välttämättömästi nousevaa hälinää sekä oikeudenkäymisestä olevaa
vaivaa ja harmia, asioita, joista ei saada häntä säästetyksi!
Semmoinen ero on aina vaikea askel naiselle, ja kuitenkin se on
astuttava. Meillä on siinä tapauksessa ainakin koko pääkaupunki
puolellamme. Eipä valitettavasti ollut mikään salaisuus, minkä
syystä tämä naimiskauppa tehtiin, ja ihmiset näkevät sen hyvin
ymmärrettäväksi, että nyt kiirehdimme sitä purkamaan.
-- Tuolla tulee Berkow, sanoi Klaus puoli-ääneen, lähisen huoneen
oven auetessa. Sinä tahdot puhutella häntä; jätänkö teidät yksinänne?
Windeg teki kieltävän liikennön.
-- Sinä olet vanhin perheessä, ja tämmöisissä keskusteluissa
kolmannen henkilön läsnä-olo tavallisesti panee keskustelevana päälle
terveellisen pakon; jää tänne, Klaus!
Sillä aikaa kun nämä sanat hiljaa ja kiireesti vaihetettiin, oli
Artturi astunut likimmäisen huoneen kautta ja tuli nyt sisälle.
Tervehdys oli kohtelias ja kylmä kuin tavallisesti ja alkoi
tavallisilla puheenparsilla. Vieraat lausuivat mielipahansa, että
niin harvoin saivat nauttia isännän seuraa, ja tämä toi esteiksi
monenlaisia tehtäviään, jotka eivät sallineet hänen isännän hupaista
tointa tehdä -- keskinäisiä kohteliaisuuksia, joita tietysti molemmin
puolin epäiltiin ja joiden taa he pakosivat, jotta olisi toki jotakin
sanomista.
-- Toivon Eugenian alituisen läsnä-olon palkitsevan teille minun
pakollisen poissa-oloni! jatkoi Artturi, samalla kun silmänsä
lennähtivät salin ympärille, ikäänkuin puolisoa etsien.
-- Eugenia on paennut huoneisinsa, kun ei voi oikein hyvästi, selitti
parooni, ja minä halusin käyttää tätä tilaisuutta esittääkseni
teille erään toivotuksen, herra Berkow, jonka toteenkäyminen
pää-asiallisesti rippuu teistä.
-- Jos toteen käyminen rippuu minusta, niin käskekää, herra parooni!
Nuori mies istuutui appeansa vastakkain, jota vastoin Klaus, joka
tiesi mikä asia oli puheeksi tuleva, ikäänkuin sattumoisesti
syrjäytyi akkunan puolelle ja, kuten näytti, hyvin tarkallisesti
katseli ulos paltalle. Windegin käytös oli niin mittamääräinen ja
ylhäinen kuin mahdollista; arvattavasti näki hän välttämättömäksi
sillä vaikuttaa kunnioitusta tyttärensä porvarillisessa puolisossa
ja siten ennakolta lannistaa jokaisen mahdollisen vastustuksen, hän
kun arveli Artturin tarjoaman eron joksikin mielen kuohuksi jonkun
kiivaan kiistan perästä; todelliseksi tarjoukseksi ei hän sitä
uskonut.
-- Levottomuuksille täällä teidän tiloillanne näytään antavan
suurempi merkitys kuin niillä kenties oikeittain onkaan, alkoi
hän. Kun eilen kulin kaupungin kautta ja samalla kävin linnaväen
päällikköä, erästä nuoruuden ystävääni, tervehtimässä, kuvailtiin
minulle työmiestenne mieliala ylen uhkaavaksi ja levottomuuksien
syntyminen hyvin todenmukaiseksi.
-- Kaupungissa näkyy olevan tehtaistani ja työmiehistäni enemmän
tekemistä, kuin olen luullutkaan, vastasi Artturi kylmästi. En ole
ainakaan vielä etsinyt apua herra everstiltä.
