädä luoksesi
kunnes vaara on ohitse ja alkuperäisesti määrätty eron aika on
tullut. Silloin olen lähtevä enkä ennen.
-- Etkö sittekään, jos nimenomaan pyydän sinua.
-- Artturi!
Nuori mies seisoi puoleksi toisaalle kääntyneenä, oikea kätensä
rutisteli kiivaasti paperia, jonka oli ottanut kirjoituspöydältä;
väkinäisesti saavutettu mielenmaltti ei tahtonutkaan kestää tuota
silmäystä ja ääntä.
-- Olen jo kerran ennen pyytänyt sinua, ettet näyttelisi mitään
jaloutta minua kohtaan, sanoi hän katkerasti. -- Luontoni ei
ole suostuva semmoisiin. Velvollisuuksiako? Naisella, joka
vapaasta tahdosta antaa miehelle arvonsa ja sydämensä, hänellä
on velvollisuuksia kärsimään yhteisyyden vastuksia ja käymään
osalliseksi yhteisyyden onnettomuuksissakin ehkäpä surmassakin,
niinkuin on oltu yhteisyyden onnellisuudessa --; mutta niinpä
ei olekaan tapahtumat meidän välillä ollut. Meillä, ei ole
velvollisuuksia toisiamme kohtaan ensinkään, sentähden ettei ole
ollut meillä oikeuksiakaan toistemme suhteen. Ainoa, minkä tässä
pakollisessa avioliitossa taisin sinulle tarjota, oli mahdollisuus
saada se puretuksi. Se on ollut purettuna aina siitä hetkestä asti,
kun päätimme erota. Tämä on vastaukseni tarjoukseesi.
Eugenian mustenevat silmät vavahtamatta yhä vielä rippuivat Artturin
kasvoihin kiinnitettynä. Sitä tulista, kavaltavaa kiiltoa, mikä joka
kerta salaman nopeudella oli paljastanut tuntemattomia aarteita, ei
nyt näkynytkään, ja juuri nyt olisi Eugenia, mihin hintaan hyvänsä,
tahtonut sen näkymään. Mitä hän noissa välähyksissä lieneekin nähnyt
tahi aavistanut -- ja tottapa tämä pöyhkeä nainen oli aavistanut
jotakin, ennenkuin päätti käydä täällä ja tehdä tätä tarjousta --
eipä suonut hänelle Artturi riemua sitä kerran vielä nähdä, tahi
tulla siitä selville; hän hillitsi täydellisesti itsensä, jättäen
Eugenian kiusallisiin epäilyksiinsä.
-- Älä tee viipymistäni täällä niin raskaaksi minulle -- Eugenian
äänessä oli samaa kiusallista epävakaisuutta, mikä hänen sydämensä
täytti; hän horjaeli kopeuden ja suostuvaisuuden välillä. -- Minun
on täytynyt paljo tukahuttaa ja voittaa ennen tänne tultuani, sen
ymmärrät, Artturi; säästä minua myös sen tähden. Sanat soivat
piankin kuin rukous; mutta Artturi oli nyt sillä kannalla, ettei hän
huomannut sitä. Hurja tuimuus ja kauhistuttava suututus, joka raivosi
koko hänen olennossaan, saattivat hänen tässäkin väärin ymmärtämään
Eugenian sanat ja hän vastasi katkeran terävällä äänellä:
-- En epäile ensinkään, että paroonitar Windeg antautuu suunnattoman
matalaksi kun hän vielä, vaikka vapauskin on hänelle hetikohta
tarjona, päättää kolmen kuukauden ajan kantaa vihattua halpasukuista
nimeä ja viipyä näin tuiki ylönkatsotun puolison sivulla. Minun on jo
kerran täytynyt kuulla, kuinka halpana sinä pidät molemmat, ja siitä
voin päättää mitä tämä itsesi valloittaminen tietysti on sinulle
maksanut.
-- Sinä soimaat minua sanoistani sinä iltana kun tänne tulimme,
sanoi Eugenia hiljaa. -- Minulta -- minulta se keskustelu jo oli
unhoittunut.
