tänne. Olethan kotona, niin että hän varmaan tapaa sinun?
Olli ei vastannut. Punoitus poskilla, minkä mielenliikutus viimeisinä
hetkisinä oli niille ajanut, oli taas yhtäkkiä jättänyt sijansa
samalle harvinaiselle kalpeudelle, mikä jo hänen tupaan astuissaan
peitti hänen kasvonsa; hän vaan nyökäytti myöntymyksensä ja kääntyi
akkunan puoleen.
Nuori vuorityömies kumarsi purnumestarille ja meni. Martta nousi ylös
ja meni ulos hänen jälkeensä. Tyttö ei ollut koko keskustelun aikana
virkkanut sanaakaan, hän oli vaan alinomaa katsellut miehiä. Hän jäi
ulos kotvan ajaksi, mutta se ei herättänyt mitään huomiota tupaan
jääneissä. He kyllä tiesivät tulevalla morsiusparilla olevan paljon
toisilleen kuiskuttamista, eivätkä he oikeastaan näyttäneetkään
suuresti sitä ajattelevan.
Isä ja poika olivat yksinään; mutta äänettömyys, joka nyt vallitsi,
oli kenties tukalampi, kuin se Ollin sisään astuttua oli ollut.
Hän seisoi akkunan vieressä, otsa ruutua vasten painettuna, ja
katsoa tuijotti ulos, mitään näkemättä. Purnumestari ei liikkunut
paikaltaan; hän istui yhä vielä pöydän ääressä, pää käden nojassa;
mutta vanhuksen kasvot olivat viime viikoilla merkillisesti
muuttuneet. Ne olivat täynnä surua ja huolta; rypyt, mitkä vanhuus
oli niihin piirtänyt, olivat syvenneet, ja silmä katsahteli niin
raukeasti ja surullisesti, kuin jos hänen entinen reippautensa ja
riidanhimonsa, joka ennen oli saanut hänen pitämään niin monta
nuhdesaarnaa pojalle, olisi iäksi päiväksi rauennut. Nyt istui hän
siellä hiljaisena ja rasitettuna, eikä yrittänytkään keskustelua
jatkamaan.
Tämä äänettömyys kävi viimein mahdottomaksi Ollin kestää ja hän teki
pikaisen käännähdyksen.
-- Ja sinä et sano mitään, isä, siitä sanomasta, minkä Wilmi on
tuonut? Onko sinusta todellakin yhdentekevää, jos voitamme tahi
sorrumme.
Purnumestari kohotti verkalleen päätänsä.
-- Yhdentekevää se minulle ei ole, mutta eipä sekään ole minulle
iloista, että käytte päälle uhkauksilla ja väkivallalla. Tahdonpa
kumminkin nähdä, kuka viimein lannistuu, herrat vaiko me! Siitä sinä
tietysti et huoli, kunhan olet saanut tahtosi tapahtumaan! Sinä
olet nyt herra ja valtija koko tehtaassa. Sinun luoksesi he kaikki
tulevat; sinua he kumartavat; sinua tottelevat kaikki norjina kuin
vesi -- sitähän sinä alusta aikain pyrit jo saavuttaa, sitähän koko
hanke oikeastaan onkin tarkoittanut.
-- Isä! virkahti nuori mies.
-- Älä niin mitään! sanoi purnumestari väistäen, -- sitä et kyllä
tunnusta minulle etkä itsellesikään, mutta niin se kumminkin on. He
ovat seuranneet sinua kaikki, minäkin olen tehnyt samaten; enhän
viime lopussa saattanut varsin yksinäiseksi jäädä; katsopa nyt, minne
viet meidät! Sinä, joka kannat edesvastauksen.
-- Minäkö yksin olen pannut asian alkuun, kysyi Olli kiivaasti. --
Eikö päätös ollut yksimielinen, että asiat olivat toisenlaisiksi
saatavat, ja emmekö ole toisillemme luvanneet pitää yhtä, kunnes niin
käypi.