Parooni ymmärsi näiden sanain poistavan tarkoituksen.
-- Minä kohdaltani tietysti en tiedä asiaa arvostella, vastasi hän
äkisti. Tahdon vaan huomauttaa teitä siitä, ettei olisi soveliasta
asettaa Eugeniaa alttiiksi täällä mahdollisesti sattuville
tapauksille. Soisin saavani ottaa tyttäreni pääkaupunkiin seurassani
ainoastaan joksikuksi ajaksi, kunnes asiat täällä on saatu
selvinneiksi.
-- Nuoren puolison kasvot vienosti liikahtelivat; hän silmähti oven
puoleen, joka vei hänen vaimonsa huoneisin, ikäänkuin tahtoen tietää,
oliko tämä pyyntö sieltä kotoisin; mutta vastauksensa oli aivan
levollinen:
-- Eugenialla on täydellinen vapaus tehdä kuin tahtoo. Jos hän katsoo
tarpeelliseksi lähteä pois -- niin en pane estettä.
Windeg kallisti varsin tyytyväisenä päätänsä.
-- Hän lähtee siis seurassamme huomenna! Mitä hänen viipymiseensä
siellä tulee, niin yhdymme tässä semmoiseen kohtaan, joka meille
kummallekin lienee yhtä ikävä; mutta kumminkin katson paremmaksi
suullisesti puhua siitä, etenkin kun tiedän toivotuksemme pää-asiassa
käyvän yhteen.
Artturi näytti yrittävän kavahtamaan tuolilta seisaalle, mutta maltui
ja pysyi paikallaan.
-- Vai niin! Eugenia on jo puhunut teille asian! -- On!
kummastuttaako se teitä? Tottapa hänen sopi ja täytyi isälleen
ensistäkin uskoa asiansa.
-- Minä ajattelin, sanoi nuori mies ja huulensa vapisivat -- että
asia saisi pysyä salaisuutena meidän välillämme, kunnes aika olisi
käydä sitä toimeen panemaan. Erehtynytpä olenkin, kuten näen!
-- Miksi jättää toistaiseksi kerta tehty päätös? kysyi parooni
huoleti. Aika sen toimeen panemiseen on nyt juuri sovelias. Nykyiset
suhteet tiloillanne tietysti antavat paraan ja mutkattomimman syyn
tyttäreni poislähtöön. Että poissa-olo tulee olemaan ikuinen, sitä
maailma ensimmältä ei tarvitse tietää. Nyt kesällä, kun kaikki
lähtevät pääkaupungista pois, sopii valmistaviin toimiin paraiten
käydä. Kun nyt kaikissa tapauksissa hälinää ei käy välttäminen, niin
on aina parempi että maailman eteen saatetaan laskea tosi tapaus;
silloin juoruhimo tavallisesti pikemmin saa kyllänsä.
Lyhykäinen seisahdus puheessa seurasi; Artturi loi taas silmänsä
vaimonsa huoneen-oven puoleen, tällä kertaa selittämättömällä
mielen-ilmauksella kasvoissaan; sitte kääntyi hän taas isän puoleen.
-- Lähtikö tämä pyyntö asian jouduttamisesta alkujaan Eugenialta
itseltään?
Parooni katsoi soveliaaksi tällä kertaa salata totuuden; sillä
keinoin päästäisiin muka pikemmin tarkoituksen perille, ja kävi miten
kävi niin Eugenia aina olisi hänelle siitä kiitollinen.
-- Minä puhun tyttäreni puolesta! selitti hän mittamääräisesti.
Artturi kavahti niin äkisti ja niin kiivaasti seisaalle, että tuoli
keikahti kumoon.
-- Minä myönnyn kaikkeen, herra parooni, kaikkeen! Luulin
ilmoittaneeni tyttärellenne syyni asian viivytykseen, ne olivat
etunenässä häntä kohtaan vaarinotettavan karttavaisuuden vaatimia;
itseäni en ottanut siinä laisinkaan lukuun. Jos hän sittekin haluaa
asian jouduttamista -- niin kernaasti minulta -- käyköön niin.