Nyt vihdoin viimein leimahtivat Artturin silmät; mutta ei se ollut
se välähys, jota Eugenia oli etsinyt ja halannut; se oli jotakin
vierasta ja vihamielistä, mikä nyt liikkui Artturissa.
-- Oletko tosiaankin sen unhottanut? Et kysykään, olenko minäkin
sen unhottanut? Silloin täytyi minun kuulella sitä, mutta siinäpä
olikin raja, minne asti kesti kärsimykseni. Luuletko miehen niin
antavan itseään maahan poleksia, kuin sinä siinä iltana minulle
teit, ja sitten mistään huolimatta nostattaa itsensä taas pystyyn,
milloin sinä näet hyväksi muuttaa ajatuksesi? Enpä ollutkaan se
perin viheliäinen vennokas, miksi olit katsonut minun; sen hetken
perästä en vennokas enään ollutkaan, se oli ratkaiseva hetki
elämälleni, mutta se oli ratkaiseva tulevaisuudellemmekin. Mitä
hyvänsä minulle tapahtuneekin, niin aion yksinäni sen kärsiä.
Paljo olen oppinut näillä viimeisillä viikoilla; minä olen myös
aikaan paneva mitä tahdon, mutta -- tässä oikaisi hän itsensä
helaisevalla pöyhkeydellä -- naista, joka hääpäivänämme niin kopealla
ylenkatseella sysäsi minun luotansa, huolimatta oliko puoliso, jolle
hän kumminkin oli avioksi antautunut, todellakin niin syyllinen
kuin hän hänestä luuli; -- naista, jonka mielestä selitykseni,
vakuutukseni, että hän erehtyi, ainoastaan oli valehtelijan
välttelyksiä -- joka, kysyttyäni, eikö hän luulisi kannattavan
koettaa parantaa "hukkaantunutta", toki ylenkatseellisesti vastasi
minulle _en_ -- sitä naista en tahdo likelläni silloin kun taistelen
tulevaisuudestani -- minä tahdon olla yksinäni!
Hän kääntyi äkisti toisaalle. Eugenia jäi hämmästyksissään
äänettömänä seisomaan; niin paljon kuin hänen puolisonsa luonne viime
ajalla olikin muuttunut, niin ei hän kumminkaan ollut nähnyt häntä
kiihkoisena, ja nyt oli Artturi siihen määrään kiihkoutunut, että se
miltei peljätti häntä. Myrskystä, mikä tässä leimusi häntä vastaan,
saattoi hän aavistaa, mikä oli häntä pahoittanut, mikä kuukausittain
oli hänessä riehunut, kunnes se viimein tempasi hänen tuosta
haluttomuudesta, Joka oli muuttunut hänen toiseksi luonteekseen.
Niinpä se, tuo kalsea, ylenkatseellinen sana _en_ -- hän tiesi
paraiten, kuinka väärin hän sillä oli tehnyt Artturia kohtaan; ja
nyt, kun hän näki, kuinka syvälle se oli häntä loukannut, nyt olisi
tämä hetki kentiesi voinut parantaa mitä toinen oli rikkonut, ellei
nuo viimeiset onnettomat sanat olisi väliin tulleet. Ne koskivat
nuoren rouvan kopeuden suonta, ja kun pöyhkeys sekaantui asiaan,
silloin oli ajatus ja mietintö hunnikolla, joskin hän tiesi väärässä
olevansa.
-- Sinä _tahdot_ olla yksinäsi; toisti Eugenia. -- No, sitte en tahdo
väkisin tunkea äärillesi. Tulin vaan saamaan tarkempia tietoja, onko
isäni tuuma myöskin sinun. Asianlaita on niinkuin näen, -- minä
lähden siis.
Hän kääntyi mennäksensä. Ovella viipyi hän vielä vähäsen; hänestä
tuntui, niinkuin olisi Artturi sinä hetkenä, milloin kätensä tarttui
lukkuun, liikahtanut paikaltaan, niinkuin olisi hän aikeissa
syöksiä häntä pidättämään; mutta tottapa tuo olikin hairaus, sillä
käännettyänsä takaisin näki hän Artturin vielä seisovan kirjoitus
pöydän ääressä, tosin kuoleman kalmeana, mutta hänen suorassa
muodossaan ja kasvonsa jokaisessa soppelossa näki hän olevan
kirjoitettuna sen sanan, millä hän kerran oli sysännyt hänen luotansa
-- jäykkä, taivuttamaton _en_.
