-- Minun täytyy mennä! sanoi hän äkisti. -- Minä lähetän Wilmin

tänne. Olethan kotona, niin että hän varmaan tapaa sinun?

Olli ei vastannut. Punoitus poskilla, minkä mielenliikutus viimeisinä

hetkisinä oli niille ajanut, oli taas yhtäkkiä jättänyt sijansa

samalle harvinaiselle kalpeudelle, mikä jo hänen tupaan astuissaan

peitti hänen kasvonsa; hän vaan nyökäytti myöntymyksensä ja kääntyi

akkunan puoleen.

Nuori vuorityömies kumarsi purnumestarille ja meni. Martta nousi ylös

ja meni ulos hänen jälkeensä. Tyttö ei ollut koko keskustelun aikana

virkkanut sanaakaan, hän oli vaan alinomaa katsellut miehiä. Hän jäi

ulos kotvan ajaksi, mutta se ei herättänyt mitään huomiota tupaan

jääneissä. He kyllä tiesivät tulevalla morsiusparilla olevan paljon

toisilleen kuiskuttamista, eivätkä he oikeastaan näyttäneetkään

suuresti sitä ajattelevan.

Isä ja poika olivat yksinään; mutta äänettömyys, joka nyt vallitsi,

oli kenties tukalampi, kuin se Ollin sisään astuttua oli ollut.

Hän seisoi akkunan vieressä, otsa ruutua vasten painettuna, ja

katsoa tuijotti ulos, mitään näkemättä. Purnumestari ei liikkunut

paikaltaan; hän istui yhä vielä pöydän ääressä, pää käden nojassa;

mutta vanhuksen kasvot olivat viime viikoilla merkillisesti

muuttuneet. Ne olivat täynnä surua ja huolta; rypyt, mitkä vanhuus

oli niihin piirtänyt, olivat syvenneet, ja silmä katsahteli niin

raukeasti ja surullisesti, kuin jos hänen entinen reippautensa ja

riidanhimonsa, joka ennen oli saanut hänen pitämään niin monta

nuhdesaarnaa pojalle, olisi iäksi päiväksi rauennut. Nyt istui hän

siellä hiljaisena ja rasitettuna, eikä yrittänytkään keskustelua

jatkamaan.

Tämä äänettömyys kävi viimein mahdottomaksi Ollin kestää ja hän teki

pikaisen käännähdyksen.

-- Ja sinä et sano mitään, isä, siitä sanomasta, minkä Wilmi on

tuonut? Onko sinusta todellakin yhdentekevää, jos voitamme tahi

sorrumme.

Purnumestari kohotti verkalleen päätänsä.

-- Yhdentekevää se minulle ei ole, mutta eipä sekään ole minulle

iloista, että käytte päälle uhkauksilla ja väkivallalla. Tahdonpa

kumminkin nähdä, kuka viimein lannistuu, herrat vaiko me! Siitä sinä

tietysti et huoli, kunhan olet saanut tahtosi tapahtumaan! Sinä

olet nyt herra ja valtija koko tehtaassa. Sinun luoksesi he kaikki

tulevat; sinua he kumartavat; sinua tottelevat kaikki norjina kuin

vesi -- sitähän sinä alusta aikain pyrit jo saavuttaa, sitähän koko

hanke oikeastaan onkin tarkoittanut.

-- Isä! virkahti nuori mies.

-- Älä niin mitään! sanoi purnumestari väistäen, -- sitä et kyllä

tunnusta minulle etkä itsellesikään, mutta niin se kumminkin on. He

ovat seuranneet sinua kaikki, minäkin olen tehnyt samaten; enhän

viime lopussa saattanut varsin yksinäiseksi jäädä; katsopa nyt, minne

viet meidät! Sinä, joka kannat edesvastauksen.

-- Minäkö yksin olen pannut asian alkuun, kysyi Olli kiivaasti. --

Eikö päätös ollut yksimielinen, että asiat olivat toisenlaisiksi

saatavat, ja emmekö ole toisillemme luvanneet pitää yhtä, kunnes niin

käypi.