Äänenlaatu näissä sanoissa oli niin omituinen, että Klaus, jolta ei
ollut jäänyt yhtään sanaa keski-puheesta huomaamatta, vaikka hän
yhä näytti palttaa katselevan, tuota pikaa käännähti puoleen ja
kummastuksella katseli lankoa. Näyttipä parooni Windegkin vähän
hämmästyneeltä; eikähän tässä oikeastaan ollutkaan syytä vihastua,
koska vaan tahdottiin vähän joutuisammin lakkauttaa kummallekin
puolisolle kiusallinen pakko.
-- Te suostutte siis eroon empimättä? kysyi parooni vähän epäilevästi.
-- Ehdottomasti!
Parooni hengähti syvästi. Eugenia oli siis ollut oikeassa, kun oli
sanonut miehensä ehdottomasti tulevan myöntymään. Mitä muuten vielä
olisi esteitä poistettavina, ne paroonin arvellen eivät tuottaisi
vastuksia.
-- Olen teille suuresti kiitollinen taipuvaisuudestanne, sanoi hän
kohteliaasti; se on kummallekin teille huojentava tämän ikävän
askeleen. Nyt on vielä yksi kohta, joka kyllä ei kuulu asiaan, mutta
joka kumminkin on järjestettävä. Herra isänne, tumma puna lennähti
tämän muiston ohella tämän nyt rikkaan paroonin otsalle, herra isänne
oli hyvä ja takasi minua sitoumusten suhteen, joita en silloin voinut
maksaa. Nyt olen tilaisuudessa sen korvaamaan, ja minä soisin saavani
niin pian kuin suinkin --
Hän vaikeni, sillä Artturi aukaisi silmänsä niin suuriksi ja
tuimiksi, että silmäyksensä kielsi puheen jatkamisen.
-- Emmekö kernaammin antaisi sen asian olla sinään? Minä kohdaltani
pyydän sitä.
-- Se saattoi olla sinään, niin kauan kuin keskinäiset sitomuksemme
olivat voimassa, selitti Windeg vakaisesti, mutta ei nyt enään kun ne
puretaan. Ette suinkaan tahdo pakoittaa minua yhä edelleen pysymään
velan-alaisenanne.
-- Velkaa tavallisessa merkityksessä eihän tässä ollutkaan olemassa.
Isä vakuutti vaan omat saamisensa, ja näitä saamisia koskevat paperit
minun tietääkseni hävitettiin, kun -- tässä puhkesi nuoren miehen
viha ainakin hetkeksi valloilleen tuon pakollisen maltillisuuden
takaa -- kun te niistä annoitte tavaran.
Parooni nousi seisaalle pahastuneena.
-- Silloin sitomus tehtiin -- vastasi hän kylmästi -- erinomattain
herra Berkowin tahdosta; nyt on se purettava, erinomattain meidän
pyynnöstämme. Suhteet ovat siis nyt perin vastakkaiset.
-- Onko siis aivan välttämätöntä, että eronkin hetkenä käyttelemme
asiata kauppa-asiana, keskeytti hänen Artturi, pistävällä
tuimuudella. Toivon ettei toki toista kertaa tahdota tehdä minua ja
vaimoani kauppatavaraksi. Siinä on kyllin, että kerran niin on tehty.
Parooni käsitti perin väärin nämä sanat, niinkuin hän väärin selitti
sen mielenliikutuksen, josta ne olivat lähteneet; hän rupesi niin
ylhäisen näköiseksi kuin mahdollista, ja sanoi:
-- Olkaa hyvä ja muistakaa, herra Berkow, että sana "kauppa", jota
näette hyväksi käyttää, sopii vaan toiseen asianomaiseen -- meihin ei
se sovi.