Eugenia ponnisti viimeisen hermonsa jäähyvästi sanoakseen.
-- Huomena me tapaamme toisiamme ainoastaan isäni läsnä ollessa ja
kentiesi ei koskaan enään -- voi hyvästi, Artturi!
-- Voi hyvästi! sanoi hän tukalasti.
Eugenian jälkeen sulkeutui ovi; -- hän oli nyt kadonnut. Tämä
viimeinen toinen toistansa näkeminen oli mennyt hyödyttömästi
hukkaan, viimeinen porras sovintoon oli katkaistu. Ei ollut kumpikaan
tahtonut nöyristyä, ei ollut kumpikaan lausunut sitä sanaa, mikä
tässä yksistään olisi voinut pelastaa ja auttaa, sitä mutkatonta
vähäistä sanaa, joka olisi palkinnut kaikki, vaikkapa heidän olisi
ollut kymmenen kertaisesti pahemmin; tyly pöyhkeys yksinään johti
puhetta -- ja sillä oli tuomionsakin heille lausuttuna.
Harmaana ja pilvisenä koitti seuraava aamu vuorten takaa; mutta
kartanossa vallitsi vireyttä ja liikettä päivän alkuun katsomatta.
Lähtö oli täytynyt näin varhaiseksi määrätä, että oikeaan aikaan
voitaisiin saapua rautatien pysäyspaikalle ja vielä samana iltana
ennättää pääkaupunkiin. Ensimältä oli vaan Klaus von Windeg salissa.
Parooni oli vielä huoneessaan. Eugeniata ei myöskään näkynyt, ja
nuori upseeri näkyi malttamattomasti odottavan jotakin. Hän oli
jo astunut useita kertoja salin permannot halki ja poikki, käynyt
balkongille ja sittemmin istahtanut nojatuoliin, josta ravakkaasti
kavahti jaloille, kun Artturi Berkow astui huoneesen.
-- Ah, jopa olette täällä, sanoi Berkow, tervehtien nuorta lankoaan
tuohon kylmään kohteliaisuuden laatuun, joka heidän välillään oli
tavallista.
Klaus riensi vilkkaasti häntä vastaan.
-- Haluaisin saada puhua teille muutamia sanoja kahden kesken, --
mutta, herra Jumala, mikä teitä vaivaa; Oletteko sairas?
-- Minäkö? kysyi Artturi levollisesti. -- Mitä ajattelette? Minä voin
aivan hyvästi.
-- Niinkö on! vastasi Klaus, katsahtaen langon kalpeihin,
valvomisesta veltostuneihin kasvoihin, -- minä joudun toista
aatelleeksi.
Artturi nyykäytti vähän kärtysti hartioitaan.
-- En ole tottunut nousemaan näin varhain; silloin ollaan aina velton
näköiset. Muuten pelkään matkustuksen tulevan teille ikäväksi, sillä
aamu on kauhean pilvinen.
Hän meni akkunalle, ilmaa muka katsastakseen, mutta oikeastaan vaan
välttääkseen sitä harmittavaa kasvojen tarkastusta, millä Klaus kävi
hänelle surkeaksi. Tämä ei kuitenkaan niin hevillä häntä heittänyt;
hän astui häntä supi likelle.
-- Tahdoin olla ensimmäisenä täällä huoneessa, alotti hän vähän
äpläköiten -- syystä että vielä halusin puhutella teitä kahden
kesken, Artturi!
Puhuteltu kääntyi kummastuneena yhtä paljon tästä pyynnöstä, kuin
Klaus paroonin laadusta häntä puhutella. Tämä ei ollut nimittäin koko
sukulaisuuden aikana kertaakaan kutsunut häntä ristämänimellä. Hänen
oli tapa tehdä kuin isänsä ja nimittää häntä "herra Berkowiksi".
-- No mitä? kysyi Artturi kummissaan, mutta hyvin ystävällisesti.
Nuoren upseerin muodossa taisteli silmin nähtävästi ujous ja hämi
muita tunteita vastaan, mutta yhtäkkiä nosti hän aukeat, kauniit
kasvonsa langon puoleen ja katsoi häntä uskollisesti silmiin.