-- Jos ei mitään myönnettäisi, niinpä niin! Mutta nyt on kaikki

eli pian kaikki myönnettynä, sillä mitä kielletty on, se ei ole

työmiestemme vaatimia; se on semmoista, mitä sinä olet lisännyt, sinä

yksinäsi, Olli, ja sinä olet myöskin ainoa, joka sitä yhä vaadit.

Ilman sinutta he jo aikoja olisivat jälleen töihinsä ryhtyneet, ja

meillä olisi taas lepo ja rauha tehtaissa.

Nuori päällysmies keikautti ynseästi päänsä taapäin.

-- No niin, minusta se lähti, enkä tosiaankaan lue häpeäkseni,

että näen kauemmaksi, ja että enemmän ajattelen tulevaisuutta kuin

muut. Jos he tyytyvät siihen, että vanha viheliäisyys saadaan vähän

huokeemmaksi ja että hengenkitku vähän paremmin on turvattuna

purnussa -- niin minä en tyydy siihen, eivätkä uskaliaimmat meistä.

Paljoa vaadimme, se on tosi -- me tahdomme milt'ei kaikkea, ja jos

Berkow vielä olisi miljoonanmies, joksi koko mailma häntä luulee,

niin hän kumminkin varoisi antaumasta meidän valtaamme. Mutta

miljoonanmiespä hän ei enään olekaan, ja koko hänen onnensa on meidän

kättemme varassa ja siinä, josko ne tahtovat liikkua hänen hyväkseen

tahi ei. Et tiedä, isä, miltä konttoorissa ja kokous-salissa näyttää,

mutta minä sen tiedän ja sanon, että kinatkoon vastaan niin paljon

kuin tahtoo, mutta myöntyä hänen täytyy, kun kaikilta suunnilta

hyökätään häntä vastaan.

-- Ja minä sanon sinulle, hän ei tee sitä! sanoi purnumestari. Ennen

hän lakkauttaa tehtaiden käynnin! Tunnenpa tuon Artturin. Jo poikana

oli hän senmoinen, perin toisenlainen kuin sinä. Sinä menettelit

uhkauksella aina, tahdoit väkisin vallita kaikissa, oli se työ,

puutarhan häkki tahi toveri -- hän ei mielellään käynyt mihinkään

käsiksi, ja kauan viipyi ennenkuin hän sai jotakin alkaneeksi,

mutta jos hän sen kerta sai, silloin ei hän helpoittanut ennenkuin

oli voittanut. Nyt on hän näyttävä teille, mistä hän käy. Kun hän

kerta on ohjat käteensä saanut, silloin ei kukaan tempaa niitä hänen

käsistään. Hänellä on osaksi sinun jäykkä pääsi; muista sanani, kun

joskus vielä saat sen kokea!

Olli katseli synkeästi eteensä; hän ei nyt vastustanutkaan

tavallisella kiivaudellaan, mutta silminnähtävää oli, kuinka

närkästys kuohui hänessä, juuri sentähden ettei hänellä ollut mitään

vastaan sanomista. Ehkäpä oli jo jonkun kerran saanut kokea tuota

"jäykää neroa."

-- Ja käyköönpä asia miten hyvänsä, jatkoi isä -- luuletko että

kaiken perästä mitä nyt on tapahtunut vielä vastakin saat olla

päällysmiehenä, että sinua yhtähyvin vielä suvattaisiin tehtaissa?

Nuori mies nauraa virnisteli.

-- Enpä luule, en tosiaankaan, jos se on tuolla mäellä olevain

vallassa. He tietysti eivät ota minua armoihin! Mutta eipä armosta

tulekaan puhetta olemaan, me määräämme heille vaatimuksemme, ja

ensimäinen vaatimuksemme tulee olemaan että minä jään alalleni.

-- Tiedätkö sen niin varmaan?

-- Älkää häväiskö tovereitani, isä, sanoi Olli -- he eivät jätä minua

yksinäni!