Artturi astui askelen takaperin, mutta ryhtinsä oli niin uljas ja
kunnioitusta vaativa, että herra parooni itse tuskin olisi voinut
semmoista näyttää.
-- Jopa tiedän miten tästä naimisesta sovittiin, ja tiedänpä
niinikään miten ne velkasitomukset syntyivät, joiden tähden te
pakoitettiin siihen myöntymään. Siispä helposti ymmärtänette, minkä
tähden pyydän, ettei sitä velkaa sanallakaan mainittako. _Vaadin_
teiltä, parooni, ettette pakoita poikaa punastumaan isänsä muistosta.
Windeg oli jo kerran ennen joutunut hämmille vävynsä edessä; se oli
silloin kun tämä rohkeni hyljätä aatelisen arvokirjan, mutta se
oli toki tapahtunut entisen Artturi Berkowin tyvenellä, puoleksi
huolettomalla laadulla. -- Tämä käytös ja tämä kopeus sitä vastoin
kivestytti paroonin kokonansa; hän katsahti välttämättömästi poikansa
puoleen, joka jo oli astunut pois akkunan luota ja jonka kasvot
osoittivat ääretöntä hämmästystä, jota hän ei koettanutkaan salata.
-- En tiennyt teidän niin asiasta ajattelevan, sanoi Windeg viimein.
Tarkoitukseni ei suinkaan ollut pahoittaa mieltänne, mutta --
-- Sen uskonkin. Siis jätämme asian unhotuksiin!
Mitä naimis-eroon tulee, niin käsken asiamieheni mukautua kaikkiin
vaatimuksiinne. Jos tulisi itse minustakin kysymys, niin pyydän, että
ratkaisette solmun mielenne mukaan. Minä olen valmis kaikkeen, että
asia niin pikaisesti ja hennosti kuin mahdollista päättyisi.
Hän kumarsi molemmille herroille ja lähti huoneesta. Samassa seisoi
Klaus-parooni isänsä vieressä.
-- Mitä tämä kaikki merkitsee, isä? Mikä taivaan nimessä näinä
kolmena kuukautena tuosta Artturista on tullut! Tosin havaitsin hänen
eilen illalla entistä totisemmaksi ja vakaammaksi, mutta tuommoiseen
käytökseen en olisi uskonut häntä kykeneväksi!
Parooni ei ollut vielä tointunut hämmästyksistään. Nämä pojan sanat
vasta tekivät sen hänelle mahdolliseksi.
-- Eipä näytä hän tosiaankaan tienneen, miten isänsä keinoitteli
meidän suhteemme! Sepä asian kokonaan muuttaa, sanoi hän
hämmästyneenä; jospa hän vaan olisi pyytänyt minua yhä edelleen
velan-alaisekseen.
-- Hän tekee aivan oikein, sanoi Klaus intoisesti, hän kun tietää,
millä tavoin Berkow koronkiskonnallaan syöksi meidät onnettomuuteen!
Ei neljättä osaa siitä summasta, mikä sittemmin näytti meille niin
suunnattoman suurelta, ole hän maksanut, suoritettavikseen otetuista
veloista, eikä penniäkään siitä saata poika vastaanottaa, jos ei
tahdo pilata kunniaansa. Olihan silmin nähtävää, kuinka häpeä koko
tästä asiasta raivosi hänessä. Kuitenkin tämä keskustelu päättyi
hyvin kummallisesti. Hän kieltämättä ensinnä oli se, joka toimitti
kehnommat ja halveksivammat tehtävät, mutta hän saattoi asian
lopullisesti siksi, että me saimme miltei hävetä tarjoustamme.
Windeg näytti ottavan tämän muistutuksen jommoisellakin epäsuosiolla
vastaan, kentiesi sentähden, ettei voinut sitä vääräksi näyttää.