-- Jos ei mitään myönnettäisi, niinpä niin! Mutta nyt on kaikki
eli pian kaikki myönnettynä, sillä mitä kielletty on, se ei ole
työmiestemme vaatimia; se on semmoista, mitä sinä olet lisännyt, sinä
yksinäsi, Olli, ja sinä olet myöskin ainoa, joka sitä yhä vaadit.
Ilman sinutta he jo aikoja olisivat jälleen töihinsä ryhtyneet, ja
meillä olisi taas lepo ja rauha tehtaissa.
Nuori päällysmies keikautti ynseästi päänsä taapäin.
-- No niin, minusta se lähti, enkä tosiaankaan lue häpeäkseni,
että näen kauemmaksi, ja että enemmän ajattelen tulevaisuutta kuin
muut. Jos he tyytyvät siihen, että vanha viheliäisyys saadaan vähän
huokeemmaksi ja että hengenkitku vähän paremmin on turvattuna
purnussa -- niin minä en tyydy siihen, eivätkä uskaliaimmat meistä.
Paljoa vaadimme, se on tosi -- me tahdomme milt'ei kaikkea, ja jos
Berkow vielä olisi miljoonanmies, joksi koko mailma häntä luulee,
niin hän kumminkin varoisi antaumasta meidän valtaamme. Mutta
miljoonanmiespä hän ei enään olekaan, ja koko hänen onnensa on meidän
kättemme varassa ja siinä, josko ne tahtovat liikkua hänen hyväkseen
tahi ei. Et tiedä, isä, miltä konttoorissa ja kokous-salissa näyttää,
mutta minä sen tiedän ja sanon, että kinatkoon vastaan niin paljon
kuin tahtoo, mutta myöntyä hänen täytyy, kun kaikilta suunnilta
hyökätään häntä vastaan.
-- Ja minä sanon sinulle, hän ei tee sitä! sanoi purnumestari. Ennen
hän lakkauttaa tehtaiden käynnin! Tunnenpa tuon Artturin. Jo poikana
oli hän senmoinen, perin toisenlainen kuin sinä. Sinä menettelit
uhkauksella aina, tahdoit väkisin vallita kaikissa, oli se työ,
puutarhan häkki tahi toveri -- hän ei mielellään käynyt mihinkään
käsiksi, ja kauan viipyi ennenkuin hän sai jotakin alkaneeksi,
mutta jos hän sen kerta sai, silloin ei hän helpoittanut ennenkuin
oli voittanut. Nyt on hän näyttävä teille, mistä hän käy. Kun hän
kerta on ohjat käteensä saanut, silloin ei kukaan tempaa niitä hänen
käsistään. Hänellä on osaksi sinun jäykkä pääsi; muista sanani, kun
joskus vielä saat sen kokea!
Olli katseli synkeästi eteensä; hän ei nyt vastustanutkaan
tavallisella kiivaudellaan, mutta silminnähtävää oli, kuinka
närkästys kuohui hänessä, juuri sentähden ettei hänellä ollut mitään
vastaan sanomista. Ehkäpä oli jo jonkun kerran saanut kokea tuota
"jäykää neroa."
-- Ja käyköönpä asia miten hyvänsä, jatkoi isä -- luuletko että
kaiken perästä mitä nyt on tapahtunut vielä vastakin saat olla
päällysmiehenä, että sinua yhtähyvin vielä suvattaisiin tehtaissa?
Nuori mies nauraa virnisteli.
-- Enpä luule, en tosiaankaan, jos se on tuolla mäellä olevain
vallassa. He tietysti eivät ota minua armoihin! Mutta eipä armosta
tulekaan puhetta olemaan, me määräämme heille vaatimuksemme, ja
ensimäinen vaatimuksemme tulee olemaan että minä jään alalleni.
-- Tiedätkö sen niin varmaan?
-- Älkää häväiskö tovereitani, isä, sanoi Olli -- he eivät jätä minua
yksinäni!