Eikö sittekään, jos tuolla mäellä olevain vaatimus tulee olemaan,

että sinun pitää pois. Ja sen ehdon herra tulee tekemään, luota

siihen!

-- Ei ikänä! Sitä ei hän ikänä saa aikaan! He tietävät jokainen,

etten ole itseni hyväksi tähän hankkeesen ryhtynyt; minun ei ole

ollut niin huonosti asiat; minun ei tarvinnut nälkää nähdä, ja

minä saan leipäni missä hyvänsä. Se oli heidän viheliäisyytensä,

jonka tahdoin korjata. -- Älkää puhuko tuolla lailla, isä! Usein he

tuottavat minulle huolta kyllin, mutta jos asiasta kerta tosi tulee,

niin tungen perille eikä yksikään minua pulaan jätä. Jonne minä

johdan heitä, sinne he menevät, ja minne minä pysähdyn, sinne hekin

pysähtyvät, oli se missä hädässä ja pulassa hyvänsä!

-- Ennen -- niinpä kyllä! Ei nyt enään. Vanhus oli noussut istualta,

ja vasta nyt, hänen täyttä päivänvaloa vasten käännyttyä, oli

nähtävänä, kuinka murheelliset hänen kasvonsa olivat ja kuinka

kumarassa se vähän aikaa sitä ennen vielä vankka ruumis oli.

-- Olethan itse sanonut Laurille, että asiat ovat muuttuneet, jatkoi

hän hiljaa -- ja sinä tiedät myös päivän ja hetken milloin se

tapahtui. En tarvitse sanoa sinulle, Olli, mutta minulta -- minulta

se päivä on vienyt kaiken sen hitusen lepoa ja iloa, jota vielä

vanhoille päivilleni toivoin. Nyt se on mennyt, iäksi päiväksi.

-- Isä! huudahti nuori mies. Purnumestari teki poistavan liikahduksen.

-- Samapa on! En tiedä siitä mitään, enkä tahdokaan mitään tietää,

sillä jos saisin sen selvästi ja säntilleen kuulla, silloin olisi

loppuni tullut. Minä saan jo kyllikseni paljaasta siitä, kuin

ajattelen sitä; se on jo miltei vienyt älyni.

Ollin silmät välähtivät taas, yhtä uhkaavina kuin sitä ennen

ystävänkin sanoista.

-- Ja jos nyt sanon sinulle, isä, että köysi katkesi, että käteni ei

--

-- Parempi ettet virkkaa mitään, keskeytti hänen vanhus karvailla

mielin. -- En usko sinua kuitenkaan, ja muutkaan eivät usko sinua.

Ainahan olet ollut hurja ja väkivaltainen, ja olisit raivossasi

lyönyt kuolijaaksi paraan ystäväsikin. Koetapa vaan, astupa toveriesi

keskelle ja sano: Se oli vaan vahingon tapaus! -- ei kukaan usko

sinua!

-- Ei kukaan! toisti Olli matalalla äänellä. -- Etkä sinäkään, isä?

-- Purnumestari loi surulliset silmänsä vakaasti poikaansa.

-- Saatatko tässä minun edessäni pysyä väitöksessäsi, ettet ole

syypää, et laisinkaan syypää siihen onnettomuuteen? että sinä --

hän ei päässyt kysymyksensä loppuun, sillä Olli ei kestänyt hänen

katsantoaan; hänen vielä liekitsevät silmänsä painuivat lattiata

kohden; hänen kasvojaan riuhtoi, hän kääntyi pois -- ja äänettömyys

vallitsi tuvassa; ainoastaan vanhuksen raskas hengitys kuului.