-- Jos tähän asti olemme tehneet hänelle väärin, sanoi hän, niin olen
nyt valmis tekemään hänelle oikeuden, senpä täydellisemmin, kuin nyt
avio-eron suhteen tosiaankin jäämme hänelle kiitollisuuden velkaan.
Enpä luullut asian käyvän näin helposti, vaikka hän kyllä aina näytti
haluttomalta tähän naimiseen.
Klaus'in kasvoihin ilmaantui taas tuo epäileväisyys, joka muuten ei
ollut niissä tavallinen.
-- En tiedä mistä syystä, isä, mutta asia ei näytä minusta niin
aivan varmalta. Berkow ei suinkaan ollut niin levollinen, kuin
hän oli olevinaan, eikä Eugeniakaan. Kiivautensa, kun sanoit,
että se oli Eugenia, joka vaati tätä pikaista eroa, ei osoittanut
huolimattomuutta ja Eugenian kasvoin muoto lähtiessään luotamme vielä
vähemmin. Minussa on tämän johdosta noussut omanlaatuinen ajatus.
Parooni naurahteli kuin mahtavampi ainakin.
-- Oletpa toisinaan todellakin lapsi, Klaus, niin kaksikymmentä
vuotias ja upseri kuin oletkin. Luuletko siis tosiaankin, että
päätös, minkä he molemmat, sen mukaan kuin nyt voi ymmärtää, jo
aikoja sitten ovat tehneet, on syntynyt ilman edellisiä kohtauksia
ja tapahtumia? Oli miten oli, Eugenialla on ollut paljon niistä
kärsimistä, ja kentiesi Berkowillakin. Mitä niin viisaasti olet
huomannut, ei ole muuta kuin entisten myrskyin hyökyä. Jumalalle
olkoon kiitos, että nyt molemmin puolin olemme selvillä ja että
myrskyt ovat loppuneet.
Taikka jos ne nyt vasta alkavat! mumisi Klaus puoli-äänen,
lähtiessään isänsä jälkeen salista.
* * * * *
Ilta oli tullut ja talossa vallitsi jonkunlainen levottomuus. Vielä
samana iltana oli parooni Windegin ja hänen tyttärensä välillä ollut
joksikin pitkä keskustelu, ja heti sen jälkeen sai kamarineitsy
käskyn, panna emäntänsä vaatetukset kokoon. Jo sitä ennen oli herra
Berkow ilmoittanut palvelusväelle, että vaimonsa seuraavana aamuna
oli lähtevä isänsä seurassa pääkaupunkiin, siellä moniaita viikkoja
olemaan, ja että siis tarpeellisiin hommiin tämän matkustuksen
vuoksi oli käytävä, joka ilmoitus tietysti hetikohta levisi tehtaan
koko virkamiehistöön ja yleensä nosti pikemmin arastelemista kuin
kummastusta. Selvästi ymmärrettävähän oli, että herra lähetti
armollisen rouvan pois, sentähden että tiesi kapinan kohta syttyvän
tehtaissa. Hän tahtoi nähdä rouvansa turvattuna pääkaupungissa
ja oli todenmukaisesti itse niin hankkinut, että isä oli tullut
häntä noutamaan. Windeg oli oikein aprikoinnut: tekosyy oli niin
todenmukainen, ettei kellekään johtunut mieleen sitä epäillä. Nuoren
parikunnan kankeasta, kummallisesta keskinäisestä välistä oli kyllä
ensimmältä paljon puhuttu tehtaissa ja koettu selittää syitä siihen;
nyt olivat nämä puheet vähitellen lakanneet. Tiettiinhän, ettei tämä
naiminen ollut taipumuksesta tapahtunut, mutta kun ei koskaan mitään
kuultu tuimista torista ja rettelöistä, mitkä tuskin olisivat jääneet
palvelusväeltä huomaamatta, kun Berkow aina oli sula kohteliaisuus
puolisoaan kohtaan ja puoliso pelkkä maltillisuus käytöksessään
Berkowia vastaan, niin tottapa he olivat tottuneet toisiinsa
ja olivat nyt tyytyväiset -- mikä mukavuus olikin semmoisten,
vieraslaskujen perästä tehtyin avioliittojen tavallinen seuraus.