Eikö sittekään, jos tuolla mäellä olevain vaatimus tulee olemaan,
että sinun pitää pois. Ja sen ehdon herra tulee tekemään, luota
siihen!
-- Ei ikänä! Sitä ei hän ikänä saa aikaan! He tietävät jokainen,
etten ole itseni hyväksi tähän hankkeesen ryhtynyt; minun ei ole
ollut niin huonosti asiat; minun ei tarvinnut nälkää nähdä, ja
minä saan leipäni missä hyvänsä. Se oli heidän viheliäisyytensä,
jonka tahdoin korjata. -- Älkää puhuko tuolla lailla, isä! Usein he
tuottavat minulle huolta kyllin, mutta jos asiasta kerta tosi tulee,
niin tungen perille eikä yksikään minua pulaan jätä. Jonne minä
johdan heitä, sinne he menevät, ja minne minä pysähdyn, sinne hekin
pysähtyvät, oli se missä hädässä ja pulassa hyvänsä!
-- Ennen -- niinpä kyllä! Ei nyt enään. Vanhus oli noussut istualta,
ja vasta nyt, hänen täyttä päivänvaloa vasten käännyttyä, oli
nähtävänä, kuinka murheelliset hänen kasvonsa olivat ja kuinka
kumarassa se vähän aikaa sitä ennen vielä vankka ruumis oli.
-- Olethan itse sanonut Laurille, että asiat ovat muuttuneet, jatkoi
hän hiljaa -- ja sinä tiedät myös päivän ja hetken milloin se
tapahtui. En tarvitse sanoa sinulle, Olli, mutta minulta -- minulta
se päivä on vienyt kaiken sen hitusen lepoa ja iloa, jota vielä
vanhoille päivilleni toivoin. Nyt se on mennyt, iäksi päiväksi.
-- Isä! huudahti nuori mies. Purnumestari teki poistavan liikahduksen.
-- Samapa on! En tiedä siitä mitään, enkä tahdokaan mitään tietää,
sillä jos saisin sen selvästi ja säntilleen kuulla, silloin olisi
loppuni tullut. Minä saan jo kyllikseni paljaasta siitä, kuin
ajattelen sitä; se on jo miltei vienyt älyni.
Ollin silmät välähtivät taas, yhtä uhkaavina kuin sitä ennen
ystävänkin sanoista.
-- Ja jos nyt sanon sinulle, isä, että köysi katkesi, että käteni ei
--
-- Parempi ettet virkkaa mitään, keskeytti hänen vanhus karvailla
mielin. -- En usko sinua kuitenkaan, ja muutkaan eivät usko sinua.
Ainahan olet ollut hurja ja väkivaltainen, ja olisit raivossasi
lyönyt kuolijaaksi paraan ystäväsikin. Koetapa vaan, astupa toveriesi
keskelle ja sano: Se oli vaan vahingon tapaus! -- ei kukaan usko
sinua!
-- Ei kukaan! toisti Olli matalalla äänellä. -- Etkä sinäkään, isä?
-- Purnumestari loi surulliset silmänsä vakaasti poikaansa.
-- Saatatko tässä minun edessäni pysyä väitöksessäsi, ettet ole
syypää, et laisinkaan syypää siihen onnettomuuteen? että sinä --
hän ei päässyt kysymyksensä loppuun, sillä Olli ei kestänyt hänen
katsantoaan; hänen vielä liekitsevät silmänsä painuivat lattiata
kohden; hänen kasvojaan riuhtoi, hän kääntyi pois -- ja äänettömyys
vallitsi tuvassa; ainoastaan vanhuksen raskas hengitys kuului.