Kätensä, kun hän sillä pyyhkäisi otsaansa, ja ääni vapisi vielä

enemmin, kun hän viimein hiljaa sanoi:

-- Kätesi ei koskenut siihen? Oli se käsi tahi ei, ja lienee se

ollut miten hyvänsä -- kaikki sanovat, että asiata ei käy tutkiminen

eikä mitään todeksi näyttäminen, Jumalan kiitos, ainakaan ei

tuomio-istuimen edessä. Saat, Olli, tehdä tunnossasi tilin siitä,

mitä siellä alhaalla tapahtui, mutta älä vaadi enään tovereitasi

väkisin! Oikein olet nähnyt; siitä päivästä asti he vaan pelkäävät

sinua; saathan nähdä kuinka kauan pelkällä pelvolla pakoittaa heitä

voit!

Hän meni. Poika yritti hyökkäämään hänen jälkeensä; mutta hän

pysähtyi yhtäkkiä, lyöden nyrkkinsä otsaansa. Ääni, joka sen ohella

tunki hänen rinnastaan, oli kuin pidätettyä ähkäämistä. --

Kymmenen minuutia lienee kulunut, kun ovi taas aukesi ja Martta astui

sisään. Eno oli poissa ja Olli istui nojatuolissa, kasvot käsien

peitossa. Tämä ei enään näkynyt Marttaa hämmästyttävän; hän vaan

silmäsi Ollin puoleen ja meni sitte pöydän äärelle ja kävi käsiksi.

Olli oli kuullessaan hänen askelensa oikaissut itsensä. Hän nousi

nyt verkalleen tuolilta ja meni Martan luokse; muuten hänen tapansa

harvoin oli huolia tytön asioista, ainakaan ei puhua hänelle niistä.

Nyt hän teki sen. Kentiesi oli tällekin jäykälle ja umpinaiselle

luonteelle se hetki tullut, jona halusi merkkiä osanottavaisuudesta,

juuri sillä hetkellä, jona kaikki väistyivät -- kaikki pakenivat

häntä.

-- Sinä ja Lauri olette siis sopineet asiasta? alotti hän. En ole

vielä puhutellut sinua siitä, Martta. Minulla on ollut niin paljon

muuta ajattelemista. Oletteko kihloissa?

-- Olemme; -- soi lyhyt, puoleksi poistava vastaus.

-- Ja milloin häät tulevat?

-- Kyllähän siihen vielä ennätetään.

Olli katseli tyttöä, joka läähättäen ja vapisevin käsin työskenteli,

katsahtamattakaan hänen puoleensa, ja salainen tunnon nuhde näkyi

liikkuvan hänessä.

-- Oikein olet tehnyt, Martta, sanoi hän hiljaa, -- aivan oikein!

Lauri on ripeä mies ja pitää sinua rakkaana, kentiesi rakkaampana

kuin -- muut olisivat voineet pitää. Ja kuitenkin annoit hänen

mennä ilman vastauksetta vielä kerran sen jälkeen kuin toisiamme

puhuttelimme. Milloin sai hän suostumuksesi?

-- Kolme viikkoa sitten tästä päivästä.

-- Kolme viikkoa sitten tästä päivästä! Vai niin! Se oli päivällä

-- onnettomuuden jälkeen purnussa! Silloin siis annoit hänelle

suostumuksesi?

-- Juuri silloin! Siihen asti en tainut sitä. Mutta juuri sinä

päivänä tiesin taitavani ruveta hänen vaimokseen.

-- Martta! -- Nuoren miehen ääni paisui ikäänkuin yhtaikaa vihasta ja

tunnon tuskasta. Hän yritti laskemaan kätensä Martan käsivarrelle;

Martta hypähti ja syrjäytyi välttämättömästi, Olli antoi kätensä

pudota ja astahti takaisin.

-- Ja sinäkin? sanoi hän sortoisella äänellä -- No niin, sepä minun

olisi pitänyt arvatakin.

-- Olli! puhkesi tyttö julmalla mielikarvaudella sanomaan, -- mitä

olet tehnyt meille, mitä olet tehnyt itsellesi! Oi, Jumala nähköön!

Olli seisoi vielä häntä vastakkain. Käsi, jonka hän nojasi pöydälle,

vapisi; mutta kasvonsa osoittivat hirmuista kovuutta ja tuimuutta.