Heidän eriskummallista keskinäistä elämänlaatua luultiin vaan
suuren maailman tavaksi; tottapa pääkaupungin ylhäisissä seuroissa
enimmiten elettiin näin erilaisella ja kohteliaalla kannalla, ja että
paroonitar Windeg ja pohatta Berkowin poika tekivät samaten, eihän se
enään pitäisi ketään kummastuttaa.
Ei kukaan aavistanut, että tämä matkalle lähtö, jonka edellä ei
ollut käynyt minkäänlaista kiistaa, tarkoitti avio-eroa, eikä sekään
kummastuttanut, että herrasväki oli viettänyt iltansa erillään
toisistaan. Molemmat vieraat herrat söivät yksinään ruokasalissa;
nuori rouva oli, kun ei voinut hyvästi, tuotattanut ruan kammioonsa,
mutta kamarineitsyen kummastukseksi ei koskenutkaan siihen, ja
herra Berkow ei syönyt ollenkaan, vaan pakeni "toimintojen vuoksi"
työhuoneesensa, sittekuin oli antanut palvelijoille käskyn, ettei
kukaan, oli se minkä syyn nimellä hyvänsä, saisi häntä häiritä.
Ulkona oli pilkkopimeä ja huoneessa loi kirjoituspöydällä palava
lamppu valonsa miehelle, joka enemmän kuin tunnin ajan rauhatonna
käveli kävelemistään ja joka nyt viimein suljettuin ovien takana loi
haluttomuuden kauan kannetun valemuodon päähänsä ja antoi sisällään
riehuvan myrskyn purkautua ilmiin. Hän ei ollutkaan enään tuo
veltostunut, uneilevaan hentouteen vajonnut nuori perillinen, mutta
eipä liioin tuo nuori isäntäkään, joka yhtäkkiä nousneella tarmolla
ja maltillisuudella tiesi vaikuttaa kunnioitusta alammaisissaan
ja vuodattaa rohkeutta virkamiehiinsä. Noissa kasvoissa vallitsi
raivoisa into, jonka voimaa hän itse ei ollut aavistanut, ennenkuin
sinä hetkenä, jona hän iäksi päiväksi oli menettävä sen esineen. Se
hetki oli nyt tullut, ja nyt se vaati vaatimustansa. Tuolla kalpealla
otsalla, noilla vapisevilla huulilla ja noissa tulisissa silmissä oli
selvästi kirjoitettuna, mitä oli maksanut tämän päivän keskustelu,
josta parooni Windeg oli sanonut, ettei hän ollut uskonut asian niin
helposti suoriavan.