-- Me olemme tehneet teille väärin, Artturi, minä kenties enimmin!
Minua suretti tämä naiminen, ja pakko, joka päällemme pantiin --
ja tahdon suoraan sen tunnustaa -- minä olen perin pohjin vihannut
teitä, aina siitä hetkestä kun tulitte langokseni. Eilisestä aikain
tiedän, että olemme erehtyneet, ja siitä aikain vihani on menneenä.
Minä olen pahoillani, sangen pahoillani, ja sitä -- sitä juuri
tahdoin sanoa teille! Annatteko minulle anteeksi, Artturi?
Hän ojensi uskollisesti ja sulimmasta sydämestä kätensä. Artturi
tarttui siihen.
-- Kiitän sinua, Klaus, sanoi hän suoraan.
-- Jumalan kiitos! no niin on siis siitä päästy; en ole koko
yönä saanut unta, vakuutti Klaus. -- Ja usko minua, isänikin on
myöskin oleva sinulle kiitollinen. Hän ei kyllä tule sitä suoraan
tunnustamaan, mutta minä tiedän, miten hän ajattelee.
Pikainen hymy väikähti Berkowin kasvoissa; tosin otsa ei valostunut,
silmä ei kirkastunut; molempia peitti vielä synkkä pilvi, hänen
tyvenesti vastatessa:
-- Sepä minulle on hupaista kuulla. Siis emme toki eroa vihamiehinä.
-- No niin, mitä lähtöön tulee, virkahti Klaus, -- niin isä vielä on
huoneissaan ja Eugenia nyt juuri yksinään kammiossaan -- etkö vielä
kerran tahtoisi puhutella häntä?
-- Mitä varten? kysyi Artturi kummastuen. -- Herra parooni on tänne
tuleva millä hetkellä hyvänsä, ja Eugenia tuskin --
-- Minä asetun oven eteen enkä päästä ketään tulemaan, vakuutti Klaus
innokkaasti. -- Minä viivytän isää niin kauan täällä huoneessa,
kunnes te siellä olette valmiit.
Pikainen puna peitti hetkisen ajaksi Artturin otsan, kun hän kohtasi
langon tarkasti utelevan silmäyksen, mutta hän pudisteli epäilevästi
päätänsä.
-- Ei, Klaus, ei siitä ole mitään hyvää! Jo eilen illalla puhuttelin
vielä kerran ja kauan sisartasi.
-- Puhuttelitko? lähdöstäkin?
-- Lähdöstäkin!
Nuori upseeri näkyi vähän äimistyvän, mutta aikaa ei ollut enempiin
ehdoituksiin, sillä ulompana jo kuuluivat paroonin askelet, ja
heti astuikin hän jo huoneesen. Klaus siirtyi puoleksi ynseällä
silmänluonnilla peremmälle huonetta, jupisten itsekseen: "Ei tässä
asiassa sittekään kaikki ole selville".
Aamuinen, jota syödessä kaikkein oli yhdessä oleminen, oli
nautittuna. Paroonin mittailtu kohteliaisuus ja palvelijain
alinomainen läsnä-olo oli helpottanut tätä yksissä-oloa; nyt ajoivat
vaunut paltan eteen. Herrat ottivat päällysvaatteensa ja kamarineitsy
ojensi Eugenialle hänen hattunsa ja ison huivinsa. Artturi tarjosi
vaimolleen kätensä saattaaksensa häntä alas. Täydellisen sovun
ulkonäkö tietysti oli viimeiseen hetkeen kannettava.
Harmaana ja synkkänä oli aamu koittanut vuorille, harmaana ja
synkkänä usva laskeutui laksoon; ulkopuolella akkunoita lainehti
kaasumeri, sisäpuolella hämäräinen päivänvalo teki huoneet oneiksi,
kainaloiksi ja ikäviksi; näyttipä niinkuin koko tuo uhallinen komeus,
mikä koristi nämä huoneet, tuota pikaa olisi menettänyt loistonsa ja
värinsä, ja tyhjinähän ne tulivatkin olemaan, aivan tyhjinä -- nuori
valtijatar oli niistä iäksi päiviksi lähtenyt.
Klaus havaitsi, että hänen sisarensa muoto oli samanlainen, kuin
mikä sitä ennen Artturissa oli häntä huolettanut, mutta muuten hän
ei kummankaan olossa voinut keksiä mitään outoa. He näyttivät voivan
hyvästi suorittaa tehtävänsä, johon kerta olivat ryhtyneet, vaikka
heidän kasvonsa kyllä todistivat, että aikeensa oli tuottanut heille
unettoman yön.
Miehensä käsivarresta pitäin astui Eugenia portaita alas, tietämättä
oikeastaan mitä tekikään, tahi minne menivät. Ikäänkuin unessa
nähtynä olivat hänelle nuo vaatteilla peitetyt portaat, joita oman
matkustuspuvun liepeet koskettivat, ne korkeat oleanderi-puut, joilla
porstua oli koristettu, palvelijat, jotka seisoivat kumarrellen
armolliselle rouvalle, kaikki liukuivat epäselvinä ja varjon
tapaisina hänen sivutsensa. Hän saapui vaunuille. Vielä kerran
kohtasivat puolisoiden silmät toinen toisensa, mutta ne eivät
sanoneet mitään toisilleen. Sumu liikkui sakeana ja kylmänä heidänkin
välillään. Sitte tunsi nuori rouva kuinka käsi, kostea ja kylmä,
tapasi hänen kättänsä, hän kuuli muutamia vieraita, kohteliaita
jäähyvästi sanoja, joita ei ymmärtänyt, mutta se oli kumminkin
Artturin ääni, joka ne lausui, ja siinä lennähti taas tuo tuikkaava
tuska poikki koko tämän sekavan unelman -- sitte hevosten kavionkapse
ja ratasten pyörintä -- ja pois oli lähteminen, pois tuohon harmaasen
huuruun, joka häilyi ja laskeutui yltympäri, samoin kuin sinäkin
keväisenä hetkenä, kuna avio-ero päätettiin tuolla kukkulalla -- ja
mitkä silloin eriävät, ne iäksi päiväksi eriävät.
* * * * *
Niinkuin sanoin teille, vakuutti yli-insinööri tirehtöörille, kun
he yhdessä astuivat kotiinsa, -- on nyt tottakin toista tulossa!
Herra johtaja näyttää antaneen ryntäyskäskynsä, mutta mepä estämme
heidät, mepä emme annakaan heille aihetta siihen. Aivanhan varmaan
meitä taisteluun vaaditaan ja loukkaukset ovat tapana joka päivä.
He ovat aivan oikein yllyttäneet koko seudun meitä vastaan, kaikki
tehtaat istahtavat, meillä on vaan ollut kunnia alottaa. Siinä on
vettä Hartosen myllylle. Hän kantaa nyt päätänsä kahta ylempänä kuin
muullosti.
-- Herra Berkow näkyy aikovan vastustaa vaikka mitä, arveli
tirehtööri. -- Hän on vienyt rouvansa turvattuun paikkaan; sepä
paraiten todistaa, mitä hän arvelee omasta väestään.
-- Joutavia! väestämmekö? virkahti toinen. -- Ne pian nöyryttäisimme,
jollei vaan tuota yhtä olisi! Mutta niin kauan kuin hän on etunenässä
ei ole lepoa eikä rauhaa tehtaissamme ajattelemistakaan. Jos vaan
Hartonen olisi kahdeksan vuorokautta pois täältä, niin kyllä
vastaisin että sovinto syntyisi meille.
-- Jopa olenkin sitä ajatellut -- tirehtööri katsahti tämän ohessa
varuisasti ympärilleen ja alensi äänensä -- olen ajatellut, eikö
sopisi käyttää eduksemme sitä epäluuloa, jota jokainen kätkee
sydämessänsä hänestä, ja jolla ei mitään vääryyttä häntä vastaan
tapahtune. Mitä siitä sanotte?
-- Ei kelpaa! Epäluulo meillä kyllä on, mutta missä ovat todistukset?
Koneissa ja köysissä ei ole voitu mitään muuta keksiä, kuin että ne
ovat katkenneet, ovathan herrat tuomarit paikalla pitäneet tarkempia
tutkintoja. Miten se kävi ja mitä siellä purnun pohjalla tapahtui,
sen tietää Hartonen yksinään, ja hän kyllä kykenee valehtelemaankin.
Saisimme vaan, asian tyhjään raueten, jälleen päästää hänet irti.
-- Mutta rikosasian tutkinto tekisi hänen kykenemättömäksi
vahingoittamaan. Jos tehtäisiin kanne häntä vastaan, niin muutamain
viikkoin vankeus --
-- Ottaisitteko työmiestemme raivon vastataksenne, jos heidän
johtajaansa käsiksi käytäisiin? Minä en sitä tekisi! Ne ryntäävät
huoneesen, jos tietävät siellä semmoista hankittavan, ja sen he
tekevät varmaan.
-- Sepä juuri kysymyksenä onkin. Hänellä ei ole enään heidän entistä
luottamusta.
-- Mutta entinen pelko on kyllä paikallaan. Sillä hän hallitsee
yksinvaltaisemmin kuin koskaan ennen, ja -- te teette työmiehillemme
väärin jos luulette, että he ainoastaan epäluulon nojalla jättäisivät
johtajansa pulaan. He voivat kammoa häntä ja ajan kuluessa luopua
hänestä, mutta samalla hetkellä kun kävisimme häneen käsiksi, he
keräytyisivät kaikki hänen ympärilleen ja suojelisivat häntä kaikesta
vaarasta. Ei, ei, se ei käy laatuun. Mitä tahdomme välttää, veristä
rynnäkköä, se juuri tapahtuisi, ja vieläpä olen varmaan vakuutettu,
ettei herra Berkow siihen suostuisi.
-- Eikö hänellä vielä ole aavistustakaan näistä epäluuloista.
-- Ei; tietysti ei kukaan rohkene virkata asiasta hänelle mitään ja
luullakseni on parasta, että vastakin säästämme hänen siitä. Hänellä
on muutakin kyllikseen kantamista.
-- Onpa tosiaankin, enemmin kuin kyllin -- ja viimeisten viikkoin
surusanomat ja Sihvosen kirjeet pääkaupungista eivät kumminkaan näytä
jäävän vaikutuksetta. Minä luulen, että hän todellakin aikoo suostua
anomuksiin.
-- Miksi hän sen tekisi? sanoi yli-insinööri, -- siihen on aika
muunkin puolesta myöhäinen. Ennen väelle vastattuaan, hänen kävi
valitseminen, uskaltaisiko uhrata rahojaan vai ottaisiko päällensä
sen ikeen, minkä Hartonen on nähnyt hyväksi asettaa meille; mutta
sittekuin hän kerta kohteli häntä sillä tavoin, se ei voi enään tulla
kysymykseenkään. Joka rahtu valtaa on auttamattomasti kadotuksessa,
jollei hän nyt ole jäykkänä pysyvä. Hänen täytyy olla etupäässä, ja
se _täytyminen_ on aina eduksi taistelussa.
-- Entäs jos siinä kysytään kaikkia hänen varojansa!
-- Entäs jos siinä kysytään miehen kunniata!
Molemmat herrat joutuivat taas tuohon kiivaasen ja hyödyttömään
kiistaan, jonka tavallinen seuraus oli että kumpikin sai pysyä siinä
mielessä, mikä hänellä oli ollut; niinpä kävi tälläkin kertaa, kun
kohta sen jälkeen erosivat toisistaan.
-- Onpa oivallinen asia, tuo kaksipuolisuus, mumisi yli-insinööri
virkaveljensä mentyä, astuessaan omaan huoneesensa. -- Kunhan vaan
ollaan oikein varuisat ja pelkääväiset, niin ettei loukata kumpaakaan
puoluetta, sillä kukapa tietää, kelle ohjat viimein joutuvat. Soisin
että kaikki nuo vaapsiaiset, -- Wilpponen, mitä maailman mokomia sinä
tyttärestäni laadit.