-- Mitä olen itselleni tehnyt, siitä kyllä huolen pidän. Mitä teille

olen tehnyt, sitä vastoin? Noh, eihän kukaan tahdo edes kuullella

minua! Mutta nyt sanon teille -- tässä muuttui hänen äänensä taas

uhkaavaksi -- noita tarkoittelemisia ja kiusailemisia on jo kylliksi

-- en kestä niitä kauemmin. Uskokaa mitä tahdotte ja ketä tahdotte.

Minulle se tästä lähtien tekee saman. Minkä olen alkanut, sen saatan

perille, teidän kaikkein tahtoa vastoin, ja jos nyt luottamus onkin

loppunsa saanut -- niin kuuliaisuutta kyllä osaan itselleni hankkia!

Hän meni; Martta ei yrittänytkään häntä pidättämään ja se olisikin

ollut turhaa työtä. Olli paiskasi kiivaasti oven kiinni, niin että

koko tämä pieni rakennus tärisi; kohta sen jälkeen oli hän sieltä

poissa.

* * * * *

Sinne ylemmä Berkowin huvilaan oli vierasten tulo kyllä tuottanut

vähän enemmän eloisuutta, mutta ei sen enempää yhteyttä molempain

puolisoiden niin jyrkästi eroitetuissa huoneellisissa suhteissa.

Vaikka tämä vieraissa käynti oli määrätty ainoastaan muutamia päiviä

kestäväksi, keksi Artturi kyllin aiheita ja estelyksiä ollakseen

niin paljon kuin suinkin heistä erillään, josta huomaavaisuudesta

niin hänen appensa kuin nuori lankonsakin olivat hänelle erittäin

kiitolliset. Parooni palasi nyt vasta pääkaupunkiin noista Rabenauen

kartanoista, jotka nyt olivat hänen omansa. Hänen oli, sitä ennen

tyttärensä luona käydessään, täytynyt erota hänestä jo seuraavana

aamuna, huolimatta siitä peljättävästä kapinasta, joka juuri hänen

siellä ollessaan oli syttynyt, sillä velvollisuus kutsui häntä,

likimmäisenä sukulaisena, orpanan kuolinvuoteelle; mutta tämän

velvollisuuden täytettyäkin oli jälelle jääneen omaisuuden ja tilain

suhteen vielä ollut niin paljon järjestämistä, mikä oli vaatinut

uuden isännän siellä viipymään. Nyt vasta oli hän vanhine poikanensa,

jonka oli kutsunut luoksensa, paluumatkalla; tietysti ajettiin

tälläkin kertaa se lyhyt matka Berkowin tilain kautta, ajettiinpa

sitä mieluummin, kuin nuori Klaus parooni ei vielä ollut nähnyt

sisartaan häiden jälkeen.

Päivällä tulon jälkeen, oltaissa Eugenian salissa, jossa tilassa

Artturi kuten tavallisesti ei ollut saapuvilla, näytti kumminkin

niinkuin olisi kysymys jostakin enemmästä kuin vaan terveisillä

käynnistä ja jälleen näkemisestä. Nuori rouva istui sohvalla,

kuullellen isäänsä, joka seisoi hänen edessään ja juuri nyt näytti

lopettaneen pitemmän puheen. Klaus istui nojatuolissa, katsellen

kiinteällä odotuksella sisartansa.

Eugenia oli laskenut otsan kättänsä vasten, niin että käsi peitti

kasvot; hän ei muuttanut asentoaan eikä katsonut ylös, hiljaa

vastatessaan.

-- En tarvitse, isä, noita vihjauksia ja tähtäilemisiä, arvatakseni,

mitä tarkoitat -- sinä puhut avio-erosta!