Siis oli se tullut, se niin kauan peljätty eron hetki, ja hyvä oli
että se tuli sillä neuvoin, että vieras mies ryhtyi asiaan, kun oma
kykenevyys näytti hapertuvan voimattomaksi. Kuinka usein viimeisinä
neljänätoista päivänä eikö Artturi ollut aikonut käyttää samaa
tekosyytä, minkä parooni nyt hänelle ehdoitti, siten lyhentääksensä
tämän yhdessä-olon tuskallisuutta; sillä tätä mittamääräistä
ulkonaista kylmyyttä ei ollut enään mahdollinen kestää; hehku hänen
sydämessään rankaisi joka hetki tätä valheellisuutta; se kävi
miltei yli inhimillisten voimain -- ja kuitenkaan ei ollut mitään
tullut tehdyksi. Kieltämätön totuus kyllä on, että parasta on kun
välttämättömät asiat tapahtuvat pian, mutta eipä jokaisella, jolla
on rohkeutta vakavalla kädellä laskea veitsen myrkytetylle haavalle
ruumiissaan, ole samaa rohkeutta, kun kalvaava poltto on sydämestä
kiskottava; polttoon liittyy ainakin välttämättömästi kadottamisen
pelko. Olivathan nämä molemmat aikoja sitten erinneet toisistaan;
mutta olihan Artturi toki vielä näkevä tuon ihanan, vaaleatukkaisen
pään jalone, nyt toki valkoisine kasvoineen ja eloisine, tummine
silmineen, olihan Artturi toki vielä tuon äänen kuuleva; ja tulihan
siihen vielä salaman nopeudella välähtäviä onnenkin hetkiä, jotka
vastasivat kokonaisia, mielikarvaudella täytettyjä päiviä ja
viikkoja; esimerkiksi pari päivää sitä ennen metsässä, kun Eugenia
niin silminnähtävällä hätäisyydellä tunki hevosensa hänen hevosensa
rinnalle, kun hän vapisi Artturin sylissä, tämän auttaissa häntä
hevosen selästä -- olkoonpa vaan että se oli hentevyyttä, mutta
Artturi ei ollut voinut vapaa-ehtoisesti luopua Eugeniasta ennen kuin
nyt, koska häntä siihen vaadittiin.
Ovi aukesi hiljaa ja palvelija seisoi kynnyksellä.
-- Mitä se on? tiuskaisi Artturi. Enkö ole sanonut --
-- Antakaa anteeksi herra Berkow! rukoili säikähtynyt mies. Tiesin
kyllä, ettei saisi häiritä teitä -- mutta kun -- kun armollinen rouva
itse --
-- Kuka?
-- Armollinen rouva itse on täällä ja haluaa -- Palvelija ei saanut
aikaa lopettaa sanojaan ja hämmästyikin sitä kiivautta, millä
hänen herransa riuhtaisi oven auki ja suhkaisi etuhuoneesen, missä
todellakin näki puolisonsa, joka näytti häntä siellä odottavan.
Seuraavana hetkenä oli hän sen äärellä.
-- Palveliatako kysymällä? Sepä tarpeetonta koreilemista!
-- Kuten kuulin, sinä et tahtonut nähdä ketään, ja palvelija sanoi,
että kielto koski kaikkia ilman eroitusta.
Artturi kääntyi nuhtelevin silmin palvelijan puoleen, joka
puollustaen tekoansa sanoi:
-- En tosiaankaan tiennyt miten minun piti tehdä. Tämähän on ensi
kerta kun armollinen rouva täällä käypi.
Oikeastaan näissä sanoissa vaan oli hätäinen anteeksi pyyntö, mutta
Eugenia käännähti kumminkin äkisti, ja nuhteet, jotka jo pyörivät
hänen puolisonsa huulilla, jäivät antamatta. Mies oikeittain
sanoi totta; näin erinäiseen tapaukseen, kuin armollisen rouvan
käynti herran huonekerrassa oli, tämän käskyt eivät sopineet;
ja ensikerranhan Eugenia nyt astuikin tähän huonekertaan. Tähän
asti oli häntä nähty ainoastaan isossa salongissa, ruokasalissa
ja seurahuoneissa; ei siis kumma jos hänen täällä käyntinsä nyt
hämmästytti palvelusväkeä.
Artturi viittasi palvelijan menemään ja astui vaimonsa parissa
työhuoneesen. Eugenia näytti viivyskelevän kynnyksellä.
-- Halusin puhutella sinua! sanoi hän ahtaalla äänellä.
Artturi sulki oven ja lykkäsi nojatuolin esiin viitaten Eugeniaa
istumaan. Nämä vähät hetket olivat tuottaneet takaisin nuorelle
miehelle kaiken tajunsa, josta kyllin oli saanut ponnistella näinä
viimeisinä viikkoina; vastaukset ja käytökset olivat totiset ja
mittamääräiset aivan kuin oudoimpaa naista kohtaan oudossa salongissa.