Molemmat nuorukaiset, joita tämä ärähdys tarkoitti, suhkaisivat
säikähtyneinä kumpikin eri suunnalleen, ikäänkuin rikoksen
teosta tavattuina, vaikka se oikeittain vaan oli mutkaton käden
suuteleminen, minkä Wilpponen oli rohjennut suorittaaksensa ottaa;
mutta Wilpponen silmäili sen ohessa niin hellästi Melania ja tämä
puoleltaan näytti olevan niin liikutettuna, että isänsä, joka jo oli
vihoissaan ja ärtyksissä edellisestä puheesta tirehtöörin parissa,
hyökäsi heitä välittämään kuin raju-ilma.
-- Pyydän kaikkein nöyrimmästi anteeksi! änkytti nuori kirjuri,
jota vastoin neiti Melania, tietäen että kädellä painettu suutelu
ei millään muotoa ole mitään pahaa, joksikin karskisti katsoi häntä
silmiin.
-- Minä vaadin todentakaista selitystä! sanoi yli-insinööri
vihaisesti. -- Mitä teillä on tekemistä täällä porstuassa? Miksi ette
mene vierashuoneesen kuten teidän pitäisi.
Vaadittua selitystä ei käynyt parilla sanalla antaminen, vaikka
molemmat nuorukaiset olivat varsin syyttömät tähän toisiansa
kohtaamiseen. Herra Wilpponen oli tullut sinne, herra Berkowin
käsky mielessä ja syvä surkutus sydämessä. Surkutus tietysti tuli
nuoren rouvan poislähdöstä, josta hän jo illalla ennen oli kuullut
puhuttavan, mutta jonka hän aamupuoleen oli saanut levollisessa
unessa unhottaa. Herätessään hän taas oli tuntenut itsensä niin
äärettömän onnettomaksi ja sitte kaiken viikon kävellyt niin
alakuloisena, että neiti Melania, joka sattumasta porstuassa joutui
häntä vastaan, ei voinut olla säälivästi kysymättä, mikä häntä
vaivasi.
Nuori runoilija oli juuri sillä mieli-alalla, että halusi laskea
mielihaikeutensa valloilleen jonkun säälivän olennon helmaan; hän
huokaili siis useita kertoja, sitten hän ensinnä vaan viittauksilla
ilmoitti mielentilaansa, ja vihdoin hän purkasi koko sydämmensä,
saadakseen yhtä todellisesti vastaan ottaa vielä suuremman
säälimisen. Jos nuori nainen tätä ennen oli ollut utelias, niin hän
nyt joutui sanomattoman surkuttelevaksi. Hän näki asian niin ylen
ihantavaksi, Wilppos-paran ansaitsevan hänen hellimmän huolensa,
eikä siis ollut millänsäkään, kun Wilpponen kaikkein näitten
ilmoitusten ja lohdutus-perusteitten lopulla tarttui hänen käteensä,
sovittaaksensa siihen kiitollisuuden suukkosen; eihän siinä ollut
rahtuakaan vaarallista, hän kun rakasti toista.
Keskeyttämään tätä liikuttavaista näytelmää pönähti nyt herra
yli-insinööri kaiken isällisen valtansa nojalla paikalle, pyytäen
saada tietää, mitä varten nämä sydämen tyhjennykset tapahtuivat
täällä alhaalla porstuassa eikä vierashuoneessa, missä äitin
läsnä-olo ymmärrettävästi olisi pysyttänyt heidät rajoissansa.
Käsittäen mikä suuri vääryys hänellä nyt tapahtui, rohkaisi Wilpponen
mieltänsä.
-- Minulla on käskettävää herra Berkowilta, -- sanoi hän.
-- Vai niin? sepä onkin toista. Mene sinä huoneillesi, Melania.
Kuulethan, että on puhe tehtaan asioista.
Melania totteli, ja isä jäi seisomaan portaitten sivulle, kutsumatta
kuten tavallisesti nuorta kirjuria huoneisinsa, niin että tämä oli
pakoitettuna täällä asiansa ajamaan.
-- Hyvä, sanoi yli-insinööri levollisesti. -- Pyydetyt piirrokset
herra Berkow saa haltuunsa, minä itse tuon ne hänelle. Ja nyt muuan
sana teillekin, Wilpponen! Minä olen, vaikka keskenämme vallitsee
molemmin puolinen nurous, kuitenkin aina pitänyt teitä arvossa.