Kätensä, kun hän sillä pyyhkäisi otsaansa, ja ääni vapisi vielä
enemmin, kun hän viimein hiljaa sanoi:
-- Kätesi ei koskenut siihen? Oli se käsi tahi ei, ja lienee se
ollut miten hyvänsä -- kaikki sanovat, että asiata ei käy tutkiminen
eikä mitään todeksi näyttäminen, Jumalan kiitos, ainakaan ei
tuomio-istuimen edessä. Saat, Olli, tehdä tunnossasi tilin siitä,
mitä siellä alhaalla tapahtui, mutta älä vaadi enään tovereitasi
väkisin! Oikein olet nähnyt; siitä päivästä asti he vaan pelkäävät
sinua; saathan nähdä kuinka kauan pelkällä pelvolla pakoittaa heitä
voit!
Hän meni. Poika yritti hyökkäämään hänen jälkeensä; mutta hän
pysähtyi yhtäkkiä, lyöden nyrkkinsä otsaansa. Ääni, joka sen ohella
tunki hänen rinnastaan, oli kuin pidätettyä ähkäämistä. --
Kymmenen minuutia lienee kulunut, kun ovi taas aukesi ja Martta astui
sisään. Eno oli poissa ja Olli istui nojatuolissa, kasvot käsien
peitossa. Tämä ei enään näkynyt Marttaa hämmästyttävän; hän vaan
silmäsi Ollin puoleen ja meni sitte pöydän äärelle ja kävi käsiksi.
Olli oli kuullessaan hänen askelensa oikaissut itsensä. Hän nousi
nyt verkalleen tuolilta ja meni Martan luokse; muuten hänen tapansa
harvoin oli huolia tytön asioista, ainakaan ei puhua hänelle niistä.
Nyt hän teki sen. Kentiesi oli tällekin jäykälle ja umpinaiselle
luonteelle se hetki tullut, jona halusi merkkiä osanottavaisuudesta,
juuri sillä hetkellä, jona kaikki väistyivät -- kaikki pakenivat
häntä.
-- Sinä ja Lauri olette siis sopineet asiasta? alotti hän. En ole
vielä puhutellut sinua siitä, Martta. Minulla on ollut niin paljon
muuta ajattelemista. Oletteko kihloissa?
-- Olemme; -- soi lyhyt, puoleksi poistava vastaus.
-- Ja milloin häät tulevat?
-- Kyllähän siihen vielä ennätetään.
Olli katseli tyttöä, joka läähättäen ja vapisevin käsin työskenteli,
katsahtamattakaan hänen puoleensa, ja salainen tunnon nuhde näkyi
liikkuvan hänessä.
-- Oikein olet tehnyt, Martta, sanoi hän hiljaa, -- aivan oikein!
Lauri on ripeä mies ja pitää sinua rakkaana, kentiesi rakkaampana
kuin -- muut olisivat voineet pitää. Ja kuitenkin annoit hänen
mennä ilman vastauksetta vielä kerran sen jälkeen kuin toisiamme
puhuttelimme. Milloin sai hän suostumuksesi?
-- Kolme viikkoa sitten tästä päivästä.
-- Kolme viikkoa sitten tästä päivästä! Vai niin! Se oli päivällä
-- onnettomuuden jälkeen purnussa! Silloin siis annoit hänelle
suostumuksesi?
-- Juuri silloin! Siihen asti en tainut sitä. Mutta juuri sinä
päivänä tiesin taitavani ruveta hänen vaimokseen.
-- Martta! -- Nuoren miehen ääni paisui ikäänkuin yhtaikaa vihasta ja
tunnon tuskasta. Hän yritti laskemaan kätensä Martan käsivarrelle;
Martta hypähti ja syrjäytyi välttämättömästi, Olli antoi kätensä
pudota ja astahti takaisin.
-- Ja sinäkin? sanoi hän sortoisella äänellä -- No niin, sepä minun
olisi pitänyt arvatakin.
-- Olli! puhkesi tyttö julmalla mielikarvaudella sanomaan, -- mitä
olet tehnyt meille, mitä olet tehnyt itsellesi! Oi, Jumala nähköön!
Olli seisoi vielä häntä vastakkain. Käsi, jonka hän nojasi pöydälle,
vapisi; mutta kasvonsa osoittivat hirmuista kovuutta ja tuimuutta.
-- Mitä olen itselleni tehnyt, siitä kyllä huolen pidän. Mitä teille
olen tehnyt, sitä vastoin? Noh, eihän kukaan tahdo edes kuullella
minua! Mutta nyt sanon teille -- tässä muuttui hänen äänensä taas
uhkaavaksi -- noita tarkoittelemisia ja kiusailemisia on jo kylliksi
-- en kestä niitä kauemmin. Uskokaa mitä tahdotte ja ketä tahdotte.
Minulle se tästä lähtien tekee saman. Minkä olen alkanut, sen saatan
perille, teidän kaikkein tahtoa vastoin, ja jos nyt luottamus onkin
loppunsa saanut -- niin kuuliaisuutta kyllä osaan itselleni hankkia!
Hän meni; Martta ei yrittänytkään häntä pidättämään ja se olisikin
ollut turhaa työtä. Olli paiskasi kiivaasti oven kiinni, niin että
koko tämä pieni rakennus tärisi; kohta sen jälkeen oli hän sieltä
poissa.
* * * * *
Sinne ylemmä Berkowin huvilaan oli vierasten tulo kyllä tuottanut
vähän enemmän eloisuutta, mutta ei sen enempää yhteyttä molempain
puolisoiden niin jyrkästi eroitetuissa huoneellisissa suhteissa.
Vaikka tämä vieraissa käynti oli määrätty ainoastaan muutamia päiviä
kestäväksi, keksi Artturi kyllin aiheita ja estelyksiä ollakseen
niin paljon kuin suinkin heistä erillään, josta huomaavaisuudesta
niin hänen appensa kuin nuori lankonsakin olivat hänelle erittäin
kiitolliset. Parooni palasi nyt vasta pääkaupunkiin noista Rabenauen
kartanoista, jotka nyt olivat hänen omansa. Hänen oli, sitä ennen
tyttärensä luona käydessään, täytynyt erota hänestä jo seuraavana
aamuna, huolimatta siitä peljättävästä kapinasta, joka juuri hänen
siellä ollessaan oli syttynyt, sillä velvollisuus kutsui häntä,
likimmäisenä sukulaisena, orpanan kuolinvuoteelle; mutta tämän
velvollisuuden täytettyäkin oli jälelle jääneen omaisuuden ja tilain
suhteen vielä ollut niin paljon järjestämistä, mikä oli vaatinut
uuden isännän siellä viipymään. Nyt vasta oli hän vanhine poikanensa,
jonka oli kutsunut luoksensa, paluumatkalla; tietysti ajettiin
tälläkin kertaa se lyhyt matka Berkowin tilain kautta, ajettiinpa
sitä mieluummin, kuin nuori Klaus parooni ei vielä ollut nähnyt
sisartaan häiden jälkeen.
Päivällä tulon jälkeen, oltaissa Eugenian salissa, jossa tilassa
Artturi kuten tavallisesti ei ollut saapuvilla, näytti kumminkin
niinkuin olisi kysymys jostakin enemmästä kuin vaan terveisillä
käynnistä ja jälleen näkemisestä. Nuori rouva istui sohvalla,
kuullellen isäänsä, joka seisoi hänen edessään ja juuri nyt näytti
lopettaneen pitemmän puheen. Klaus istui nojatuolissa, katsellen
kiinteällä odotuksella sisartansa.
Eugenia oli laskenut otsan kättänsä vasten, niin että käsi peitti
kasvot; hän ei muuttanut asentoaan eikä katsonut ylös, hiljaa
vastatessaan.
-- En tarvitse, isä, noita vihjauksia ja tähtäilemisiä, arvatakseni,
mitä tarkoitat -- sinä puhut avio-erosta!
-- Niin, lapseni, sanoi parooni vakaisesti, -- avioerosta, oli se
millä peittosyyn nimellä ja mihin hintaan hyvänsä. Mikä väkisin
otetaan, se tavallisesti ainoastaan pakolla säilytetään; se olisi
ollut Berkowien ajateltavana. Nyt, kun taas kykenen työni ja tekoni
ohjaamaan, kun en kauemmin tarvitse olla hänen velallisenaan, nyt
tahdon koettaa kaikkea, irroittaakseni sinun niistä kahleista, jotka
ainoastaan minun tähteni otit kantaaksesi ja jotka, kieltänet sen
tahi et, tekevät sinun äärettömän onnettomaksi.
Eugenia ei vastannut; isä otti hänen kätensä ja istui hänen viereensä.
-- Tämä ajatus lienee sinulle outo ja hämmästyttävä? Minussa nousi
se hetikohta, kun sain sen paljoa sisältävän sanoman, joka niin
äkki-arvaamatta teki muutoksen varoissani. Silloin tätä ajatusta
ei kumminkaan käynyt toteuttaminen. Mitä keinoja eikö tuo Berkow
käyttänyt, saadaksensa tämän yhdistyksen välillänne aikaan!
Mahdotonta oli ajatellakaan, että hän olisi suostunut aviopurkuun,
joka kokonaan olisi sulkenut hänen pois niistä seuroista, joihin
hän meidän kauttamme väkisin tahtoi päästä, ja miestä, joka
tunnottomuudessaan voi tehdä vaikka mitä, ei käynyt riitaan
haastaminen. Kuolemansa on kerrassa muuttanut kaikkityyni, ja nyt on
vaan pojan vastustus voitettava. Alusta asti hän on pysynyt joksikin
toimettomana koko tässä asiassa ja vaan ollut isänsä aseena; toivon
siis hänen antavan perään, kun me puoleltamme pontevasti ryhdymme
asiaan.
-- Hän on antava suostumuksensa, vahvisti nuori rouva; nuo sanat tuli
miltei äänen kuulematta. -- Ole huoleti siitä!
-- Senpä parempi! arveli Windeg. -- Sen pikemmin pääsemme
tarkoituksemme perille!
Näytti siltä kuin tahtoisi hän liiankin pikaan päästä tarkoituksensa
perille, ja niinpä se olikin. Velkautuneella parooni-paralla, joka
näki häviön edessään, ei ollut muuta neuvoksi, kuin ottaa Eugenian
uhri hyväkseen, pelastaakseen siten itselleen ja pojilleen nimen
ja aseman; niin työlästä kuin tämä olikin, oli hän mukautunut
välttämättömyyteen, ja välttämättömyys oli opettanut hänen sitä
kärsimäänkin. Rabenauen perillinen, joka oli jälleen päässyt
itsevaraiseksi ja itsensä tajuavaksi, joka nyt helposti voi maksaa
jälleen saadun rahasumman, katsoi tätä pakkoa polttavaksi häpeäksi
ja tyttärensä avioliittoa julmaksi vääryydeksi, jonka hän itse oli
tehnyt hänelle ja jonka hän millä hinnalla hyvänsä tahtoi palkita.
Koko olonsa aikana uusilla tiloillaan oli hän alituisesti näitä
ajatellut, ja keksintö oli nyt valmiina toimeen pantavaksi.
-- Tottapa sinun niinkuin meidänkin tahtomme on -- jatkoi hän --
että nämä kiusalliset asiat niin pikaisesti kuin mahdollista käsille
otetaan ja loppuun saatetaan. Tahtoisin ehdotella sinulle, että nyt
jonkun peittosyyn nimellä tulisit seurassanne kaupunkiin ja sieltä
ryhtyisit tarpeellisiin puuhiin ja toimiin. Sitten et muuta tarvitse
kuin kieltäyt palaamasta puolisosi luokse ja vaadit eroa. Me pidämme
huolen siitä, ettei hän väkivallalla koeta saada aikomuksiaan
menestymään.
No niin, Jumal' auta, sen teemme, Eugenia! virkahti Klaus
kiihkoisesti. Jos hän nyt ei tahtoisi purkaa tätä häpeällistä
kauppaa, niin veljiesi miekat kyllä pakoittavat hänen siihen. Nyt ei
hän enään voikaan uhata meitä häpeällä ja julkisella pilkkaamisella,
niinkuin isänsä teki. Se on ollut ainoa, josta joku Windeg joskus
lienee vapissut, ainoa, millä väkisin tytär on otettu heidän
heimostansa!
Nuori rouva liikahti tuskaisesti veljeänsä kohden. -- Heitä nuo
uhkauksesi, Klaus, ja sinä isä, herkeä huolehtimasta. Huolet ovat
tässä tarpeettomat. Minkä luulette ainoastaan taistelulla ja pakolla
voitettavaksi, se on minun ja Artturin välillä jo ammoin aikoja
sovittu asia.
Windeg kavahti seisaalle, ja Klaus astui hämmästyen askelen likemmä.
Eugenia teki nähtävää väkivaltaa itselleen saadakseen ääntään
lujemmaksi, mutta eipä se tahtonut onnistua, ääni vapisi tuntuvasti
hänen jatkaessaan:
-- Jo ennen Berkowin kuolemaa olimme siitä sopineet, mutta tahdoimme
välttää kaikkea hälinää, minkä liian aikainen ja liian äkillinen
ero olisi nostanut, ja sitousimme siis vielä ulkonaisesti elämään
yhdessä. --
-- Joko ennen Berkowin kuoltua? keskeytti veli häntä äkisti, se
tapahtui siis kohta häidenne jälkeen!
-- Siispä olet itse ottanut asian puheeksi? kysyi isä yhtä äkisti.
Siis olet itse sitä vaatinut?
Ei kumpikaan miehistä näkynyt ymmärtävän sitä, mikä kumminkin niin
selvästi kuvautui nuoren rouvan kasvoihin; tämä silminnähtävästi
käytti kaikki voimansa ja malttinsa vastaukseen, ja äänensä olikin
aivan vakainen, kun vastasi:
-- En ole milloinkaan koskenut tähän asiaan! Se oli Artturi, joka
vapaa-ehtoisesti tarjosi minulle eron.
Parooni ja hänen poikansa katselivat toisiaan, niinkuin tämä selitys
kävisi yli heidän käsitysvoimansa.
-- Tuotapa en tosiaankaan olisi odottanut! sanoi parooni hämillään.
-- Hänkö itse? Sitä en olisi uskonut.
-- Saman se tekee! sanoi Klaus hellästi, kun hän antaa sinun
meille takaisin, Eugenia! Ei kukaan meistä ole vielä voinut iloita
perintötiloistamme kun olemme tienneet sinun onnettomaksi meidän
toimestamme. Vasta sinun palattua luoksemme taidamme, isä ja me,
iloita tästä uudesta onnesta; sinua olemme aina kaivanneet!
Hän pani kätensä sisarensa vyötärille ja tämä kätki kasvonsa
hetkisen ajaksi hänen olkaansa vasten, mutta nämä kasvot olivat yhtä
kalmankalpeat ja kalmankylmät kuin mimmoisina veli jo kerran ennen
oli nähnyt ne alttarin edessä, ja nyt hän kumminkin oli palaava isän
kotiin, josta silloin oli erinnyt.
Parooni katseli vähän hämmästyneenä tytärtään, joka nyt oikaisi
itsensä, pyyhkäisten nenäliinasella otsaansa.
-- Anna anteeksi, isä, jos tänäpänä näytän eriskummalliselta. En voi
oikein hyvästi, ainakaan en tarpeeksi hyvästi taitaakseni puhua tästä
asiasta. Salli että menen huoneeseni, minä --
-- Paljon olet kärsinyt tänä viime aikana, keskeytti hänen isä
hellästi; sen näen, lapseni, jos et tahtoisikaan sitä tunnustaa. Mene
sinä ja jätä kaikki minun huolekseni! Minä olen säästävä sinua niin
paljon kuin mahdollista.
-- Kummallista tämä kumminkin on, isä! sanoi nuori parooni, sittekuin
ovi sisaren mentyä oli kiinni lykätty. Ymmärrätkö tuota Berkowia?
Minä en häntä ymmärrä!
Windeg kävi, otsa kurtuilla, kerran lattian poikki. Hänessä yhtyi
hämmästykseen tuosta ilmoituksesta jotakin loukkaavaistakin.
Tämä kopea ylimys näki hyvinkin helposti selitettäväksi asiaksi,
että onnen kohottama mies, joka vallitsi miljoonia, ei ollut
kammonut uhrauksia eikä juonia päästäkseen hänen perheensä
sukulaisuuteen, vaikka hän itse kosti tämän pakon ainoastaan vihalla
ja ylenkatseella; mutta ei ollut hän koskaan voinut porvariselle
vävylleen anteeksi antaa, että tämä semmoisella halveksimisella
oli vastaanottanut paroonittaren Windeg aviokseen, ikäänkuin tämä
avioliitto olisi ollut aivan tavallisia, eikä myöskään voinut hän
anteeksi antaa, että Artturi sittemmin oli näyttänyt itsensä tämän
kunnian suhteen, yhtä tunnottomaksi kuin isä oli ollut sen suhteen
herkkätuntoinen. Ja nyt hän, tuo Artturi Berkow, peräytyi tästä
avioliitosta, ennenkuin häntä siihen oli pyydettykään! Sepä oli
liikaa parooni Windegin ylpeydelle, hänen, joka kyllä oli valmis
taistelemaan takasin saamista, mutta ei ensinkään voinut kärsiä,
että sai tyttönsä takaisin hänen puolisonsa halveksimisesta tahi
jalomielisyydestä.
-- Minä puhuttelen Berkowia, sanoi hän viimein, ja jos hän tosiaankin
taipuu, jota vastoin Eugenian vakuutusta epäilen, niin asia
viipymättä pannaan toimeen.
-- Viipymättäkö? kysyi Klaus. He ovat tuskin kolmea kuukautta olleet
naimisissa, ja minun mielestäni he tekevät oikein siinä, että
välttävät varsin aikaista eroa.
-- Se on tietty! ja minä kohdaltani ehdottomasti yhtyisin samaan
mieleen, jollei minulla olisi täydellisiä syitä jouduttamaan asiata.
Täällä tehtaissa kaikki kohdat eivät ole niinkuin pitäisi olla;
olenpa luotettavalta suunnalta saanut vihjan siitä, että alkanut
levottomuus työmiehissä voi antaa kuolemankolauksen Berkowin
varallisuudelle, jota tähän asti on luultu äärettömäksi. Jos hän
todellakin joutuu häviöön, niin vaimonsa ei voi samassa erota
hänestä, se ei käy laatuun maailman silmissä; vaikka meillä olisikin
todellisempia ja syvällisempiä eron syitä, niin se yhtähyvin
katsottaisiin syyksi, ja niin ei saa olla! Parempi että otamme
päällemme näin aikaisen eron silmiin pistäväisyyden, kuin että
sidomme kätemme, jos peljätty mullistus tapahtuu. Yritys semmoinen
kuin työmiesten ei lakkaa muutamain viikkoin kuluessa, sitä kestää
ainakin vuoden ajan, ja puolessa sitä aikaa ero on valmiina, jollei
hän tee esteitä. Eugenian täytyy palata luoksemme, täytyy olla vapaa,
ennenkuin pääkaupungissa aavistetaankaan, miten asiat täällä ovat.
-- Odotinpa sisareni käyvän tuumaamme osalliseksi vilkkaammasti ja
iloisemmasti kuin kävikään, sanoi Klaus miettiväisesti. No niinpä
niin, jos he jo tätä ennen ovat päättäneet asian, niin ajatus ei
ollut hänelle mikään outo, mutta kumminkin hän on niin kylmä ja
umpimielinen, niinkuin kaikki nämä asiat olisivat etäisiä, niinkuin
hänen omasta vapaudestaan ei olisikaan puhetta.