-- Niin, lapseni, sanoi parooni vakaisesti, -- avioerosta, oli se

millä peittosyyn nimellä ja mihin hintaan hyvänsä. Mikä väkisin

otetaan, se tavallisesti ainoastaan pakolla säilytetään; se olisi

ollut Berkowien ajateltavana. Nyt, kun taas kykenen työni ja tekoni

ohjaamaan, kun en kauemmin tarvitse olla hänen velallisenaan, nyt

tahdon koettaa kaikkea, irroittaakseni sinun niistä kahleista, jotka

ainoastaan minun tähteni otit kantaaksesi ja jotka, kieltänet sen

tahi et, tekevät sinun äärettömän onnettomaksi.

Eugenia ei vastannut; isä otti hänen kätensä ja istui hänen viereensä.

-- Tämä ajatus lienee sinulle outo ja hämmästyttävä? Minussa nousi

se hetikohta, kun sain sen paljoa sisältävän sanoman, joka niin

äkki-arvaamatta teki muutoksen varoissani. Silloin tätä ajatusta

ei kumminkaan käynyt toteuttaminen. Mitä keinoja eikö tuo Berkow

käyttänyt, saadaksensa tämän yhdistyksen välillänne aikaan!

Mahdotonta oli ajatellakaan, että hän olisi suostunut aviopurkuun,

joka kokonaan olisi sulkenut hänen pois niistä seuroista, joihin

hän meidän kauttamme väkisin tahtoi päästä, ja miestä, joka

tunnottomuudessaan voi tehdä vaikka mitä, ei käynyt riitaan

haastaminen. Kuolemansa on kerrassa muuttanut kaikkityyni, ja nyt on

vaan pojan vastustus voitettava. Alusta asti hän on pysynyt joksikin

toimettomana koko tässä asiassa ja vaan ollut isänsä aseena; toivon

siis hänen antavan perään, kun me puoleltamme pontevasti ryhdymme

asiaan.

-- Hän on antava suostumuksensa, vahvisti nuori rouva; nuo sanat tuli

miltei äänen kuulematta. -- Ole huoleti siitä!

-- Senpä parempi! arveli Windeg. -- Sen pikemmin pääsemme

tarkoituksemme perille!

Näytti siltä kuin tahtoisi hän liiankin pikaan päästä tarkoituksensa

perille, ja niinpä se olikin. Velkautuneella parooni-paralla, joka

näki häviön edessään, ei ollut muuta neuvoksi, kuin ottaa Eugenian

uhri hyväkseen, pelastaakseen siten itselleen ja pojilleen nimen

ja aseman; niin työlästä kuin tämä olikin, oli hän mukautunut

välttämättömyyteen, ja välttämättömyys oli opettanut hänen sitä

kärsimäänkin. Rabenauen perillinen, joka oli jälleen päässyt

itsevaraiseksi ja itsensä tajuavaksi, joka nyt helposti voi maksaa

jälleen saadun rahasumman, katsoi tätä pakkoa polttavaksi häpeäksi

ja tyttärensä avioliittoa julmaksi vääryydeksi, jonka hän itse oli

tehnyt hänelle ja jonka hän millä hinnalla hyvänsä tahtoi palkita.

Koko olonsa aikana uusilla tiloillaan oli hän alituisesti näitä

ajatellut, ja keksintö oli nyt valmiina toimeen pantavaksi.

-- Tottapa sinun niinkuin meidänkin tahtomme on -- jatkoi hän --

että nämä kiusalliset asiat niin pikaisesti kuin mahdollista käsille

otetaan ja loppuun saatetaan. Tahtoisin ehdotella sinulle, että nyt

jonkun peittosyyn nimellä tulisit seurassanne kaupunkiin ja sieltä

ryhtyisit tarpeellisiin puuhiin ja toimiin. Sitten et muuta tarvitse

kuin kieltäyt palaamasta puolisosi luokse ja vaadit eroa. Me pidämme

huolen siitä, ettei hän väkivallalla koeta saada aikomuksiaan

menestymään.

No niin, Jumal' auta, sen teemme, Eugenia! virkahti Klaus

kiihkoisesti. Jos hän nyt ei tahtoisi purkaa tätä häpeällistä

kauppaa, niin veljiesi miekat kyllä pakoittavat hänen siihen. Nyt ei

hän enään voikaan uhata meitä häpeällä ja julkisella pilkkaamisella,

niinkuin isänsä teki. Se on ollut ainoa, josta joku Windeg joskus

lienee vapissut, ainoa, millä väkisin tytär on otettu heidän

heimostansa!

Nuori rouva liikahti tuskaisesti veljeänsä kohden. -- Heitä nuo

uhkauksesi, Klaus, ja sinä isä, herkeä huolehtimasta. Huolet ovat

tässä tarpeettomat. Minkä luulette ainoastaan taistelulla ja pakolla

voitettavaksi, se on minun ja Artturin välillä jo ammoin aikoja

sovittu asia.

Windeg kavahti seisaalle, ja Klaus astui hämmästyen askelen likemmä.

Eugenia teki nähtävää väkivaltaa itselleen saadakseen ääntään

lujemmaksi, mutta eipä se tahtonut onnistua, ääni vapisi tuntuvasti

hänen jatkaessaan:

-- Jo ennen Berkowin kuolemaa olimme siitä sopineet, mutta tahdoimme

välttää kaikkea hälinää, minkä liian aikainen ja liian äkillinen

ero olisi nostanut, ja sitousimme siis vielä ulkonaisesti elämään

yhdessä. --

-- Joko ennen Berkowin kuoltua? keskeytti veli häntä äkisti, se

tapahtui siis kohta häidenne jälkeen!

-- Siispä olet itse ottanut asian puheeksi? kysyi isä yhtä äkisti.

Siis olet itse sitä vaatinut?

Ei kumpikaan miehistä näkynyt ymmärtävän sitä, mikä kumminkin niin

selvästi kuvautui nuoren rouvan kasvoihin; tämä silminnähtävästi

käytti kaikki voimansa ja malttinsa vastaukseen, ja äänensä olikin

aivan vakainen, kun vastasi:

-- En ole milloinkaan koskenut tähän asiaan! Se oli Artturi, joka

vapaa-ehtoisesti tarjosi minulle eron.

Parooni ja hänen poikansa katselivat toisiaan, niinkuin tämä selitys

kävisi yli heidän käsitysvoimansa.

-- Tuotapa en tosiaankaan olisi odottanut! sanoi parooni hämillään.

-- Hänkö itse? Sitä en olisi uskonut.

-- Saman se tekee! sanoi Klaus hellästi, kun hän antaa sinun

meille takaisin, Eugenia! Ei kukaan meistä ole vielä voinut iloita

perintötiloistamme kun olemme tienneet sinun onnettomaksi meidän

toimestamme. Vasta sinun palattua luoksemme taidamme, isä ja me,

iloita tästä uudesta onnesta; sinua olemme aina kaivanneet!

Hän pani kätensä sisarensa vyötärille ja tämä kätki kasvonsa

hetkisen ajaksi hänen olkaansa vasten, mutta nämä kasvot olivat yhtä

kalmankalpeat ja kalmankylmät kuin mimmoisina veli jo kerran ennen

oli nähnyt ne alttarin edessä, ja nyt hän kumminkin oli palaava isän

kotiin, josta silloin oli erinnyt.

Parooni katseli vähän hämmästyneenä tytärtään, joka nyt oikaisi

itsensä, pyyhkäisten nenäliinasella otsaansa.

-- Anna anteeksi, isä, jos tänäpänä näytän eriskummalliselta. En voi

oikein hyvästi, ainakaan en tarpeeksi hyvästi taitaakseni puhua tästä

asiasta. Salli että menen huoneeseni, minä --

-- Paljon olet kärsinyt tänä viime aikana, keskeytti hänen isä

hellästi; sen näen, lapseni, jos et tahtoisikaan sitä tunnustaa. Mene

sinä ja jätä kaikki minun huolekseni! Minä olen säästävä sinua niin

paljon kuin mahdollista.

-- Kummallista tämä kumminkin on, isä! sanoi nuori parooni, sittekuin

ovi sisaren mentyä oli kiinni lykätty. Ymmärrätkö tuota Berkowia?

Minä en häntä ymmärrä!

Windeg kävi, otsa kurtuilla, kerran lattian poikki. Hänessä yhtyi

hämmästykseen tuosta ilmoituksesta jotakin loukkaavaistakin.

Tämä kopea ylimys näki hyvinkin helposti selitettäväksi asiaksi,

että onnen kohottama mies, joka vallitsi miljoonia, ei ollut

kammonut uhrauksia eikä juonia päästäkseen hänen perheensä

sukulaisuuteen, vaikka hän itse kosti tämän pakon ainoastaan vihalla

ja ylenkatseella; mutta ei ollut hän koskaan voinut porvariselle

vävylleen anteeksi antaa, että tämä semmoisella halveksimisella

oli vastaanottanut paroonittaren Windeg aviokseen, ikäänkuin tämä

avioliitto olisi ollut aivan tavallisia, eikä myöskään voinut hän

anteeksi antaa, että Artturi sittemmin oli näyttänyt itsensä tämän

kunnian suhteen, yhtä tunnottomaksi kuin isä oli ollut sen suhteen

herkkätuntoinen. Ja nyt hän, tuo Artturi Berkow, peräytyi tästä

avioliitosta, ennenkuin häntä siihen oli pyydettykään! Sepä oli

liikaa parooni Windegin ylpeydelle, hänen, joka kyllä oli valmis

taistelemaan takasin saamista, mutta ei ensinkään voinut kärsiä,

että sai tyttönsä takaisin hänen puolisonsa halveksimisesta tahi

jalomielisyydestä.

-- Minä puhuttelen Berkowia, sanoi hän viimein, ja jos hän tosiaankin

taipuu, jota vastoin Eugenian vakuutusta epäilen, niin asia

viipymättä pannaan toimeen.

-- Viipymättäkö? kysyi Klaus. He ovat tuskin kolmea kuukautta olleet

naimisissa, ja minun mielestäni he tekevät oikein siinä, että

välttävät varsin aikaista eroa.

-- Se on tietty! ja minä kohdaltani ehdottomasti yhtyisin samaan

mieleen, jollei minulla olisi täydellisiä syitä jouduttamaan asiata.

Täällä tehtaissa kaikki kohdat eivät ole niinkuin pitäisi olla;

olenpa luotettavalta suunnalta saanut vihjan siitä, että alkanut

levottomuus työmiehissä voi antaa kuolemankolauksen Berkowin

varallisuudelle, jota tähän asti on luultu äärettömäksi. Jos hän

todellakin joutuu häviöön, niin vaimonsa ei voi samassa erota

hänestä, se ei käy laatuun maailman silmissä; vaikka meillä olisikin

todellisempia ja syvällisempiä eron syitä, niin se yhtähyvin

katsottaisiin syyksi, ja niin ei saa olla! Parempi että otamme

päällemme näin aikaisen eron silmiin pistäväisyyden, kuin että

sidomme kätemme, jos peljätty mullistus tapahtuu. Yritys semmoinen

kuin työmiesten ei lakkaa muutamain viikkoin kuluessa, sitä kestää

ainakin vuoden ajan, ja puolessa sitä aikaa ero on valmiina, jollei

hän tee esteitä. Eugenian täytyy palata luoksemme, täytyy olla vapaa,

ennenkuin pääkaupungissa aavistetaankaan, miten asiat täällä ovat.

-- Odotinpa sisareni käyvän tuumaamme osalliseksi vilkkaammasti ja

iloisemmasti kuin kävikään, sanoi Klaus miettiväisesti. No niinpä

niin, jos he jo tätä ennen ovat päättäneet asian, niin ajatus ei

ollut hänelle mikään outo, mutta kumminkin hän on niin kylmä ja

umpimielinen, niinkuin kaikki nämä asiat olisivat etäisiä, niinkuin

hänen omasta vapaudestaan ei olisikaan puhetta.

Artturi Berkow · 第 14 / 25 段