-- Etkö halua istua?
-- Kiitän! En tahdo sinua kauan viivyttää. Nuoren rouvan käytöksessä
oli jotakin arkamaista ja epävakaista, mikä merkittävään tapaan
eroitti hänen niin varmaan vakavasta asemasta. Kentiesi oudoksui
hän näitä huoneita, ja kentiesi hänen myös oli vaikea aloittaa
keskustelua. Artturi ei auttanut häntä kummassakaan kohdassa; hän
näki, kuinka Eugenia kahdesti yritti puhumaan eikä tavannutkaan
sanoja, mutta hän seisoi vaan ääneti ja kolkkona häntä vastakkain
kirjoitus pöydän ääressä ja odotti.
-- Isä on sanonut minulle, mitä on puhellut sinulle, sanoi Eugenia
vihdoin, -- ja samaten keskustelunne päätöksen.
-- Sitä olen odottanut, ja juuri sentähden -- suo se minulle
anteeksi, Eugenia -- minä ensin niin hämmästyin näkemästäni sinun
täällä. Luulin sinun jo lähtöäsi valmistelevan.
Nämä sanat olivat hyvin valitut, menettääkseen vaikutuksen siitä
mielenliikutuksesta, minkä Artturi tunsi kun näki Eugenian, ja ne
näyttivät vastaavaan tarkoituksensa. Kului muutama hetki ennenkun
nuori rouva vastasi:
-- Olet jo tänä iltapäivänä maininnut lähdöstäni palvelusväelle?
-- Olen! Luulin siten täyttäväni tahtosi ja katsoin paraaksi, että
käsky valmistuksiin lähti minulta. Olitko aikonut toisin tavoin
alottaa asian? Siinä tapauksessa mieleni on paha, etten tiennyt
tarkoituksiasi.
Ääni oli kalsea, ja näyttipä kuin kylmävä tuulahdus olisi koskettanut
Eugeniata; hän astahti välttämättömästi askelen taakse.
-- Minulla ei ole mitään sitä vastaan muistuttamista. Minua
hämmästytti vaan nähdä lähdölleni sovittu määrä-aika lyhennetyksi.
Sinulla oli kuitenkin asiasi pysyä siinä kiini.
-- Minullako? Se oli sinun tahtosi, sinun vaatimuksesi, jota siinä
paikassa noudatin. Niin ainakin parooni Windeg sanoi minulle.
-- Eugenia kavahti. Näytti, niinkuin sillä syvällä helpoittavalla
henkäyksellä, joka nyt kohautti hänen rintaansa, kaikki arkuus ja
epävakaisuus olisi kadonnut, niinkuin tämän vastauksen ohessa kaikki
hänen uskalluksensa olisi palannut.
-- Sitä aavistinkin! Isäni on puhunut liikoja, Artturi; hän on
puhunut minun nimessäni, missä vaan on esittänyt oman tahtonsa. Olen
tullut tänne poistamaan tätä väärinkäsitystä ja sanomaan sinulle,
etten lähde -- ainakaan en ennen, kuin olen sinun suustasi kuullut,
että sen tahdot.
Eugenia oli luonut silmänsä vakavasti, mutta ikäänkuin pelollisessa
ja henkeä salpaavassa odotuksessa Artturin kasvoihin, juurikuin
nyt tahtoisi ja olisi pakoitettu hänen silmistään lukemaan
vastauksen; mutta nämä silmät pysyivät verhoittuneina ja Eugenian
sanat oikeastaan eivät mitään vaikuttaneet. Tosin hänen kasvojaan
vävähytteli kun Eugenia selitti "väärinkäsityksen", mutta kenties se
vaan näytti Eugeniasta siltä, sillä liikunto katosi yhtä pikaa kuin
oli tullutkin, kasvot pysyivät muuttumattomina ja ääni oli kalsea
kuin ennenkin, kun Artturi hetkisen ääneti oltuaan kysyi: